Avaukset 11.11.2011 –

Venäjä ja Suomen ihmisoikeudet

Venäjän ulkoministeriö on julkaissut verkkosivuillaan laajan raportin otsikolla "raportti ihmisoikeustilanteesta valikoiduissa maissa". Tämä saattaa näin valikoiduissa maissa monin paikoin nostattaa kulmakarvoja ja kenties rypistääkin niitä, mutta perusajatus on mielestäni hyvä ja tervetullut. Arvioimalla avoimesti muiden maiden ihmisoikeustilanteita ja niissä esiintyviä puutteita Venäjä liittyy niiden maiden joukkoon jotka lähtevät siitä, että kansainvälisissä sitovissa sopimuksissa määritellyt universaalit ihmisoikeudet eivät ole valtioiden sisäisiä asioita vaan jokainen valtio on myös tilivelvollinen muille ihmisoikeuksien toteutumisesta.

Suomi ei ole mitenkään erityisasemassa mm. EU-maita, USA:a ja Kanadaa arvioivassa raportissa, eikä Venäjä ole ainoa maa, joka on esittänyt Suomen ihmisoikeustilanteesta arvioitaan. Tässä raportissa Suomea koskevat huomautukset ovat pääosin asiallisia ja aiheellisiakin, kuten huomiot oikeudenkäyntien kohtuuttomasta venymisestä, maahanmuuttajiin kohdistuvasta syrjinnästä, perheväkivallasta, sukupuolten palkkaeroista, huostaanottojen yleisyydestä tai venäjänkielistä väestöä koskevan kansallisen politiikan puuttumisesta. Näihin olemme Suomessa itsekin toivoneet parannusta.

Raportissa on nostettu esiin myös eräitä nimettyjä lasten huoltajuuskiistoja, joissa toinen osapuoli on Venäjän kansalainen. Tällaisten asioiden osalta olen jo yli 40 vuotta sitten Helsingin kaupungin lastensuojelulautakunnan puheenjohtajana oppinut, että lastenhuoltajuuskiistoissa julkisuuden kautta käräjöinti on aina kyseenalaista, yleensä lapsen edun vastaista ja ongelmallista myös siksi, että vaitiolovelvollisuutta kunnioittavat viranomaiset eivät sellaiseen voi osallistua. Mitään tapausta ei pidä arvioida vain yhden osapuolen kertomusten perusteella. Siksi riittää kun totean, että näissäkin asioissa Suomessa viime kädessä oikeuslaitos valvoo sitä, että kaikkia lakeja ja sopimuksia noudatetaan ja että aina yritetetään hakea lapsen edun kannalta paras ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan tällainen raportointi luo edellytyksiä käydä aitoa ihmisoikeusdialogia, mukaanlukien mahdollisuuden kysyä myös sen perään, miten vastaavankaltaiset ja monet muutkin asiat on Venäjällä hoidettu.

3.1. 2012

Myrskyn jälkeen

Joulun jälkeinen myrsky oli vakava muistutus siitä, miten haavoittuvaisia yhä edelleen teknistyvät ja sähköistyvät yhteiskunnat ovat luonnonmyllerrysten – ilmastonmuutoksen seurausten osalta tosin ihmisperäisten – edessä. Suomessa viranomaiset toimivat tässäkin tilanteessa kutakuinkin kiitettävästi. Tällä tarkoitan tehtävänsä hyvin hoitaneita pelastuspalveluhenkilöstöä, poliiseja ja muita työntekijöitä. Heidän käytössään olleet välineet eivät kuitenkaan olleet kaikilta osin kunnossa, kuten mm. hätäkeskusten ruuhkaantuminen ja virve-verkoston osittainen kaatuminen osoitti.

Pahimmat vaaratilanteet ja hankaluudet ihmisille aiheutuivat sähköverkon pettämisestä, joka jätti enimmillän sadattuhannet kodit ja laitokset pitkäksikin venyneen ajan sähköttä. Energia- ja viestintäverkkoja ylläpitävien ja palveluja tarjoavien yhtiöiden huono palvelukyky on herättänyt jopa Helsingin Sanomat toteamaan sen tosiasian, että "kun yhteiskunnan elintärkeät yhteydet, kuten sähkö- ja puhelinverkot, on annettu yksityisten yritysten liiketoiminnaksi, on turha kuvitella, että voittoa tavoittelevat yhtiöt pitäisivät yllä yhtään parempaa varautumiskykyä kuin on aivan pakko". Tähän voi vielä lisätä, että varautumiskyvyn puutteet eivät ainakaan johdu siitä, etteivätkö näiden yritysten johtajat olisi riittävästi palkinneet itseään mittavilla optio- ja muilla palkkiojärjestelmillä.

Helsingin Sanomat on ihan oikeassa kirjoittaessaan, miten hallituksen vastuulla "on varmistaa, että sähkö- ja telemarkkinoilla ihmisten perusyhteyksistä ja oikeuksista huolehditaan asiallisesti". Lehti olisi silti uskottavampi, jos se vuosia yksityistämiskehitystä kannatettuaan ja kiiteltyään lisäisi tekstiinsä myös ripauksen itsekritiikkiä siitä, mihin kiihkeä privatisointivimma ja markkinauskoisuus on kokonaisuudessaan yhteiskunnan johtanut. Äkillisiä myrskytuhoja huomaamattomammat, mutta yhtä kalliit vauriot lisääntyvät tämän seurauksena koko ajan erityisesti terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen alalla.

31.12. 2011

Kyllä ahneus keinot keksii

Olen tähän asti pitänyt osuustoimintaa melko lailla saalistusvapaana vyöhykkeenä, mutta Hesarissa paljastettu OP-Pohjolan asiakkailta piilotettu johdon voitonjakokikkailu holding-yhtiöllä osoittaa ikävällä tavalla, että kyllä ahneus keinot keksii. Johdon ontuvat selittelyt eivät asiaa paranna. Ensin pääjohtaja selittää, että järjestelmä oli otettava käyttöön sen vuoksi, että jos haluaa olla investointipankkiliiketoiminnoissa mukana on tehtävä kuten muukin markkina, mutta jo muutaman päivän perästä toteaa, että tällaiset järjestelmät ovatkin nyt alalla harvinaisia, joten OP-Pohjolassakin on päätetty niistä luopua.

Säästöpankkiliitto näyttää sentään vielä puolustavan osuustoiminnallisia arvoja irtisanoutuessaan tällaisista järjestelmistä. Olisi ihan hyvä, että myös S-ryhmä, jolla lienee täysin puhtaat paperit, antaisi avoimen selvityksen omista palkkausjärjestelmistään.

29.12. 2011

Kestävyysvaje

Hallituksen iltakoulussa puhuttiin keskiviikkona mm. talousnäkymistä ja valmistautumisesta kevään kehysriiheen. Jotkut lehdet ovat jo pitkään lietsoneet liki paniikkimielialaa ja kertoneet, miten Suomi on viimeistään keväällä uusien mittavien leikkausten edessä tai muutoin paha perii koko maan. Hallituksessakin ilmapiiri oli vakava, mutta panikoitumista ei ollut havaittavissa. Jo hallitusneuvotteluissa sovittiin siitä, miten ylivelkaantumisen estämisen edellyttämä mahdollinen lisäsopeutustarve toteutetaan niin, että toimet jakaantuisivat tasan menoleikkausten ja veronkorotusten kesken. Tässä suhteessa ei kukaan ole esittänyt muutosta linjaukseen.

Tärkeämpi asia on kuitenkin arvioida oikein millainen sopeuttamisen tarve todellisuudessa on ja minkälaisia toimia ja millä aikaperspektiivillä se edellyttää. Tässä suhteessa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan eilen julkaistu puheenvuoro edustaa harvinaista järkeä. Sen peruslähtökohta on, että Euroopan maista vakavaraisimpiin kuuluvaa Suomea ei uhkaa sellainen velkakriisi, että alijäämää pitäisi lähteä kuromaan umpeen sellaisilla edessä olevaa odotettua laskusuhdannetta vauhdittavilla toimilla, jotka vain heikentävät kasvua, kasvattavat työttömyyttä ja merkitsevät siten pitemmän aikavälin kestävyysvajeen kasvattamista. Suomen kaltaisen maan ei tule turvautua finanssipolitiikan kiristystoimiin väärässä suhdannetilanteessa. Lisäsopeutuksen aika tulee sekin kehyskauden loppupuolella, mutta tärkeintä on nyt sitoutua sellaisiin rakenneuudistuksiin, jotka tehokkaasti puuttuvat kansantalouden pidemmän aikavälin kestävyysvajeeseen.

Mitä kestävyysvajeella täsmällisesti tarkoitetaan ja miten se lasketaan on erimielisyyden kohde. Kuitenkaan sitä, että väestörakenteen muutos ja ikääntyminen muuttavat työelämässä ja sen ulkopuolella olevan väestön suhdetta niin, että työsskäyvät saavat elättää paljon suuremman epäaktiivin väestön tulevaisuudessa, ei kukaan voi kiistää. Siitä myös seuraa vääjäämätön tarve työurien pidentämiseen. Suurin erimielisys koskee sitä, edellyttääkö tämä muun ohella myös eläkeiän nostamista. Siitä, mitä muuta rakenneuudistukset tarkoittavat, ei ole kuntauudistusta lukuunottamatta kovin yhteistä käsitystä ja senkin osalta toteutus on vielä hyvin avoin. Näiden rakenneuudistusten joukkoon on myös lisättävä terveydenhoidon rahoitusuudistus, joka takaisi julkiselle terveydenhoidolle riittävät resurssit ja lopettaisi ihmisten eriarvoisuutta räikeästi kasvattavan yksityisen terveyssektorin julkisilla varoilla tapahtuvan lihottamisen.

Toivottavasti hallituksessa löytyy oikea yhteisymmärrys kestävän taloudenpidon linjauksista. Yksi edellytys tälle on, että pidetään kiinni hallituksen keskeisestä tavoitteesta, eriarvoisuuden vähentämisestä. Suomalaiset ovat valmiita hyväksymään myös omaan toimeentuloonsa kohdistuvia kiristyksiä, jos ne ovat talouden tasapainon ja kestävyyden säilyttämiselle välttämättömiä ja jos ne kohdistuvat oikeudenmukaisella tavalla niin, että varakkain ja parhaiten toimeentuleva väestönosa kantaa niistä kantokykynsä mukaisen osuuden. Räikeä esimerkki ihmisten oikeudentunnon loukkaamisesta on se, että eläkevakuutusyhtöiden johtajat lähtevät 60 täytettyään täydelle eläkkeelle.

Kestävien ja hyväksyttävien ratkaisujen löytäminen ja niistä sopiminen saattaa myös edellyttää jokaiselta hallitusosapuolelta joidenkin niiden pyhiksi määrittelemien reunaehtojen tarkistamista.

23.12. 2011

Kim Jong-il 1942 – 2011

Kim Jong-ilin poismeno ei kohdannut Pohjois-Koreaa valmistautumattomana, sillä vallan siirtoon hänen pojalleen oli jo varauduttu.

Pohjois-Korea on pitkään oman valintansa mukaisesti ollut maailman sulkeutunein valtio. Tästä on maksettu kova hinta mm. toistuvina nälänhätinä, joita myös Suomi on humanitäärisellä avulla ollut lieventämässä. Mitä maassa seuraavaksi tapahtuu on vaikea ennustaa. Epävarmaksi asemansa kokeva johto voi takertua vielä tiukempaan vallankeskitykseen, eristäytymiseen ja sotilaalliseen agressioonkin, mutta voi myös vähitellen avautua ja suuntautua välttämättömien uudistusten tielle. Näinhän on monien odottamattomaksi mutta mieluisaksi yllätykseksi tapahtunut Aasian toisessa sulkeutuneessa maassa Myanmarissa. Jos Pohjois-Korea on valmis tähän, on EU:nkin oltava valmis siitä tukemaan ja siihen rohkaisemaan, sillä epävakaus Korean niemimaalla on ollut jatkuva uhka laajemmallekin rauhalle maailmassa.

19.12. 2011

Vaclav Havel 1936 – 2011

Vaclav Haveliin henkilöityi Itä-Euroopan kommunistivallan romahduttanut kansalaisliikehdintä. Hänen osuutensa ei rajoittunut vain Tshekkoslovakian kommunistihallinnon murentamiseen, vaan hän edusti sellaista johdonmukaista ihmisoikeuksia puolustanutta ja kaikkea väkivaltaa ja totalitarismia vastustanutta moraalista johtajuutta, jota ihailtiin ja kunnioitettiin 90-luvun alkuun asti kahtiajetun Euroopan rajojen molemmin puolin.

Neuvostopanssareiden kukistettua Prahan kevään elokuussa 1968 Havelia estettiin jatkamasta uraansa näytelmäkirjailijana ja teatterintekijänä, mutta hän jatkoi demokratiaa vaativana poliittisena aktivistina. Hän oli ehkä keskeisin vuonna 1977 julkaistun Peruskirja 77-manifestin kirjoittajista. Manifestissa tukeuduttiin Helsingin ETY-kokouksen päätösasiakirjan ihmisoikeuksia koskeneeseen osioon. Tätä Helsingin päätösasiakirjan merkitystä ei aluksi ymmärretty sen enempää lännessä kuin idässäkään, mutta Itä-Euroopan kansalaisaktivisteille siitä tuli tärkeä tuki, josta sen allekirjoittaneet kommunistijohtajat eivät voineet avoimesti irtaantua.

Itseironisessa muistelmakirjassaan Havel kuvaa itseään jonkinlaiseksi sattumapresidentiksi, toisinajattelevaksi intellektuelliksi, joka istui viisi vuotta kommunistihallinnon vankilassa ja kommunismin romahdettua näennäisen vastentahtoisesti nostettiin neljään otteeseen yhteensä kolmeksitoista vuodeksi ensin Tshekkoslovakian ja sitten vielä Tshekin tasavallan presidentiksi. Välillä hän oli poissa virasta, koska ei halunnut olla osallisena turhana ja onnettomana pitämäänsä Tshekin ja Slovakian liiton purkamiseen.

Tshekin perustuslaki on hyvin parlamentaarinen eikä jättänyt valtionpäämiehelle paljoa suoria valtaoikeuksia. Niinpä Havelin muistelmista saa sen käsityksen, että eniten häntä presidenttinä työllisti puheiden kirjoittaminen, mihin tehtävään hän suhtautui kirjailijalle sopivalla vakavuudella. Valtionpäämiesten joukossa hän oli poikkeuksellisen kunnioitettu arvojohtaja, jota kuunneltiin ja arvostettiin laajalti maan rajojen ulkopuolella. Kenties enemmän muualla kuin kotimaansa poliittisen eliitin keskuudessa, sillä Tshekin kehitys kommunismin romahduksen jälkeen ei sellaisenaan vastannut Havelin toiveita ja odotuksia ja hän myös suomi suorasanaisesti Tshekkiinkin pesiytynyttä korruptiivista mafiakapitalismia. Toisin kuin seuraajansa Vaclav Havel myös halusi aina pitää Tshekin mukana eurooppalaisen yhteistyön keskiössä.

Presidenttikautensa jälkeen Havel keskittyi kirjallisiin töihin ja hänen viimeinen uusi näytelmänsä esitettiin 2008.

18.12. 2011

Saudi-Arabialle kranaatinheittimiä

Valtioneuvosto päätti äänin 12-4 myöntää Patrialle luvan kranaatinheitinten vientiin Saudi-Arabiaan. Olin perehtynyt asiaan valmistellessamme ulkoministerön lausuntoa, jossa päädyttiin siihen, että viennille on ulko- ja turvallisuuspoliittinen este.

Saudi-Arabia on aina ollut maa, jonka demokratia- ja ihmisoikeustilanne ei puoltaisi aseiden vientiä maahan, mutta se on kuitenkin ollut vakaa, rikas ja strategisesti tärkeä öljyntuottajamaa, jota ei ole aina arvioitu samanlaisin kriteerein kuin monia muita maita.

Arabikevään demokratialiike on kuitenkin nyt muuttanut tilannetta ja Saudi-Arabian asevoimat ovat olleet osallisia ainakin Bahrainin demokratiaa vaatineiden mielenosoittajien vastaisissa toimissa. Myös itse Saudi-Arabiassa on ollut mielenosoituksia, joita vastaan asevoimat ovat käyttäneet kuolemantapauksiin johtanutta väkivaltaa. Virallista uutisointia tästä ei ole sallittu, mutta ihmisoikeusjärjestöt ovat niistä kiitettävästi raportoineet.

Tällaisessa tilanteessa on varteenotettava mahdollisuus, että joudumme vielä ennemmin tai myöhemmin vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin siitä, miten on ollut mahdollista, että suomalaisia aseita on käytetty demokratiaa ja ihmisoikeuksia vaatineita ihmisiä vastaan.

15.12. 2011

Määräenemmistösekaannusta

Eurooppa-neuvoston kokouksessa sorvattiin päätöksiä siitä, mitä EU muutaman vuoden kuluttua voisi tehdä velkakriisien toistumisen estämiseksi, mutta näillä päätöksillä ei ole varsinaisesti tekemistä sen kanssa, mitä euromaiden talouden vakauttamiseksi tässä ja nyt pitää tehdä. Epäsuora yhteys tulee siitä, että nämä päätökset antavat sisäpoliittisen oikeutuksen sille, että Saksa voi hyväksyä vaieten sen, mitä Euroopan keskuspankin joka tapauksessa pitäisi tehdä kriisin hoitamiseksi.

Viimeistään vuonna 2013 käyttöön otettavasta, väliaikaisen ERVV:n korvaavasta Euroopan vakausmekanismista on jo aiemmin tehty päätökset, joita nyt haluttiin tarkistaa kahdelta osin. Yksi oli heikentää siihen sisältynyttä sijoittajavastuuta. Tätä on tulkittu kahdella vastakkaisella tavalla. Suomen tulkinta on, että kyse on vain kosmeettisesta muutoksesta, jolla mahdollistettiin se, että Van Rompoy saattoi kokouksen jälkeen lepytellä markkinavoimia ja vakuuttaa, että sijoittajien (aika vaatimaton) osallistuminen Kreikan velkajärjestelyihin jää poikkeustapaukseksi.

Isompi ongelma on noussut siitä, että EVM:n aikaisempi säädös lainapäätösten yksimielisyydestä muutettiin niin, että päätökset voitaisiin tehdä 85 % määräenemmistöllä. Vaikka ministeritasollakin on käsitteitä sekotettu, ei tässä ole kyse sellaisesta määräenemmistöpäätöksenteosta EU:ssa unionin toimivaltaan kuuluvissa asioissa, jonka laajentamista Suomi on kannattanut ja kannattaa edelleen. Tässä on kyse perussopimuksen ulkopuolisella valtiosopimuksella perustetun rahoitusvälineen päätöksenteosta, jossa EVM:n pääomasta 85 prosenttia maksavat voisivat pakottaa pienemmätkin osuuden haltijat niiden tahdon vastaisesti, esimerkiksi Suomessa ilman eduskunnan päätöstä, osallistumaan lainojen miljardirahoitukseen. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että Saksalla, Ranskalla ja Italialla on tällaisiin päätöksiin veto-oikeus, mutta ei pienemmillä mailla.

Tätä Suomen hallitus ja eduskunta eivät ole valmiit hyväksymään. Sillä, pitäisikö tällainen sopimus Suomessa hyväksyä perustuslainsäätämisjärjestyksessä 2/3 enemmistöllä vai riittäisikö yksinkertainenkin enemmistö, ei ole tähän kantaan merkitystä, vaikka jotkut ovat halunneet piiloutua tämän taakse. Siksi sellaisella "luovalla juridisella ratkaisulla" jolla tämä voitaisiin kiertää, on merkitystä vain viestinä sen etsijöiden valmiudesta kikkailla Suomen perustuslailla.

Eurooppa-neuvoston kokous ei muutoinkaan ollut mikään yksiselitteinen menestys. Kuten fb-päivityksessäni eilen totesin: "Demokratian kriisi Euroopassa syvenee. Euron tulevaisuuden ratkaisee se, mitä Euroopan keskuspankki tekee maanantai-aamuna, mutta Saksan ja Ranskan puskasta tuomat oikeistopolitiikkaa edustavat mullistukset, kuten vaatimus 0,5 prosentin alijäämäsäännön korjaamisesta jäsenvaltioiden perustuslakeihin, vaarantavat koko Eurooppa-projektin legitiimisyyden."

10.12. 2011

Itsenäisyyspäivänä maailmalla

Bonnin, Brysselin ja Vilnan peräkkäiset kokoukset laajalti saman osanottajajoukon merkeissä ovat luonteeltaan melko erilaisia. Siinä missä Bonnin Afganistan- ja Vilnan ETYJ-kokous ovat päätelmiensä osalta pitkään virkamiestasolla valmisteltuja niin, että ministerikokoukset eivät enää muotoiluista keskustele vaan muodostuvat pitkäksi sarjaksi peräkkäisiä etukäteen valmisteltuja ministeripuheenvuoroja, joutuivat EU-ministerit Brysselissä istumaan pitkälle yöhön miettimässä kaikille sopivia päätösmuotoiluja.

Kyse oli laajentumista koskevien päätösten valmistelusta EU:n perjantain päämiesten Eurooppa-neuvoston kokousta varten. Vaikeimmat väännöt käytiin Turkkia ja Serbiaa koskevista muotoiluista. Turkin osalta oli tärkeintä, että maan jäsenyysperspektiivi säilyy uskottavana ja että sitä voidaan hyvässä järjestyksessä viedä eteenpäin, kuten kymmenen EU-ministerikollegan kanssa viime viikolla julkaisemassani yhteisartikkelissa todettiin.

Serbian osalta on kyse konkreettisesta päätöksestä myöntää maalle kandidaattimaan asema, kuten komissio esittää ja Suomi lähes kaikkien jäsenmaiden kanssa kannattaa. Nyt hyväksytty muotoilu jätti lopullisen päätöksen Eurooppa-neuvostolle, mutta on muotoiltu siten, ettei perusteltua syytä evätä tätä Serbialta enää olisi. Tämä on tärkeää ei vain Serbialle vaan koko Länsi-Balkanin ja Euroopan vakaudelle ja kehitykselle. Serbian edistys on ollut kiitettävää ja sen nykyjohto on myös ottanut tärkeitä askelia suhteiden normalisoimiseksi Kosovon kanssa, vaikka kaikki toki ymmärtävät tien EU:n jäsenyyteen olevan vielä pitkä ja mutkainenkin.

Myös Bonnin ja Vilnan kokoukset ovat tärkeitä ja hyödyllisiä. Kansainvälisen tuen Afganistanille ja sen hauraalle vakaudelle ja demokratialle sekä rauhanpyrkimyksille ja sovinnolle on jatkuttava vuoden 2014 jälkeenkin. Jos näin ei käy, niin pahiten uhattuna ovat silloin Afganistanin naisten ja tyttöjen oikeudet ja mahdollisuudet.

ETYJ:n osalta kannattaa lainata juuri tätä kirjoittaessani puheenvuoronsa päättänyttä Australian ulkoministeri Kevin Ruddia, joka kertoi panneensa merkille, että Euroopassa ETYJ:n väheksyntä on miltei muodikasta, mutta aasialaisena hän ei tähän yhdy, sillä se mitä heidän maailmankolkastaan puuttuu ja jota siellä tarvittaisiin, on ETYJ:n kaltainen järjestö.

Hyvää itsenäisyyspäivää Vilnasta!

6.12. 2011

Euron vai demokratian kriisi?

Uskon edelleen siihen että euro sekä kannattaa että voidaan pelastaa, mutta kyseenalaisempaa on osataanko näin kuitenkaan tehdä. EUn valmistautuessa jälleen kerran seuraavaan ratkaisevana pidettävään huippukokoukseen, on aika nostaa pöydälle myös kysymys, vieläkö eurooppalainen demokratia ja oikeusvaltio ovat pelastettavissa.

On syytä olla huolissaan tavasta, jolla Saksan johdolla valmistellaan pitkälle meneviä ehdotuksia uuden uljaan ja kurinalaisen euro-järjestelmän pystyttämiseksi, joko sopimusmuutosten kautta tai perussopimuksia venyttämällä ja kiertämällä.

Ensinäkin on selvää, ettei mikään instrumentti tai lainsäädäntö, joka saadaan aikaisintaan parin vuoden päästä käyttöön, auta lainkaan nykyisen kriisin ratkaisemisessa. Toiseksi EU:ssa on jo hyväksytty six-packiksi kutsuttu säädöspaketti tehokkaammasta ja myös sanktioidusta finanssikoordinaatiosta sekä pysyvästä Euroopan vakausmekanismista, joka toisin kuin ontuva väliaikainen ERVV, sisältää myös mahdollisuuden velkojen uudelleenjärjestelyyn ja sijoittajavastuun toteuttamiseen. Huolestuttavasti jotkut hallitukset näyttävät horjuvan näiden vesittämistä vaativien markkinapaineiden edessä.

Kun uusi lainsäädäntö ja EMV ovat käytössä on kysyttävä, vieläkö itse asiassa tarvitaan niin piktälle meneviä esityksiä kuin mitä Saksa ajaa? Esityksissä on hyviä ja ongelmattomia kohtia, mutta veisivätkö ne kuitenkaan kokonaisuudessaan oikeaan suuntaan, vai ovatko ne myös yritys sitoa tulevat päättäjät anti-keynesiläisiin ja monetaristisiin ratkaisuihin, jotka parhaimmassa tapauksessa ovat toimimattomia ja huonoimmassa sosiaalisesti ja taloudellisesti kielteisiä?

Tätä pitää huolellisesti arvioida. Tärkeintä on kuitenkin kysyä mitä tämä tarkoittaa demokratialle ja koko Eurooppa-projektin legitimiteetille? Se miten verorahaa on heitetty miljardikaupalla ainakin osittain pankkien pelastamiseksi ilman että tilannetta on saatu vakautettua ja vivutusyritystenkin näyttäessä epävarmoilta, ja se miten erittäin pitkälle meneviä ehdotuksia ajetaan ohi kaiken demokraattisen ja parlamentaarisen valmistelun uusien läpinäkymättömien ja poliittisen valvonnan ulkopuolella toimivien järjestelmien perustamiseksi, ei lupaa hyvää eurooppalaiselle demokratialle.

3.12. 2011

Euro voidaan vielä pelastaa

Hallituksenvaihdokset Kreikassa ja Italiassa eivät ole helpottaneet Euroopan pankki- ja velkakriisiä ja toiveet siitä, että tilanne voisi nyt vakaantua näyttävät turhilta. Yhä avoimemmin puhutaan siitä, miten kriisin jatkuminen ja kärjistyminen voi johtaa jopa euroalueen hajoamiseen. Se ei kuitenkaan ole vielä väistämätöntä saatikka toivottavaa edellyttäen, että tähänastiset virheet osataan korjata ja ymmärtää oikein, miten tähän on tultu?

Taustalla vaikuttavat monet tekijät. Turha kieltää, etteikö euron käyttöönotto olisi tapahtunut ensi sijassa poliittisten ambitioiden pohjalta ja tilanteessa, jossa monetaristiset EMU-kriteerit eivät olleet tasapainoisesti muotoiltuja ja jossa välineet niidenkin noudattamisen valvomiseksi olivat liian heikkoja. Tämä osaltaan helpotti sitä, ettei niistä myöskään jaksettu piitata, missä suuntaa näyttivät vahvat maat Saksa ja Ranska. Tämä tapahtui vielä ilman, että tällä olisi ollut rahaliiton vakautta horjuttavia seurauksia, mikä rohkaisi heikompiakin maita jatkamaan samalla tiellä jo paljon vakavimmin seurauksin.

Kun kriisi sitten iski puolitoista vuotta sitten Kreikkaan, eivät komissio ja Euroopan keskuspankki keksineet hätäpäissään muuta tietä, kuin panna vahvemmat maat luotottomaan heikompia tavalla, joka merkitsi tosiassa vastuun ottamista niiden luotoista vastoin perussopimuksen selvää no bail out-kieltoa. Eduskunnassa silloinen oppositio näki, ettei tämä tulisi toimimaan, ja oli arviossaan oikeassa. Tosiasia on uusienkin ratkaisujen jälkeen se, että vain myös koko yksityisen lainoittajasekotrin kattava velkojen uudelleenjärjestely voi antaa mahdollisuudet Kreikan talouden tervehtymiselle, vaikka se ei muiden kriisimaiden osalta olekaan tarpeen.

Nyt näyttää siltä, ettei vivutetunkaan väliaikaisrahaston ERVV:n kapasiteetti riitä hoitamaan uusia kriisimaita, ja tarkoittaisi muutoinkin sitä, että jatketaan hyvän rahan heittämistä huonon perään ilman varmuutta, että se vieläkään toimisi. Jäljelle jää turvautuminen kansainväliseen valuuttarahastoon IMF:ään ja Euroopan keskuspankin aktiivinen toiminta maksuvalmiuden ylläpitämiseksi tukiostojen avulla. IMF:ään ja EKP:iin turvautuminen eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja vaan molempien osallistumista tarvitaan.

IMF on jo nyt mukana ja sitä kautta talkoisiin osallistuvat myös euron ulkopuoliset maat Euroopassa ja muualla, joilla on aivan yhtälainen intressi toimia siten, ettei euroalueen kriisin sallita syöstä koko maailmaa finanssimarkkinoiden romahdukseen ja uuteen syvään lamaan. Sitä paitsi on osoittautunut, että IMF:n suositukset ja ehdot ovat astetta järkevämpiä ja toimivampia kuin komissaari Rehnin johdolla markkinoidut EU:n yksipuolisesti leikkauksiin keskittyvät lääkkeet. Säästöt ja leikkaukset eivät nosta Eurooppaa tai yksittäisiä kriisimaita suosta, ellei joku myös osta ja kuluta. Tässä katsannossa omalla laillaan syyllisiä kriisikehitykseen ovat myös Saksa ja muuta vahvat ylijäämätaloudet.

Myös EKP on ajoittain jo osallistunut tukiostoihin, mutta satunnainen tipottelu ei enää riitä. Tilanteessa jossa pahimmassa tapauksessa koko finanssijärjestelmää uhkaa luhistuminen ei ole järkeä murehtia sitä, jos inflaatio kiihtyisi muutamalla prosentilla.

Välittömään kriisinhallintaan eivät mitkään perussopimusten muutokset sen enempää kuin eurobonditkaan tuo apua. Saksa ja Suomi ovat oikeassa vastuestaessaan eurobondeja, jotka nyt liikkelle laskettuina voisivat pahimmassa tapauksessa asettua sijoittajien silmissä samaan kategoriaan kuin pahiten velkaantuneiden maiden paperit.

27.11. 2011

Pohjois-Afrikka demokratian tiellä

Tiivis kolmen päivän matka Pohjois-Afrikkaan oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja antoisa. En kuitenkaan ota ansiokseni sitä, että kaikissa kolmessa maassa, Egyptissä, Tunisiassa ja Libyassa saatiin hallituksenvaihdokset juuri vierailuni aikana. Kaikissa näissä maissa on kyse siitä, miten arabikevään vaatimus vapaudesta ja demokratiasta viedään loppuun saakka.

Näkymät tälle ovat parhaimmat Tunisiassa, jossa vapaasti valittu perustuslakia säätävä kokous kokoontui ensimmäiseen istuntoonsa tiistaina ja uusi kolmen puolueen hallitus aloitti työnsä. Suurin Tunisian tulevaan kehitykseen liittyvä kysymysmerkki koskee suurimmaksi puolueeksi nousseen islamistisen Al Nahda -puolueen todellisia pyrkimyksiä. Jos se osoittautuu sellaiseksi maltilliseksi Turkin AK-puolueen kaltaiseksi uskonnollisia arvoja korostavaksi mutta sekulaariin demokratiaan sitoutuneeksi voimaksi, jollaisena se mielellään itse esittäytyy, voimme olla aika luottavaisia maan tulevan kehityksen suhteen. Tapaamiseni puolueen johdon kanssa ei kuitenkaan vielä hälventänyt kaikkia epäilyjä tämän suhteen.

Libyassa iloitaan Gaddafin painajaismaisen diktatuurin kaatumisesta, mikä ei ollut mahdollista ilman tässä tapauksessa välttämätöntä ja oikeutettua voiman käyttöä. Se jätti kuitenkin vaikean perinnön alkaen tarpeesta kerätä maassa levinneet käsiaseet, it-ohjukset ja muut turvaan sekä perustaa sellaiset poliisivoimat ja muut instituutiot, joihin kaikki ihmiset voivat luottaa. Paras asia Libyassa on, että tämä ei ole rahasta kiinni, mutta kaikesta muusta sellaisesta tiedosta ja osaamisesta, mitä demokratian ja ihmisoikeuksia kunnioittavan oikeusvaltion rakentamiseksi tarvitaan, on sitäkin suurempi vaje. Muuta yhteenvetoa maan tilasta en osaa tehdä kuin sen, että palasin maasta vähän luottavaisemmin mielin kuin sinne mennessäni.

Vaikein on tilanne Egyptissä. Tahririn aukiolla ja muualla maassa nähtiin viikonvaihteessa jälleen täysin tuomittavaa väkivaltaa ja ihmishenkiä vaatinutta voimankäyttöä. Mihin sillä pyritään on epäselvää, ja siitä oli muutoin samanmielisillä egyptiläisillä demokratia-aktivisteilla erilaisia käsityksiä. Vastuu on joka tapaukssa valtaa pitävällä sotilasjohdolla, jonka sitoutumisesta demokratiakehitykseen on suuria epäluuloja. Sen julkistama tiekartta demokratiaan on monipolvinen ja epäselvä. Siitä kiinni pitäminen ja vaaliprosessin aloittaminen ensi maanantaina on kuitenkin tässä tilanteessa tärkeätä ja sen kautta voidaan parhaiten varmistaa prosessin peruuttamattomuus. Sotilasjohdon vetäytyminen poliittisesta vallasta jo nyt olisi tietenkin myös tervetullut vahvistus demokratiaprosessille.

24.11. 2011

Tahririn aukio 20.11.

Uutisointi ja kuvat Tahririn aukiolta Kairosta ovat huolestuttavia, mutta vielä ei ole kyse viime kevättalven tapahtumien toistosta. Kaupunki elää aukion ulkopuolella enemmän tai vähemmän normaalia elämää, toisin kuin tammikuussa, jolloin koko egyptiläinen yhteiskunta oli käymistilassa.

Itse olen tänä iltana tavannut useita Tahririn aukiolla olleita aktivisteja jotka pitkin iltaa saivat paikan päältä viestejä. Vaikka kyse nyt on paljon pienemmistä mielenosoittajajoukoista ei se tarkoita sitä, että vaatimus demokratiasta olisi hiipumassa. Täällä perusvire on kuitenkin sellainen, että provokaatioita, tulivat ne miltä suunnalta tahansa tai turvallisuuskoneiston joiltakin elementeiltä, ei saa käyttää tekosyynä puuttua ensi viikon maanantaina alkavaan vaaliprosessiin. Itse prosessi on moniportainen ja monimutkainen, eikä viimeisestä vaiheesta eli presidentinvaaleista vieläkään ole yksiselitteistä aikataulua. Demokratiaprosessin kannalta vaalien ensimmäisen vaiheen häiriötön lapivienti on paras keino viedä sitä niin eteenpain, että peruutusyritykset käyvät mahdottomaksi.

Mielenosoittajia vastaan käytetty väkivalta on tuomittava itsessään ja demokratiaprosessia vastaan suunnattuna provokaationa eikä sitä tule vähätellä. Turha kuitenkin kuvitella, että tämä pelottaisi pullosta vapautetun vapauden ja demokratian hengen takaisin pulloon.

Tahrir Square on 20 November

Reports and pictures about events in Tahrir Square in Cairo are alarming but this does not yet mean a recurrence of the events seen earlier this year. Life in the city outside the square continues more or less normally unlike in January, when the Egyptian society was in turmoil.

I have met several activists tonight who have been on Tahrir Square and who were receiving real-time messages from the scene. Even though the groups of demonstrators are smaller than earlier, the demand for democracy is not likely to be on the wane. The underlying tone here is however, that provocations from whatever direction or from any element of the security machinery must not be used as a pretext to interfere in the election process starting next Monday. The multi-tier election process itself is complicated and a definite schedule of its last phase, which is the presidential elections, is not yet available. From the point of view of the democracy process, undisrupted conduct of the first phase of the elections is the best way to proceed and make any effort to call it off impossible.

Any violence against demonstrators is indefensible as such and should not be underestimated as a provocation against the democracy process. However, it is vain to imagine that this would scare the released spirit of freedom and democracy back into the bottle.

20.11. 2011

Ottawan sopimus eduskunnassa

Eduskunnan keskustelu Ottawan jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen liittymisestä alkoi lupaavasti, kun Timo Soini ja Jussi Niinistö käyttivät eilen hyvät ja perustellut puheenvuorot siitä, miksi sopimukseen liittyminen on hyvä ratkaisu. He tosin puhuivat asiaa valmistelleiden ulkoasianvaliokunnan ja puolustusvaliokunnan puheenjohtajina, sillä heidän puolueensa, nyt jo kuitenkin ainoana, on jäänyt vielä vastustamaan Suomen liittymistä sopimukseen.

Eduskunnan ensi viikolla äänestyksen jälkeen antama hyväksyntä sopimukseen liittymiseen on piste pitkän, asiallisesti jo vuonna 1996 alkaneen prosessin päätteeksi. Tuolloin Suomi muiden EU-maiden tavoin oli hyväksymässä EU:n asettumisen kattavan miinasopimuksen tukijoiden joukoon. Suomi on kuitenkin jäänyt viimeiseksi EU-maaksi, joka allekirjoittaa sopimuksen, sillä prosessi ei ole ollut meilläkään helppo ja on vaatinut välillä kompromisseja ja yhteisymmärryksen hakemista ulko- ja puolustuspolitiikasta vastaavien tahojen näkemysten kesken. Lopputulokseen voivat kuitenkin kaikki olla tyytyväisiä, myös puolustushallinto, joka on käyttänyt 2/3 osaa jalkaväkimiinat korvaavien puolustusjärjestelmien hankintaan annetuista määrärahoista ja saa loputkin sovitulla tavalla käyttöönsä.

Vaikka Suomen käytössä miinoja ei olekaan kylvetty vastuuttomasti eikä niitä ole viety ulkomaille, vaan ne on pidetty meitä koskevan kriisin varalta varastoissa, emme kuitenkaan poikkea tässä suhteessa useimmista muista niistä 157 maasta jotka sopimukseen jo ovat liittyneet. Mutta kansainvälisten asevalvontasopimusten kattavuudelle ja toimivuudelle on tärkeätä, että ne ovat mahdollisimman universaaleja. Miinasopimuskin on jo radikaalisti vähentänyt jalkaväkimiinojen tuotantoa ja määrää maailmalla, mutta monilla alueilla tulee vielä paljon siviiliuhreja ennen kuin miinojen raivaustyö, jota Suomi tukee, saa ne poistetuiksi maastosta.

Hyvää on, että Suomi voi nyt astetta aiempaa uskottavammin jatkaa työtään monissa aseriisuntaprosesseissa, joista ajankohtaisin on kansainvälisen asekauppaa säätelevän sopimuksen aikaansaaminen.

18.11. 2011

Suomen edustautuminen maailmalla‏

Jokseenkin kaikki presidenttiehdokkaat ja monet muutkin ovat ottaneet kantaa suunnitelmiin sulkea 10–15 Suomen ulkomaanedustuksen toimipistettä lähivuosina ja pitäneet tätä Suomen kannalta huonona tai suorastaan vahingollisena asiana ja toivoneet, että ulkoasianministeriö vielä harkitsisi aikeitaan.

Mikään ei olisi ulkoministeriölle mieluisampaa kuin perua kaikki supistamishankkeet, sillä ne merkitsevät väistämättä samalla Suomen ja suomalaisten vaikutusvallan ja edunvalvonnan heikentämistä. Jotta tähän ei jouduttaisi, edellyttäisi se ministeriölle hallitusohjelmassa, budjetissa ja valtiontalouden rahoituskehyksissä osoitettujen voimavarojen lisäämistä niiden nyt sisältämien vähennysten asemesta. Se ei ole UM:n vaan viime kädessä eduskunnan päätettävissä.

Edustustoverkoston supistaminen on siis väistämätöntä ilman lisäresursointia. On kuitenkin mahdollista, että leikkausten tarvetta voidaan oleellisesti vähentää, jos ja kun pohjoismaiden kesken voidaan sopia pitkälle menevästä yhteistyöstä edustustoverkoston ylläpitämisessä.
Tällaista toki on jo nyt, mutta vasta näytteenomaisesti ja pääasiassa yhteisiin kiinteistöratkaisuihin liittyen. Yhteiset tilat eivät sitä paitsi aina tuo kustannussäästöjä kuten muutoin hieno yhteispohjoismainen lippulaivamme Berliinissä kertoo.

Pohjoismaisesta lähetystöyhteistyöstä on puhuttu pitkään ja aivan erityisesti sitä ovat ajaneet Pohjoismaiden neuvoston parlamentaarikot. Nyt näyttää vihdoinkin siltä, että tämän esteenä olleet byrokraattinen hallintovastarinta ja pitäytyminen lyhyellä valmistelulla esiintulevissa ad hoc -tapauksissa olisi väistymässä ja pohjoismaiden ministeriöiden kesken päästään riittävän sitoutuneeseen ja konkreettiseen yhteistyöhön, josta voidaan odottaa tuloksia jo ensi keväänä.

11.11 2011