Avaukset 11.1.2010-
Johdonmukaiseen ulkosuhdepolitiikkaan?
Lissabonin sopimuksen uusista institutionaalisista ratkaisuista epäilimme Suomessa eniten Eurooppa-neuvoston pysyvää puheenjohtajaa. On liian aikaista vielä arvioida uutta asetelmaa, mutta ainakin voi sanoa että uuden puheenjohtajan Van Rompeyn alku on ollut odotettua parempi.
Enemmän positiivisia odotuksia Suomessa kohdistettiin unionin ulkopolitiikkaa johtavaan "ulkoministeriin" eli aiemman Korkean Edustajan ja komission varapuheenjohtajana toimivan ulkosuhdekomissaarin tehtävien yhdistämiseen. Ennen kaikkea pidettiin positiivisena sitä, että uusi asetelma poistaisi aiemmin kiusallisen ja unionin uskottavuutta heikentäneen jatkuvan reviirikilpailun Korkean Edustajan ja komission väliltä. Tämä näyttää olleen turhan sinisilmäinen odotus, sillä reviirikilpailu komission sisällä on jatkunut KE:n ja useamman muun komissaarin välillä. Sen sijaan, että kaikki ulkosuhteisiin liittyvät tehtävät olisi keskitetty "ulkoministerille", on komissiossa useita muitakin ulkosuhteisiin liittyviä tehtäviä hoitavaa komissaaria – kauppa, kehitysyhteistyö, laajentuminen, humanitäärinen apu – ja heidän alaisuudessaan omat direktoraattinsa.
Osasyynä tähän on se, että kaikki jäsenvaltiot ovat Suomen tavoin pitäneet kiinni oikeudestaan yhden komission jäsenen nimittämiseen, mikä 27 jäsenen komissiossa väistämättä johtaa epätarkoituksenmukaiseen työnjakoon ja hajaannukseen. Uutta ulkoministeri Catherine Ashtonia on tästä turha syyttää. Enemmänkin voi kysyä, onko komission puheenjohtaja Barroso tehnyt kaikkensa uuden ulkoministerinsä tukemiseksi ja hänen asemansa vahvistamiseksi. Kysymys on sitäkin perustellumpi, kun seuraa niitä reviirikiistoja, joita uuden ulkosuhdehallinnon synnyttämiseen liittyy, jossa asialla ovat myös intressejään valvovat jäsenmaat ja tietenkin myös europarlamentti.
Suomi on aivan oikein asettunut puolustamaan uusien instituutioiden ja niihin nimettyjen viranhaltijoiden asemaa kaikkia niiden heikentämispyrkimyksiä vastaan. Tässäkin on vielä liian aikaista sanoa, onko lopputuloksena EU:n yhteisen ulkopolitiikan vahvistuminen ja selkiytyminen, ja juuri siksi on koitettava toimia niin, että näin todella tapahtuisi.
7.4. 2010
Militarismi vai klerikalismi?
Mustafa Kemal Atatürkin perintö Turkissa on kaksijakoinen. Se on luonut perustan, jolla Turkista on kehittynyt moderni ja sekulaari valtio, joka kolkuttelee Euroopan Unionin ovea. Toinen puoli perinnöstä on kuitenkin militaristinen ja autoritaarinen valtarakenne, jossa armeijalle on varattu kaikkien demokraattisten periaatteiden vastaisesti perustuslaillinen asema sekulaarin valtion valvojana. Tätä armeija on useita kertoja käyttänyt myös suoran sotilasvallan pystyttämiseen ja kun se vuonna 1980 kirjoitti Turkin voimassaolevan, armeijan roolin takaavan perustuslain.
Turkin nykyinen maltillisen islamistisen AK-puolueen hallitus yrittää muuttaa perustuslakia niin, että armeijan erityisasema poistuisi ja se alistettaisiin normaaliin siviilivalvontaan. Tämä on tietysti yksi niistä välttämättömistä uudistuksista, joita Turkin on tehtävä ennen kuin se voidaan ottaa EU:n jäseneksi. Muutoksen vastustajat kuitenkin lietsovat pelkoa, että sen tarkoituksena on avata tie sekulaarin valtion murentamiseen AK:n islamistisen ohjelman mukaisesti. AK-puolueessa saattaa tällaisiakin haluja löytyä, mutta niillä ei ole onnistumisen mahdollisuuksia niin kauan kun puolue tosissaan haluaa viedä Turkin Euroopan Unioniin.
EU:n on tehtävä selväksi, että niin armeijan erityisaseman purkavat perustuslakiuudistukset kuin sekulaarisen valtion purkamisyritysten yksiselitteinen torjuminen ovat tinkimättömiä ehtoja Turkin EU-jäsenyydelle. Jotta tällaisella sanomalla olisi merkitystä on EU:n oltava yhtä selvä sen suhteen, että kaikki jäsenyysehdot täyttävä Turkki on tervetullut Unioniin.
4.4. 2010
Hesarin päätoimittaja vaihtuu
Helsingin Sanomien päätoimittajana 19 vuoden ajan toiminut Janne Virkkunen on tästä päivästä alkaen siirtynyt muihin tehtäviin ja kohta myös eläkkeelle. Voin tunnustaa oman viharakkaussuhteeni hänen toimittamaansa lehteen. Vuosien varrella on minulla ollut paljon tilaisuuksia antaa hänellekin suoraa palautetta lehdessä näkemistäni rimanalituksista ja puutteista. Hän on nämä tyynesti ottanut vastaan, arvatenkin siksi, että on usein ollut, voimatta sitä aina myöntää, samaa mieltä kritiikin kanssa. Tyyneyttä on myös helpottanut tieto siitä, että lehden rimanalituksetkin ovat yleensä nousseet kilpailijoiden rimaa korkeammalle.
Helsingin Sanomien journalistiselle tulevaisuudelle on ratkaisevaa, ovatko seuraavatkin päätoimittajat uskollisia hyvän journalismin vaikeasti määriteltäville ja vielä vaikeammin toteutettaville periaatteille aikana, jolloin koko mediamaailmaan kohdistuvat liiketoiminta- ja muut paineet vaikuttavat päinvastaiseen suuntaan. Siitä että Hesarikin on joutunut antamaan näille periksi on koko ajan lisääntyvää näyttöä.
Eilisessä, erinomaisesti lehden tehtäviä hyvän journalismin hengessä käsitelleessä jäähyväisyläkerrassaan Janne Virkkunen korosti mm. sitä, että lehden "on pidettävä valtaeliitti varpaillaan". Kaunis periaate, mutta miten sen käy silloin kun Helsingin Sanomien kaltaisen mediavaikuttajan sekä toimituksellinen että liiketaloudellinen johto (toivottavasti ne pysyvät jatkossakin erillään) ovat aina itse osa tätä valtaeliittiä ja käyttäytyvät sen mukaisesti? Tähän jos mihin pätee kysymys quis custodiet ipsos custodes, eli kuka valvoo näitä valvojia itseään? Nykyisestä Julkisen Sanan Neuvostosta ei siihen ole, ja aina tarvitaan myös lakeja osoittamaan sananvapauden rikollisen väärinkäytön rajat, mutta valvojaksi ei valtiotakaan tule huutaa. Tässä on paikka kansalaisyhteiskunnasta nousevalle systemaattiselle mediakritiikille.
1.4. 2010
EU, Kreikka ja 2020
Kreikan tilanteesta käyty keskustelu ja euroryhmän päätös valmiudesta tulla ehdollisella pelastuspaketilla Kreikan avuksi varastivat lähes koko julkisuuden Eurooppa-neuvoston viimeviikkoisessa kokouksessa, jonka pääasiana oli käynnistää Euroopan uusi 2020 strategia unionin kilpailuaseman vahvistamiseksi. Saattoi olla kuitenkin vain hyvä, että näin dempattiin ylimitoitettua hypeä uuden strategian ympärillä. Kun kymmenen vuotta on räpiköity aika laihaksi jääneen Lissabonin-strategian kanssa, on EU-maissa nyt ymmärrettävästi suhtauduttu skeptisesti ja kyynisestikin koko uuteen strategiaan.
Odotusten pitäminen realistisina on perusteltua, mutta ei vähennä pääpiirteissään aivan oikeisiin asioihin tähtäävän strategian merkitystä. Toistaiseksi on sovittu vasta hyvin yleisen tason tavoitteista, niihin sitoutuminen ja välineet niiden toteuttamiseksi ovat vielä haussa.
Kreikan osalta päätelmät olivat myös hyvin yleisluonteisia. Niiden tarkoitus oli ensisijassa vakuuttaa markkinoita siitä, että Kreikkaa ei päästetä luisumaan mustaan aukkoon, ja jos markkinat tämän uskovat niin parhaassa tapauksessa ei sen enempää IMF:n kuin euromaiden luvattuja luottoja tarvita. Jos tämä ei kuitenkaan toimi on varauduttava itkuun ja hampaiden kiristykseen muuallakin kuin Kreikassa.
29.3. 2020
Työmarkkinajärjestöjen yhteisymmärrys koetuksella
Runsaan viikon kestänyt satamalakko kuumensi tunteita sangen laajalla rintamalla. Sopimus ei syntynyt yhtään liian aikaisin, sillä jatkuessaan lakko olisi tuonut suuria vaurioita – enkä tarkoita vain metsäteollisuuden liioiteltuja menetyksiä. Myös tässä laihakin sopu on parempi kuin lihava riita.
Periaatteessa voin hyvin ymmärtää satamatyöntekijöiden vaatimuksia paremmasta muutosturvasta. Vaikka liittojen aktiivisuus asiassa on tarpeen ja perusteltua, on myös kysymys asiasta joka voidaan vain vähäisessä määrin ratkaista liitto- ja alakohtaisilla sopimisella, kuten lakon lopettamissopimuskin osoitti.
Konflikti käynnisti jälleen kerran keskustelua lakko-oikeuden rajoittamisesta. Tällaiset demokraattisen ja vapaan yhteiskunnan perusoikeuksiin puuttumista tarkoittavat puheet on syytä lopettaa heti alkuunsa. Siitä että keskustelu varmasti jatkuu pitää kuitenkin huolen ahtaajien mielenosoitusulosmarssi vain viisi päivää työrauhan palauttamisen jälkeen. Lakko-oikeuden puolustaminen ei kuitenkaan voi tarkoittaa kieltäytymistä keskustelemasta työelämän neuvottelujärjestelmän pelisääntöjen kehittämistestä. Siihen on ilmeinen tarve, eikä se suinkaan johdu vain työntekijöpuolen käyttäytymisestä. Suomi on vaarassa hukata taas yhden tärkeän menestystekijänsä eli hyvin toimivan työmarkkinaosapuolten yhteistyön.
26.3. 2010
Valkovenäjä ottaa askeleita eteen ja taakse
Reilu vuosi sitten vierailin Suuren valiokunnan valtuuskunnassa Minskissä. Maa teki odotuksiin nähden myönteisemmän vaikutuksen ja olen kannattanut sitä varovaista lahentymistä ja yritystä sitouttaa Valkonvenäjää eurooppalaisiin standardeihin, jota EU on nyt harjoittanut. Samoin Pohjoismaiden neuvoston aktiivisuus Valkovenäjän suuntaan on ollut perusteltua. Tämänkertainen PN:n ja Baltian neuvoston järjestämä seminaari oli jo neljäs, mutta aikaisemmat on pidetty naapurimaassa Vilnassa. Nyt ensimmaistä kertaa Minskissä järjestettyyn tilaisuuteen oli saatu mukaan edustava joukko sekä oppositiopuolueiden edustajia että jäseniä maan yksinomaan Lukashenkan kannattajista koostuvasta parlamentista ja yksi ministerikin.
EU:n ja pohjoismaiden kädenojennus Valkovenäjälle ei ole toistaiseksi johtanut juuri mihinkään tulokseen. Aivan ilmeisesti Lukashenkan hallitus haluaa kuitenkin jatkaa lähentymistä, jos ei muuta niin tasapainottaakseen hankalan isonveljen Venäjän vaikutusta, mutta tekee sen eteen vain sen minimin, jota vaaditaan jotta EU:ssa ei palattaisi sanktiopolitiikkaan. Näin otettu muutama varovainen askel avoimuuden suuntaan on kuitenkin voitu taspainottaa kiristävillä toimilla toisaalla.
Auttoiko tämänkertainen tilaisuus avautumista? Ainakin pohjoismaiden edustajat saivat kertoa esimerkiksi sen mikä on demokratian, ihmisoikeuksien ja naisten aseman osuus niiden menestyksessä. Muutoin keskustelut isäntämaan edustajien kesken olivat osin aika rajuakin syyttelyä ennemmin kuin mitään aitoa dialogia, eikä hallituksen lehdistö tietenkään kertonut niistä mitään. Edistysaskel kuitenkin oli, että tällaista keskustelua ylipäätään oli mahdollista käydä nyt Minskissä. Täytyy kuitenkin tarkkaan seurata, vedetäänkö tältäkin avaukselta mattoa alta toisenlaisilla toimilla.
23.3. 2010
Unto Hämäläinen kirjoitti Hesarissa lauantaina ydinvoimasta lehden kansanedustajille osoitettuun kyselyyn viitaten, että "vain puolet kansanedustajista tietää ja uskaltaa sanoa ääneen kantansa". Tässä arvostamani kokenut politiikan toimittaja ei lainkaan huomioinut sitä, että joukossa on myös paljon kaltaisiani kansanedustajia, jotka kieltäytvät vastaamasta eri medioiden viikottain lähettämiin kyllä tai ei -tyyppisiin kiertokyselyihin.
Edustajilla voi ja saa olla varma kanta asioihin, mutta itse ymmärrän enemmän sitä, jos edustaja haluaa ilmaista lopullisen kantansa vasta sitten, kun esitykset kaikkine perusteluineen ovat olemassa ja debatti niistä sekä ryhmissä että julkisuudessa päättynyt. Yhtä lailla tulee kunnioittaa niitä, jotka jo periaatteellisista syistä eivät halua hyppiä lehtien yksinkertaistettujen kyselyjen perässä vaan ilmaisevat kantansa muualla, esimerkiksi blogeissaan ja kirjoituksissaan, jolloin voivat tuoda myös kaikki nyanssit perusteluissaan esiin.
Ydinvoimaa olen näilläkin sivuilla käsitellyt ja tulen siihen varmasti palaamaan. Ydinvoima ei edusta kestävää energiataloutta, mutta sitä voidaan lisätä ylimenokauden ratkaisuna nopeuttamaan siirtymistä pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Mutta mitä useampaa ydinvoimalaa nyt havitellaan, sen varmemmin on kyse aivan muusta kuin ilmastonmuutoksen torjumisesta; eli kyse on yrityksestä jatkaa loputtomiin sellaista elämänmuotoa ja energiankäyttötapoja, jotka eivät ole tulevaisuudessa mahdollisia, jos mielimme elää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen ehdoilla – siis elää ylipäätään.
21.3. 2010
Parlamentarismin tila ja politiikan tulevaisuus
"Parlamentaarista demokratiaa on aina puolustettava silloin jos kritiikki kohdistuu demokraattisiin instituutioihin ja puolueita edellyttävään edustukselliseen demokratiaan". Tämä oli lähtökohtani ja perusteesini luennossa, jonka pidin aiheesta Suomen parlamentarismin tila ja politiikan tulevaisuus tänään eduskunnan auditoriossa järjestetyssä tilaisuudessa. Kyse oli eräänlaisesta "40-vuotistaiteilijajuhlasta" sen johdosta, että on kulunut 40 vuotta niistä eduskuntavaaleista, joissa minut ensimmäisen kerran valittiin eduskuntaan. Puhe on kokonaisuudessaan luettavissa täällä .
Neljässäkymmenessä vuodessa on eduskunnan asemassa ja kansanedustajan työssä tapahtunut valtava muutos. Muutokset, joiden yhtenä liikkeellepanavana voimana on ollut eduskuntatyön kansainvälistyminen, ovat olleet tervetulleita ja parlamentaarista demokratiaa vahvistavia, mutta samanaikaisesti on eduskunnan ja politiikan arvostus vain heikentynyt. Mahdollista on, että politiikasta kokonaan vieraantuneiden ihmisten osuus, joka jo nyt on Suomessa ennätyksellisen korkea, edelleen kasvaa. Se ei kuitenkaan ole mikään luonnonlaki, vaan riippuu myös politiikasta ja puolueista ja kansanedustajista politiikan tekijöinä.
Minulla oli sellainen tunne, että paikalla olleet politiikan veteraanit ja seuraajat eivät välttämättä olleet kaikesta samaa mieltä, mutta kuuntelivat tarkoin, minkä tulkitsen ilmaukseksi yleisemmästäkin valmiudesta tunnustaa haaste ja etsiä tapoja politiikan aseman ja siihen tunnetun luottamuksen vahvistamiseksi. Se ei kuitenkaan toteudu havittelemalla paluuta muka vanhoihin hyviin aikoihin, sillä paluuta sellaiseen kansanliikeyhteiskuntaan jollainen Suomi ensimmäisten eduskuntavaalien aikoihin vuonna 1906 ja pitkään sen jälkeenkin oli, ei ole. Keskenään kilpailevat puolueet ovat ja säilyvät aidon demokratian välttämättömänä osana, mutta ne eivät yksin sitä toteuta.
18.3. 2010
Kirjan takana tulee
Olin eilisen päivän Galleria Sculptorin tiloissa nauhoittamassa Osku Pajamäen johtaman loistavan tiimin kanssa ensimmäisiä jaksoja Kirjan takana -nimisestä kirjallisuusohjelmasta, jossa vuoroviikoin Pauli Aalto-Setälän kanssa haastattelemme yhtä kirjailijaa jostain hänen tuoreesta teoksestaan. Ohjelma alkaa MTV3-kanavalla huhtikuun lopulla ja palaan silloin tälläkin sivulla kertomaan enemmän ohjelmasta sekä siinä käsiteltävistä kirjoista ja niiden kirjoittajista.
Siitä kun olen viimeksi itse toimittanut tv-ohjelmaa on pitkä aika, mutta kokemuksen uusiminen oli todella virkistävää. Olen myös iloinen, ettei kaiken televisiotarjonnan tarvitse olla ajattelun poiskytkemistä edellyttävää viihdettä. Toivottavasti on myös riittävästi katselijoita, jotka ovat tästä samaa mieltä.
16.3. 2010
Sotasyyllisyys vuonna 1946 ja 2010
Oikeusministeriön teettämä perjantaina luovutettu vuoden 1946 sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä koskeva selvitys on päätynyt siihen, että oikeusvaltioperiaatetta loukattiin oikeudenkäynnissä ainakin syyteperustan taannehtivuuden, puolustautumismahdollisuuksien rajoittamisen ja tuomioistuimen painostamisen osalta. Tämä kaikki on totta, mutta mitään uutista ei tähän enää sisälly. Suomalaiset ovat tämän oikeusoppineiden ja historiantutkijoiden jo kauan sitten monin tavoin osoittaman asian tienneet itse asiassa oikeudenkäynnistä alkaen. Sen saattoi myös Suomen valtiojohto kylmän sodan aikanakin verhotuin sanankääntein ja sen päättymisen jälkeen myös selväsanaisesti todeta.
Niin valtiojohto kuin yksittäiset poliitikot voivat toki antaa asiasta edelleen uusia lausumia, mutta mihinkään oikeudellis-muodollisiin kunnianpalautusrituaaleihin ei ole tarvetta. Ruotsi tarjoaa ajankohtaisen esimerkin siitä, mihin päädytään kun poliitikot ryhtyvät lainsäätäjinä mestaroimaan historiantulkintoja. Ruotsin suhteet Turkkiin huononivat, kun Ruotsin valtiopäivät hyväksyivät viime viikolla yhden äänen enemmistöllä lausuman, jossa Turkki tuomittiin vuonna 1916 toimeenpannusta armenialaisiin kohdistuneesta kansanmurhasta. Historioitsijana olen sinänsä samaa mieltä tuon Ruotsin ja joidenkin muiden parlamenttien virallisesti ottaman kannan kanssa, mutta yhtä jyrkästi sitä mieltä, ettei lainsäätäjän asia ole ryhtyä historiantulkintoja koskevaksi tuomariksi.
Sama koskee myös sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä. Tuomion purkamismahdollisuus pitää olla olemassa silloin, kun väärän tuomion kohteeksi joutuneet itse sitä hakevat tai jos sillä on muita oikeudellisia vaikutuksia, mutta muutoin poliittisten oikeudenkäyntien uusiminen toisenlaiseen tulokseen päätymisen tarkoituksessa ei ole järkevää. Jos siihen ryhdytään yhdessä tapauksessa, pitää se tehdä kaikissa muissakin, mutta kuka enää hyötyy esimerkiksi siitä, että vuoden 1918 jälkeisiä oikeusmurhia ryhdyttäisiin juridisilla prosesseilla uudelleen käsittelemään. Huomattakoon lisäksi, että oikeusministeriön asettamat sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä selvittäneet tutkijat huomauttivat myös, että sotasyyllisinä tuomittujen ohella tulisi muistaa myös muita hyvitystä kaipaavia oikeudenloukkauksia maamme historiassa, joita olivat heidän mukaansa jatkosodan aikaiset poliittiset oikeudenkäynnit.
14.3.2010
Mediamaksu roskakoriin
Yleisradion julkista palvelua ja rahoitusta pohtinut työryhmä esitti viime keväänä nykyisen tv-lupamaksun korvaamista kaikilta kotitalouksilta perittävällä mediamaksulla. Esitys sai kansalaisilta enimmäkseen tyrmäävän vastaanoton ja hyvin ymmärrettävin perustein. Useimmat arvostelijat ovat pitäneet tärkeätä julkista palvelutehtävää suorittavan Yleisradion toimintaedellytysten turvaamista kestävällä ja riittävällä tavalla välttämättömänä, vaikka ovat pitäneet tällaista maksua vääränä tapana.
Esitys mediamaksusta toi mieleen Margaret Thatcherin uran päättäneen epäsosiaalisen ja regressiivisen kunnallisveron, "poll taxin". Kun viestintäministeri Lindén nyt on päätynyt mediamaksun hylkäämiseen oli se oikea ratkaisu, vaikka sen olisi tehnyt väärän puolueen edustaja väärällä tavalla ja osana muutoin väärää yleisradiopolitiikkaa. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan että nykyhallitus olisi Thatcherin tavoin kompastunut asiaan, mutta huoli verotuksen oikeudenmukaisuudesta ja Yleisradion aseman varmistamisesta menee tämän toiveen edelle.
Nykyisen tv-lupamaksun periminen on käynyt koko ajan hankalammaksi ja on ymmärrettävää, että sen tilalle on kaivattu varmempaa ja Ylen itsenäisen aseman turvaavaa rahoitusmuotoa. Juuri tämä itsenäisyysnäkökulma on tähän asti pitänyt suoran burjettirahoituksen poissa vaihtoehdoista. Minusta sitä on turhaan vieroksuttu. Kun se täytyy nyt ottaa vakavaan harkintaan kannattaa myös katsoa voitaisiinko siihen liittää myös pysyvä rahoituslaki, joka takaa sen, ettei Yleisradiota voi ahdistaa pelkillä budjettisiirroilla.
12.3. 2010Vaalijärjestelmän tarpeeton sekoittaminen torjuttava
Eduskunta kävi vaalilakien uudistamisesta lähetekeskustelun, jossa hallituksen esityksen puoltoäänet jäivät heiveröisiksi. Sen omissa riveissäkään ei oikein käsitetä miksi vaalijärjestelmä pitäisi sekoittaa niin, ettei sitä kukaan ymmärrä ja niin, ettei vaalitulosta ilman tietokoneen apua edes osaa laskea. Oikeusministeri Brax nimitti tätä esitystä suurimmaksi vaaliuudistukseksi sitten yksikamarisen eduskunnan ensimmäisten vaalien. Tiedä häntä, mutta tuloksena ainakin olisi Suomen historian suurin sekoitus ja siirtyminen ehkä Euroopan monimutkaisimpaan ja vaikeimmin laskettavaan vaalijärjestelmään.
Esitys on täysin turha ja tarpeeton. Nykyisen vaalijärjestelmän vähäisten epäkohtien korjaaminen ei vaadi sitä, että luodaan kokonaan uusia vielä suurempia epäkohtia. Yksinkertaisin ja selkein ratkaisu näihin epäkohtiin on muutaman liian pieneksi kutistuneen vaalipiirin yhdistäminen niin, ettei suhteellisuutta vääristäviä liian pieniä vaalipiirejä enää olisi. Silloin ei ole myöskään tarvetta millekään keinotekoiselle valtakunnalliselle äänikynnykselle.
Hallituksen huonoillakin esityksillä on ollut taipumus mennä lävitse, mutta tässä tapauksessa elättelen vielä toivoa siitä, että hallituspuolueissakin kytevä tyytymättömyys johtaa koko esityksen hiljaiseen hautaamiseen valiokuntaan.
9.3. 2010
Asiallista ja epäasiallista talvisotamuistelua
Talvisodan 70-vuotismuistelukset huipentuvat viikon päästä sodan lopettaneen rauhanteon 70-vuotispäivänä. Koskaan aikaisemmin ei talvisotaa ole Suomessa muisteltu yhtä suureellisesti ja juhlallisesti kuin tänä vuonna. Tässä muistelmien ja kirjoitusten tulvassa haetaan paljolti myös hyvitystä sille aiemmalle pakotetuksi varovaisuudeksi tulkitulle vähäeleisyydelle, jolla sotaa vielä Neuvostoliiton olemassaollessa käsiteltiin.
Se että sotaa ja sen aiheuttamia kärsimyksiä ja menetyksiä halutaan nyt näyttävästi muistella on suurimmaksi osaksi aivan ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Se on myös monelta osin tervettä historian vaikeimpien jaksojen avointa käsittelyä, jota kaikille kansoille hyödyllinen menneisyydenhallinta tarkoittaa. On tärkeää, että suomalaiset voivat avoimesti sanoa olleensa provosoimattoman hyökkäyksen uhri. Näin ihan siitä riippumatta, että historioitsijat saattavat vieläkin pohtia sitä, olisiko tämä kuitenkin jollain hyväksyttävällä tavalla ollut vältettävissä tai ei.
Helsingin Sanomien lauantain koko sivun juttu otsikolla "Entä jos talvisota syttyisi nyt" ei kuitenkaan enää kuulu tähän terveeseen muistelukategoriaan. Se oli paremminkin epähistoriallista ja provokatorista idiotismia, jota kukaan harkintakykyinen sotilas ei lähtenyt kommentoimaan. Vai onko lehden tarkoitus kesällä 2011 laatia koko sivun juttu siitä, miten jatkosota sujuisi tänä päivänä Suomen valmisteltua salaa liittymistä Saksa/Naton idän sotaretkeen?
6.3. 2010
Ihmisoikeusselonteko eduskunnassa
Eduskunta kävi eilen ihmisoikeusselonteosta palautekeskustelun. Keskustelu rönsyili yhtä laajalle kuin itse selonteko ja siitä tehty mietintö. Ihmisoikeuskysymysten käsittely Suomessa on vähitellen laajentunut kattamaan niin kysymykset sosiaalisista, taloudellisista kuin sivistyksellisistä perusoikeuksista kuin arvion näiden oikeuksien toteutumisesta Suomessa. On hyvä että tällaiset perusturvakysymykset ymmärretään nykyisin ihmioikeusasioiksi ja selonteon laajentaminen näihin vastaa eduskunnan aiemmissa käsittelyissä esittämiä toiveita.
Ihmisoikeuskysymysten käsittely on laajentuessaan kuitenkin myös menettänyt tehoaan ja fokusointiaan. Tällainen budjettikeskustelun luonteinen maailmaasyleilevä keskustelu on aika ajoin tarpeen, mutta tulosten ja muutosten aikaansaamiseen tarvitaan muunlaisia konkreettisempia tilaisuuksia. Vanhustenhuollon puutteet, liian pitkät oikeudenkäynnit, vammaisten syrjintä tai alkuperäiskansojen oikeuksien epääminen Suomessa saavat tällaisessa keskustelussa aiheellista huomiota, mutta korjauksia niihin täytyy hankkia erillisten esitysten ja ohjelmien kautta.
Samalla voi myös käydä niin, että eri puolilla maailmaa tapahtuvien perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien loukkausten – oikeudeton vapaudenriisto, kidutus, teloitukset – arviointi ja se miten niiihin pitää puuttua jää liiaksikin varjoon. Olisi paikallaan saada myös selkeä ja perusteellinen arviointi siitä, miten terrorismin vastainen toiminta (jota jotkut Yhdysvalloissa vieläkin sodaksi haluavat kutsua) on vaikuttanut oikeusvaltioperiaatteisiin eri puolilla maailmaa. On muistettava, ettei terrorismin kaltaista ihmisoikeuksien loukkaamista vastaan voi kestävästi ja menestyksekkäästi toimia menetelmin, jotka eivät kaikilta osin kunnioita ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta.
4.3. 2010Suomi ei tarvitse eliittikouluja
On liioiteltua sanoa, että Margaret Thatcher olisi tuhonnut brittiläisen hyvinvointivaltion ja Tony Blairin New Labour hoitanut hautajaiset. On nimittäin huomattava, ettei Britannia työväenpuolueen sodan jälkeen 40-luvulla toteuttamista monista ansiokkaista uudistuksista huolimatta koskaan ole ollut hyvinvointivaltio sellaisena kuin me sen pohjoismaissa olemme ymmärtäneet, vaan on aina ollut mitä syvällisimmin jakaantunut, suurten tulo- ja varallisuuserojen sävyttämä luokkayhteiskunta. Parhaimmat brittiläiset tv-sarjat kuvaavat tätä hyvin havainnollisesti, myös nykyaikaan sijoittuessaan.
Koulutus on brittien luokkayhteiskunnan kulmakivi. Kaikki ovat kuulleet Etonin ja Harrowin kaltaisista eliittikouluista ja Oxford ja Cambridge ovat edelleen yliopistomaailman huippuja. Brittikoululaisista seitsemän prosenttia käy huippukalliissa eliittikouluissa, mutta täyttää lähes puolet näiden kahden yliopiston opiskelijapaikoista. Kun ihailemme hyvien koulujen ja yliopistojen huippusaavutuksia on aina kysyttävä, miten käy sille suurelle enemmistölle, joka ei koskaan pääse tällaisesta paapomisesta osalliseksi. Kilpailukyky- ja osaamissaavutusten vertailut kertovat sen, ettei eliittikoulutusjärjestelmällä koko kansankunnan hyvinvointia rakenneta.
Tämä on hyvä muistaa silloin kun Suomeenkin kaivataan yksityiskouluja, lukukausimaksuja ja eliittiosaamiseen satsaamista. Eriarvoistavaa koulutusjärjestelmää ei kuitenkaan ole torjuttava vain siksi, että se laskee kokonaisuudessaan osaamisen tasoa, vaan myös siksi, että se vahvistaa ja ylläpitää sosiaalista eriarvoisuutta ja heikentää sitä luontevaa tasa-arvoisuutta, joka on ollut pohjoismaisen hyvinvointimallin parhaita ominaisuuksia. Suomi ei tarvitse eliittikouluja vaan koululaitoksen, joka on kansainvälistä eliittiä.
1.3.2010
Hallitus ostaa ideansa amerikkalaiskonsultilta
Kun ensimmäisen kerran kuulin, että hallitus olisi palkannut amerikkalaisen konsulttifirman McKinsey & Companyn laatimaan Suomelle seuraavan hallituksen ohjelmaa, luulin että kyse oli vitsistä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan valtioneuvoston kanslia todella on pääministeri Vanhasen toimeksiannosta palkannut amerikkalaiskonsultin "tuottamaan sisältöjä ensi vaalikauden hallitusohjelmiin".
Tämä on yhtaikaa demokratian, politiikan ja aivan erityisesti keskustan aatteellinen konkurssijulistus. Se mitä kyseisen mm. terveydenhuollon tärvelemistä konsultoineen firman myös Suomen valtiolta aiemmin laskuttamista raporteista voi päätellä on, että tulee tarjolle jälleen kerran tuttu listaus uusliberalistisia markkinafundamentalistisia muotiajatuksia julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion alasajosta. Hämmästyttää vain, että nämä tutut ajatukset pitää erikseen kierrättää jonkun amerikkalaiskonsultin kautta - eivätkö hallituspuolueet uskalla esitellä niitä avoimesti ominaan, vai onko niin ettei heillä aidosti ole omia ajatuksia?
Muun ohella voi myös ihmetellä, millä valtuuksilla Vanhanen ja hallituspuolueet käyttävät verovaroja tehdäkseen uudenkin hallituksen ohjelmaa? Eikö vähin mitä pitää vaatia on, että kaikki oppositiopuolueetkin saavat ylimääräistä valtionapua omien hallitusohjelmavaihtoehtojensa laatimiseen jo ennen vaaleja?
26.2. 2010
Israel vastaan kansainvälinen oikeus
Murhasivatko Israelin Mossadin agentit Hamas-johtajan Dubaissa? Ainoa mitä Israelin ulkoministeri Avigdor Liebermanilla on ollut asiasta sanottavaa on, etteivät he myönnä eivätkä kiellä osuuttaan rikokseen. Syyllisyys voidaan osoittaa vasta tutkinnan jälkeen oikeudessa, mutta ei olisi suinkaan ensimmäinen kerta kuin Israel tällaiseen syyllistyy.
Tätä Liebermanin lausuntoa kannattaa myös arvioida sitä taustaa vasten, että Israel on sen (ja Hamasin) sotarikoksen tunnusmerkit täyttäviä toimia arvostelleen Goldstonen raportin johdosta käynnistänyt oman kampanjansa koko ihmisoikeuksia ja kansainvälisen oikeuden toteutumista valvovia mekanismeja vastaan. Sen tavoitteena on koko nykyisen kansainvälisen humanitäärisen oikeuden syrjäyttäminen rajoittamattomalla avoimella voimapolitiikalla. Mahtaakohan Israelissa kukaan huomata, että maa, joka perustellusti vaatii kaikkia tunnustamaan sen oikeuden olemassaoloon ja turvallisuuteen, ei voi odottaa laajaa kunnioitusta oikeusvaatimuksilleen, jos se ei itse halua sitoutua kansainväliseen oikeusjärjestykseen ja toimia niin kuin kaikki sivistysvaltioina pidettävät valtiot tekevät.
Israel on kieltämättä onnistunut ottamaan itselleen sellaisia oikeuksia, joita muille ei sallittaisi. Yhdysvaltain suojeluksen ohella EU:llakin – joka aivan oikein aina tuomitsee kaikki palestiinalaisten terroriteot – on joskus vaikeuksia sanoa suoraan, ettei Israel saa käyttäytyä tavalla, jollaista ei miltään muulta maalta protesteitta ja ilman vastatoimia hyväksyttäisi. EU-maiden passien väärinkäytön tuominneessa lausunnossaan EU:n ulkoministerit eivät edes rohjenneet mainita Israelia nimeltä.
23.2. 2010
Yleisradion toimitusjohtaja vaihtuu
Mikael Jungner (sd) ei saanut jatkoaikaa Yleisradion pääjohtajana, vaan uuden pestin sai Lauri Kivinen (kok/Nokia). Jungneria tuskin lohduttaa se, että hänen edeltäjistään on moni muukin saanut asiallisesti ottaen potkut tuuliselta paikalta. Myönnän tuntevani paremmin Yleisradion historiaa kuin nykyisyyttä, mutta se mitä talon sisältä olen kuullut kertoo paremminkin hyvää kuin huonoa Jungnerin johtajakaudesta.
Vaikka veristä reviiritaistelua Ylen kanssa käyvän Sanoma Oy:n lehtien revittelyyn Ylen johtajanvaihdoksesta ovat voineet innoittaa vähemmän ylevät motiivit, on prosessissa ja sen tuloksessa syytäkin ihmettelyyn. Sellainenkin seikka, kun että johtajanvalinnat on siirretty pois Ylen hallintoneuvostolta hallitukselle, on jäänyt minulta rekisteröimättä. Jos Yleisradion jatkossakin halutaan toimivan eduskunnan alaisena, on tämä tehtävä syytä palauttaa vaikka uuden Lex Jahvetin kautta eduskunnan valitsemalle hallintoneuvostolle. On parempi, että tehdään politiikkaa avoimesti parlamentaarisesti valittujen edustajien vastuulla kuin suljetussa hallituskabinetissa. Vanhasen hallitus on muutoinkin kunnostautunut sillä, että se on onnistunut näennäisesti epäpolitisoimaan poliittisten nimitysten jatkamisen. Helpoimmin tähän on päästy niin, että valinnat eivät enää vahingossakaan kohdistu kehenkään vasemmistolaiseen.
Kivisen tausta kokoomuksessa tai Nokiassa ei vielä tee hänestä sellaisenaan epäsopivaa, joskaan yhdistelmä ei ole lupaava. Vielä epälupaavampi on Kivisen puolustelu Nokian Iranille myymälle puhelinsalakuuntelulaitteistolle: "demokratioissa valvonta tapahtuu oikeuden päätöksestä rikosten selvittämiseksi". Aivan, mutta teokraattisessa diktatuurissa, jolle Nokia laitteiston myi, se tapahtuu mielivaltaisesti poliittisten vastustajien nujertamiseksi.
20.2. 2010
EU ei ole eikä siitä tule sotilaallista supervaltaa
Sosialidemokraatit järjestivät tiistaina eduskunnassa hyvin onnistuneen turvallisuuspoliittisen seminaarin. Oman puheenvuoroni EU:n puolustus- ja turvallisuuspolitiikasta Lissabonin jälkeen aloitin otsikon lauseella. Se oli samalla sekä ennuste että sosialidemokraattisen tavoitetilan määrittely.
En aseta kyseenalaiseksi sitä, etteikö EU kykenisi kokoamaan vielä sellaiset taloudelliset ja teknologiset resurssit ja myös parantamaan päätöksentekokykyään niin, että se aikanaan kykenisi tähänkin. Lähtökohtani kuitenkin on, että viimeistään silloin kun tuo aika koittaa, on ajatus sotilaallisesta supervallasta käynyt niin anakronistiseksi, ettei kukaan sitä statusta enää sellaisenaan tavoittele.
Sotilaallisen supervallan ajatus on, että se kykenee harjoittamaan voimapolitiikkaa, jolla se vahvistaa omaa turvallisuuttaan ja hankkii etuja muiden toimijoiden kustannuksella. Historiassa tämä on voinut toimia pidempiäkin ajanjaksoja, vaikka kaikki imperiumit ovat aikanaan luhistuneet. Tämän päivän joukkotuhoaseiden, seitsemän miljardin ihmisen ja koko ihmiskunnan yhteisiä elinmahdollisuuksia uhkaavien maailmanlaajuisten haasteiden maailmassa voimapolitiikka ei enää toimi kuten joskus ennen. Vain sen varassa ei uusia laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvia uhkia voida torjua eikä sillä voida saavuttaa kestäviä etuja muiden kustannuksella.
Tämä ei tarkoita, etteikö voimapolitiikkaa edelleen esiintyisi, vaikka sen tuotto onkin kohta enää pelkästään tappiollinen. Se ei myöskään tarkoita, etteikö sotilaallista kriisinhallintakykyä tarvittaisi sekä konfliktien ennaltaehkäisyyn että kriisinhallinnassa, mutta se ei yksin riitä.
Tässä onkin EU:n suuri mahdollisuus. Esitin seminaarissa, että EU ottaa tavoitteekseen olla maailman johtava monialainen kriisinhallintaorganisaatio vuonna 2020. Tähän siihen on paremmat mahdollisuudet kuin Lissabonin strategian tavoitteiden saavuttamiseen, sillä itse asiassa se on tämän tavoitteen jo pitkälti saavuttanut. EU kykenee kaikkiin muihin kansainvälisiin toimijoihin verrattuna tuomaan konfliktien ennaltaehkäisyyn ja kriisinhallintaan paljon laajemman valikoiman erilaisia välineitä jotka ulottuvat sotilaallisesta kriisinhallinnasta siviilikriisinhallinnan kautta talousyhteistyöhön, kauppapolitiikkaan ja kehitysyhteistyöhön. Se mikä EU:lta vielä puuttuu on riittävä osaaminen näiden käytössä ja siksi myös tässä tarvitaan tavoitteiden asettamista ja mekanismeja, joilla varmistetaan niiden toteutuminen.
17.2. 2010Perustuslakiuudistus vesittyy
Suurin odotuksin asetettu Christoffer Taxellin johtama perustuslakikomitea on päättänyt työnsä isojen puolueiden edustajien muodolliseen yksimielisyyteen. Tulokset olivat laihoja ja yksimielisyyskään ei välttämättä kestänyt yli allekirjoitustilaisuuden. On iso vahinko, ettei komiteassa pystytty sopimaan perustuslakiuudistuksen jatkamisesta parlamentarismia vahvistavaan suuntaan. Komitean loppumetreillä syntyi edelleen tulkinnanvaraiseksi jäänyt esitys, jonka tarkoituksena on poistaa nykyisen perustuslain valuvika, kun se ei anna selvää vastausta siihen miten päätökset kaikissa tilanteissa voidaan tehdä ja kuka niistä vastaa. Niille jotka ovat pyrkineet estämään perustuslain selkeyttämisen onkin luontevaa seuraavaksi huutaa apuun perustuslakituomioistuinta, jollaisesta haltiat meitä varjelkoot.
Erityisen piinallista on, että molemmat vasemmistopuolueet ovat luopuneet parlamentaarista kansanvaltaa ajaneesta historiallisesta linjastaan ja jämähtäneet hyvin kepein ja kestämättömin perustein puolustamaan epäselvää perustuslakia ja presidentin valtaoikeuksia. Ei voi hirveästi ylpeillä sillä, jos tämä jää vasemmisto-opposition konkreettisimmaksi saavutukseksi tällä vaalikaudella. Vasemmistoliittolaisten ajatuksissa tuntuu myös kummittelevan käsitys presidentistä viimeisenä Nato-jäsenyyden poissulkevana lukkona. Tämä on virhekäsitys jo siitäkin syystä, että jos tällainen hanke joskus todella tulisi ajankohtaiseksi täytyy sen ratkaisijana viime kädessä olla Suomen kansan kansanäänestyksessä.
Tasavallan presidentti on kertonut kokeneensa, että perustuslain uudistamista koskeva keskustelu olisi kohdistunut myös hänen toimiinsa. Näinhän ei ole, sillä kuten hän itse muistuttaa, mahdolliset muutokset koskevat vain hänen toistaiseksi tuntematonta seuraajaansa. Se että keskustelu on koskettanut myös hänen esittämiään mielipiteitä on vain seurausta siitä, että hän on aktiivisesti käyttänyt toki hänellekin kuuluvaa oikeutta ottaa kantaa asiaan.
14.2. 2010
Esitystalous
Olin eilen Espoon kaupunginteatterin esittämän Esitystalous-näytelmän ensi-illassa. Juha Jokelan ohjaama ja ison tiimin kanssa käsikirjoittama esitys oli pitkästä aikaa virkistävä teatterikokemus. Erinomaiset näyttelijät, loistavasti käytetty näyttämötekniikka videointeineen ja insertteineen ja ihan aidosti ajankohtaisten ja tärkeiden yhteiskunnallisten teemojen käsittely ansaitsevat kiitoksen.
Esitystaloutta voi katsoa letkeänä irvailuna yrityskonsulteille, Espoon kunnallispolitiikalle ja SDP:lle, mutta se tavoittelee selvästi kabareeta syvällisempiä pohjavirtoja. Tavoittelee, mutta saavuttaako myös? Esityksessä on vähän sama ongelma kuin Kristian Smedsin ja Kansallisteatterin Tuntemattomassa. Se pirstoutuu erinomaisesti toteutettuihin, hauskoihin ja/tai ajatuksia herättäviin, mutta liiaksi irrallisiin sketseihin. Jokseenkin kaikki katsojat kuitenkin tunsivat kirjan ja saattoivat liittää irralliset kuvaelmat siihen henkilöiden ja tapahtumien kehityskaareen, jonka näyttämöesitys hukkasi, mutta Esitystaloudessa ei tällaista referenssiä ole. Jään siis kaipaamaan jotain niin vanhanaikaista kuin näytelmää alusta loppuun kantavaa draamallista jännitettä.
Helsinkiläisillä ei yleensä ole kulttuurin suhteen paljoakaan kadehdittavaa Espoossa, mutta Espoon kaupunginteatteri kelpaa tällä kertaa kohteeksi. Liian harvoin olen suomalaisessa teatterissa saanut muuta kuin yhdentekeviä tai turhauttavia kokemuksia – mikä toki voi johtua myös liian harvoista käynneistä – mutta Juha Jokelalle ja tiimille joka tapauksessa kiitokset siitä, että tarjoavat muutakin.
11.2. 2010
Huippukokoukset ja EU:n uskottavuus
Olin keväällä 2007 mukana yhtenä EU-troikan jäsenenä EU–Kiina -kokouksessa Wienissä. Jossain vaiheessa vieressäni istuva Javier Solana nykäisi hihasta ja kiinnitti huomioni siihen, ettei kukaan isossa kiinalaisdelegaatiossa näyttänyt tekevän muistiinpanoja. Paremmin ei olisi voinut alleviivata sitä, miten kevyenä kumppanina Kiina EU:ta piti.
Vielä julkisemman viestin EU kokee saaneensa, kun Washingtonista tuli tieto, ettei presidentti Obama ehtisi osallistua ensi toukokuun EU–USA huippukokoukseen Espanjassa. Ymmärrän amerikkalaisten ratkaisun hyvin, eikä EU voi tästä syyttää kuin itseään. Jos se ei halua eikä kykene nykyistä paljon paremmin puhumaan yhdellä äänellä ja vastaamaan asioista muiden toimijoiden edessä, niin miksi kukaan vaivautuisi ottamaan sitä vakavasti? Tässä tapauksessa viesti menee erityisesti Espanjalle, jonka tarve ylläpitää ensimmäisen uuden Lissabonin-sopimusaikakauden puheenjohtajamaana aiemman kiertävän puheenjohtajuuden näkyvyyttä tarjoaisi lapsellisuudessaan huvia, ellei se myös merkitsisi koko unionia heikentävää näkyvää yritystä vetää mattoa alta uusien, koko EU:ta edustavien johtajien ja instituutioiden uskottavuuden alta.
Suomi kuului niihin EU-maihin, jotka – toisin kuin mm. Espanja – eivät pitäneet Eurooppa-neuvoston pysyvää puheenjohtajuutta hyvänä ajatuksena. Kun siihen kuitenkin on päädytty pitää toimia myös sen kautta EU:n yhteisen toimintakyvyn ja uskottavuuden vahvistamiseksi.
Toinen asia on, ettei EU:n painoarvoa pidä muutoinkaan mitata sillä, kuinka monta usein väkinäistä ja enemmän PR-tarpeita kuin asioiden hoitoa edesauttavaa huipputapaamista se vuosittain saa aikaiseksi. On sinänsä hyvä, että valtion ja hallitusten päämiehillä on riittävästi tilaisuuksia tavata ja oppia tuntemaan toisensa, mutta rituaaleista ei pidä tehdä sellaisia, että niistä kiinnipitämisestä voi olla jopa haittaa jatkuvalle ja joustavalle asioiden hoidolle ja yhteistyölle.
9.2. 2010
Jääviydestä
Raha-automaattiyhdistyksen vuotuisten avustusten jakopäätös piti hallituksessa jättää pöydälle, kun meni liian vaikeaksi selvittää kuka minkin avustuskohteen osalta olisi jäävi sen vuoksi, että itse tai lähiomainen istuu avustettavan järjestön hallituksessa, tai kenties siksi, että lähiomainen asuu RAY:n tukemassa palvelutalossa, tai ehken siksi, että on saanut vaalitukea avustettavalta järjestöltä. Jäävittömyyden varmistaminen on saanut tietenkin uuden ulottuvuuden sen jälkeen, kun poliisi alkoi tutkia pääministerin ja häntä rahoittaneen nuorisoasuntosäätiön suhteita.
Jääviyden valvonta on tietysti tärkeätä, mutta on myös sanottava, että jos Vanhanen on menetellyt väärin niin pienin rikkeistä on itsensä jääväämättä jättäminen. Jääviyden toteaminen on usein pitkän päätöksentekoketjun viimeinen muodollisuus, jolla voi välttää muotovirheeseen syyllistymisen, vaikka muutoin olisi asian valmistelussa ollut korvia myöten hunajapurkkia kaapimassa.
Vielä tärkeämpää kuin päätöksentekijän oikea-aikainen itsensä jäävääminen onkin avoimuus kaikkien kytkösten ja päätöksenteon valmistelun suhteen. Kun jääviyssääntöjä nyt arvioidaan niin niitä voisi kehittää siihen suuntaan, että mahdollisuus todellisen korruptioon vaikeutuisi, mutta myös niin, että julkisen intressin julkiseen valvontaan liittyvät muotojääviydet vähenisivät. Tarkoitan tällä sitä, että jos kaupunginjohtaja tai kuntapäättäjä nimetään kunnan edustajana jonkin kuntayhtymän hallitukseen niin voi kysyä, onko mitään järkeä siinä että hänet sen jälkeen todetaan muodollisesti jääviksi käsittelemään kunnan päätöksenteossa kaikkia kyseisen kuntayhtymän toimintaan liittyviä kysymyksiä?
6.2. 2010
Puhemies on eduskunnan valtiollinen luottamusmies
Eduskunnan puhemiehen vaalissa kansanedustajien enemmistö ilmaisi harvinaisella tavalla tyytymättömyytensä tapaan, jolla valittu puhemies on tehtäväänsä hoitanut. Puhemieheltä odotetaan, että hän toimii koko eduskunnan työn tehostajana ja puuttuu niin valiokuntien kuin yksittäisten kansanedustajien menettelytavallisesti tai taloudellisesti kyseenalaiseen käyttäytymiseen aina, jos sellaista esiintyy. Siltä osin kun puhemies on näin tehnyt ei se anna aihetta moitteisiin tai luottamuksen epäämiseen. On myös ollut tarpeen saada parempi järjestys eduskunnan aikaisempaan holtittomaan varainkäyttöön, jollaista eduskunnan 100-vuotisjuhlintaan liittyi, ja tässäkin puhemies on toiminut oikein.
Samalla on yhtä selvää, että puhemies on kaikkien kansanedustajien ja koko eduskunnan yhteinen luottamusmies, jonka odotetaan myös puolustavan eduskunnan asemaa ja kansanedustajia silloin kun näitä aiheettomasti arvostellaan tai heidän mahdollisuuksiaan asianmukaiseen työhön heikennetään.
Mikä sitten oli syynä edustajien vaaliratkaisuun? Syitä voi jokaisella olla omansa, mutta yhtenä nimittäjänä on varmaan se, mikä ilmeni puhemies Niinistön omassa puheenvuorossa, kun hän antoi juhlallisen vakuutuksensa koko eduskunnan edessä, jossa ilmoitti voimiensa mukaan puolustavansa "Suomen kansan (ja eduskunnan)" oikeutta perustuslain mukaan. Tällainen kiukuttelu on turhaa kansanvaltaan kuulumatonta eduskunnan väheksymistä valtiolaitoksena.
"Laskeskelin juuri, että pärjään huonosti sellaisissa vaaleissa, joissa kansan valitsemat äänestävät. Mutta silloin kun kansa on äänestänyt, olen pärjännyt hyvin. Sillä mandaatilla minä täällä olen - ja pysyn", Niinistö sanoi puhemiesvaalin jälkeen. Samanlaisella mandaatilla eduskunnassa ovat kaikki muutkin edustajat ja se eduskunnan nimissä esiintyvän puhemiehen on myös syytä ottaa huomioon. On ymmärrettävää, ettei eduskunta halua sellaista puhemiestä, jonka toimintaa ohjaa henkilökohtainen imagokampanjointi. Toinen asia on, että tämän viestin olisi voinut kertoa toisellakin tavalla, sillä nyt se kääntyy keskustelupalstoilla asetelmaksi hotellihuonenarisijat vastaan kansan etua valvova säästösankari.
3.2. 2010
Raha ratkaisee
Kehittyvien osavaltioiden Amerikan Korkein oikeus päätti äänin 5–4, että on maan perustuslain vastaista asettaa yritysten ja yhteisöjen ehdokkaille antamalle vaalirahoitukselle minkäänlaista kattoa, koska se rajoittaa näiden sananvapautta. Tällaisiin tuloksiin voidaan päätyä maassa, jossa läpipoliittinen tuomioistuin tekee läpipoliittisia ratkaisuja, mutta ilman mitään poliittista vastuunkantoa.
Presidentti Obama reagoikin tähän välittömästi jo suuressa vuosikatsauspuheessaan kongressille, jossa pyysi kongressia korjaamaan lain nopeasti sellaiseen muotoon, että se poistaa oikeuden epäilyt. Ennen kuin laki saadaan aikaiseksi ja menee uudestaan korkeimpaan oikeuteen toivotaan tietysti, että joku konservatiivituomareista on tullut niin seniiliksi, että presidentti voi nimittää tilalle täysjärkisen. Toki USA:n pitkän historian aikana on Korkein oikeus tehnyt edistyksellisiäkin ratkaisuja ja tulkintoja, kuten rotuerottelun lopettamispäätös vuonna 1954. Mutta oikeidenkaan ratkaisujen ei tulisi olla riippuvaisia tuomioistuimen vaihtelevista kokoonpanoista.
Suomessa ei perustuslakituomioistuinta ole eikä toivottavasti tule. Euroopan Unionin jäsenenä olemme kuitenkin mukana yhteisössä, jossa Euroopan tuomioistuin käyttää aika lailla samankaltaista poliittista tulkintavaltaa, vaikkakaan ei yhtä laaja-alaisesti kaikkeen lainsäädäntöön ulottuen. Näin tuomioistuimen ratkaisuilla on EU-lakien sovellutusta usein laajennettu ja ulotettu sellaisille aloille, joihin lainsäätäjä ei ole sitä tarkoittanut. Tästäkin on aika ajoin yritetty käynnistää keskustelua siinä tarkoituksessa, että luotaisiin parlamentille ja neuvostolle jokin nopeutettu ja yksinkertaistettu – ja komission esityksenanto-oikeuden monopolista riippumaton – mekanismi, jolla ne voisivat muuttaa jotain säädöstä silloin, kun tuomioistuimen siitä antama tulkinta ei vastaa lainsäätäjän tarkoitusta.
31.1. 2010
Serbia halua Eurooppaan
Suuren valiokunnan valtuuskunta vieraili Länsi-Balkanilla. Olen edellisen kerran käynyt Belgradissa viisi vuotta sitten ja ilmapiirin muutos on ollut tällä välin todella huomattava. Viisi vuotta sitten yksi tehtäväni oli patistaa pääministeri Vojeslav Kostunicaa yhteistyöhön ICTY:n kanssa kahden tunnetuimman sotarikoksista etsityn serbin, Karadzicin ja Mladicin luovuttamiseksi Haagin tuomiostuimen eteen. Se että Karadzic sinne sittemmin toimitettiin oli tärkeä edistysaskel, mutta ei Kostunican ansiota. Nyt pienehköä nationalistipuoluettaan oppositiossa johtavan Kostunican kerrotaan saaneen pääministerinä ollessaan tiedon myös Mladicin piilopaikasta, mutta pysyneen siitä hyvin hiljaa.
Nyt pari vuotta sitten tapahtuneen hallituksen vaihdoksen jälkeen ICTY:n pääsyyttäjä arvoi Serbian yhteistyön tuomioistuimen kanssa olevan jo lähes täydellistä. Tämä on osaltaan mahdollistanut monta viime kuukausiin ajoittunutta edistysaskelta EU:n ja Serbian lähentymisessä. Vakaus- ja assosiaatiosopimusta unionin kanssa ollaan osittain jo panemassa täytäntöön, serbien pitkään toivoma viisumivapaus EU:n kanssa on toteutettu ja joulukuussa Serbian hallitus oli jo valmis jättämään jäsenhakemuksensa unionille. Hallitus on myös käynnistänyt määrätietoisen uudistuspolitiikan ollakseen valmis nopeasti etenemään jäsenyysneuvotteluissa kun ne alkavat.
Eurooppaan suuntautunutta uudistuspolitiikkaa johtavan presidentti Boris Tadicin kokoon harsimalla Mirko Cvetkovicin johtamalla hallituksella on ollut vain niukka yhden paikan enemmistö, mutta EU-jäsenyydellä on paljon laajempi tuki. Näin erityisesti sen jälkeen kun äärinationalitisesta radikaalipuolueesta irtaantui kolmannes sen edustajista ja muodosti uuden EU-myönteisen maltillisen edistyspuolueen. Gallupeissa kansasta yli 70 prosenttia kannattaa EU-jäsenyyttä, toisin kuin Nato-jäsenyyttä, jolla on vain 30 prosentin kannatus. Se onkin vain yhden pienen puolueen ohjelmassa.
Ei pidä kuitenkaan luulla, että jäsenyys EU:ssa odottaisi jo nurkan takana. Sisäisten uudistusten tie on pitkä ja maan talous myös suurissa vaikeuksissa. Rikollisuus, korruptio ja vanhan valtakoneiston ihmisoikeusloukkausten perintö painavat myös edelleen, samoin kuin parisataatuhatta sisäistä pakolaista, joista Kosovosta paenneet romanit ovat kaikista surkeimmassa asemassa. Kosovon kysymys, jonka Serbia on vienyt Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen, on myös iso kivi kengässä ja siitä täytyy tavalla tai toisella päästä kaikkien osapuolten hyväksymään yhteisymmärrykseen ennenkuin EU-jäsenyys on mahdollinen. Vielä ei ole näköpiirisssä sitä taikatemppua, jolla tämä ympyrä neliöitäisiin, mutta onneksi juuri kukaan Serbiassa ei enää kuvittele että tähän olisi aseellista ratkaisua.
28.1. 2010
Tammikuun kihlaus ja nykypäivä
Viikonvaihteessa on muisteltu 70 vuotta sitten talvisodan synkimpinä hetkinä julkistettua "tammikuun kihlausta", jossa työmarkkinajärjestöt allekirjoittamassaan yhteisessä julistuksessa tunnustivat toisensa neuvotteluosapuolina, jotka tulisivat neuvottelemaan kaikista toimialansa kysymyksistä tavoitteinaan niiden ratkaiseminen yhteisymmärryksessä. Helsingin Sanomissa kirjoittava Lauri Ihalainen on oikeassa, kun hän toteaa, ettei ole reilua rinnastaa talvisotaa nykyisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, vaikka myös näihin vastaamisessa olisi hänen mielestään edelleen tarvittu "pitkäkestoista, kaikkia koskevaa raamittavaa työllisyystupoa".
Minäkin olen sitä mieltä, että suomalaisen sopimusyhteiskuntaperinteen hylkääminen on aiheuttanut suurta vahinkoa, mutta vähemmän varma olen siitä, että se enää kaikilta osin olisi korjattavissa paluulla menneeseen maailmaan. Tammikuun kihlaus oli ääriesimerkki siitä, mihin sodanjälkeinen muuallakin kuin Suomessa vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen yhteistyö perustui: työnantajien ja omistavan luokan pelkoon, että bolshevismi ulkoisena tai sisäisenä vihollisena veisi kaiken, elleivät he ryhtyisi kohtelemaan työntekijöitään säällisemmin. Kommunismin heikentyminen ja lopulta romahdus pari vuosikymmentä sitten poisti monia pidäkkeitä ja on mahdollistanut osittaisen paluun varhaiskapitalismin aikaiseen menoon.
Toinen suuri muutos on globalisaatio. Siihen viittaa Ihalainenkin kysyessään, "ovatko elinkeinoelämän päättäjät alkaneet pitää oman firman kansainvälistä menestymistä ainoana tavoitteena. Samalla ajattelussa jää entistä vähemmälle se, miten Suomi pärjää." Tämä on totta, sillä omistajapatruunat, jotka kokivat olevansa jonkinlaisessa vastuussa koko Suomen menestyksestä tai ainakin siitä riippuvaisia, ovat jääneet historiaan. Tilalle ovat astuneet "corporate governance" -opeista (ja niiden mukaisista optioista) motivaationsa ammentavat managerit, jotka useimmiten ovat anonyymien kansainvälisten sijoittajien hyvin palkattuja renkejä.
Vahvaa ammatillista järjestäytymistä tarvitaan työelämän kehityksen valossa jopa aikaisempaa enemmän ja työehtosopimuksista kannattaisi myös koko kansantalouden vakaan kehityksen turvaamiseksi edelleen sopia mahdollisimman laajalla pohjalla. On syytä korostaa sopimisen kohteena olevan nimenomaan työelämän asiat. Se että uudelleen palattaisiin aikaan, jolloin työmarkkinajärjestöt sopivat työehtosopimusten ohella niin veroista, eläkkeistä, sosiaalipolitiikasta kuin paljon muustakin – kaikesta muusta paitsi ulkopolitiikasta, kuten SAK:n johtaja saattoi aikoinaan lausua – ei ole sen enempää mahdollista kuin toivottavaakaan. Muodollisesti kolmikannassa tapahtunut sopiminen jätti eduskunnan jokseenkin äänettömäksi yhtiömieheksi, eikä tällaiseen voi olla paluuta. Sekin on todettava, että tupopöydistä ovat puuttuneet kaikista heikommassa asemassa olevat ihmiset. Muutoinhan ei olisi mahdollista, että viime vuosikymmenien aikana erimuotoisen perustulon varassa elävät ihmiset ovat jääneet kauas jälkeen yleisestä ansiotason kehityksestä sillä seurauksella, että köyhyysrajan alle on vajonnut koko ajan enemmän suomalaisia.
25.1. 2010
Europarlamentti valokeilassa
Ilkeästi sanoen jokamiehen oikeus 15 minuutin kuuluisuuteen toteutuu Europarlamentin osalta, kun se kerran viidessä vuodessa pääsee kuulustelemaan komissaariehdokkaita. Ilmaisu on ilkeä ja harhaanjohtava siksi, että europarlamentilla on nykyisin paljon ihan aitoa ja kaikkien eurooppalaisten elämään vaikuttavaa lainsäädäntövaltaa. Ei ole myöskään parlamentin oma vika, että se käyttää valtaansa ilman, että siihen kohdistuu läheskään samanalaista julkista seurantaa kuin mitä kansallisten parlamenttien vallankäyttöön.
Komissaariehdokkaiden kuuleminen on hyvä ja tarpeellinen käytäntö eikä olisi pahaksi, jos eduskunnassakin kehiteltäisiin samankaltaisia vallankäytön ja -käyttäjien arviointimenetelmiä. Europarlamentin kuulemiset eivät kuitenkaan esittele vain parlamentin parhaita puolia. Nyt esimerkiksi iso osa ehdokkaiden grillaamisesta keskittyy siihen, että heiltä lypsetään lupauksia parlamentin aseman ja vallan lisäämisestä tulevaisuudessa. Hyvää oli se, miten kuulemiset karsivat yhden potentiaalisen skandaalin, kun Bulgarian onneton ehdokas humanitäärisestä avusta vastaavaksi komissaariksi jouduttiin vaihtamaan vähemmän kompromettoituneeseen ehdokkaaseen. Huonoa taas, miten alastomaan puoluepoliittiseen peliin käsittely vajosi, kun jokaisen ryhmän piti löytää muista ryhmistä heidän ehdokkaansa kyseenalaistavaa huomauttamista. Se kuitenkin osoittaa että eurooppalaiset puolueet ovat nykyisin toimivaa todellisuutta, ainakin europarlamentissa jos eivät sen ulkopuolella, niin hyvässä kuin pahassa.
22.1. 2010
Obaman ensimmäinen vuosi
Barack Obaman ensimmäisen presidenttivuoden päättyessä media on täyttynyt arvioista, jotka kaikki kertovat jonkinasteisesta pettymyksestä uuden paljon toiveita herättäneen presidentin aikaansaannosten vähäisyyteen. Minun ei ole tarvetta tähän vähättelyyn ja pettymykseen yhtyä siitä syystä, että pidin alusta alkaen häneen kohdistettuja toiveita ylimitoitettuina ja koin suorastaan piinallisena sen, miten jotkut Suomessakin uskoivat pääsevänsä nousukiitoon vain hihkaisemalla "Yes we can!".
Obama ei loisteliaan retoriikan mestarina ole itsekään ihan syytön kohtuuttomiin odotuksiin, mutta ilman niiden herättämistä olisi hän myös voinut jäädä valitsematta. Todellisuudessa Obama on muuttanut Yhdysvaltain politiikkaa, ei toki niin paljon kuin olisin toivonut, mutta ehkä juuri niin paljon kuin on ollut realistisesti mahdollista. Parhaiten hän on onnistunut finanssikriisin hoidossa. Matkalla on ollut myös hapuilua ja esimerkiksi kestävä Afganistan-strategia on edelleen hakusessa. Siksi sen tuen, jota Euroopasta Obamalle haluamme antaa, täytyy olla sellaista että se auttaa Yhdysvaltoja parempiin ratkaisuihin, ei sellaista jossa vain yhdymme Washingtonin päätöksiin.
Yhdysvaltain suuri terveydenhuoltouudistus on se, joka voi ratkaista pidetäänkö Obaman presidenttiyttä onnistuneena vai epäonnistuneena. Tältä kannalta demokraattien tappio Massaschusettsin senaattorin vaalissa voi olla todella paha takaisku.
20.1. 2010
Osuuskauppa rulettaa
Kaikki eivät voi pidentää työuriaan, vaikka heidän työlleen olisi kuinka paljon kysyntää. Näin on käynyt tänään 52 vuotta täyttävälle Arto Hiltuselle, joka vuodenvaihteessa joutui terveyssyistä jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle SOK:n pääjohtajan virasta. Työkyvyttömyys on tässä tapauksessa harhaanjohtava nimike. Hiltusen tunnetut kyvyt ovat edelleen tallella ja kaukana kilpailijoiden edellä, mutta pääjohtajan vaativan työn jatkaminen olisi ollut hänelle kirjaimellisesti hengenvaarallista.
On ollut upeaa seurata osuustoiminnan menestystä Suomessa, joka sotii kaikkia pörssiohjauksen tehokkuutta ja ihanuutta markkinoivia uusliberalistisia uskomuksia vastaan. Tässä Hiltusen osuus ei ole vähäinen ensin HOK-Elannon ja sitten SOK:n pääjohtajana. Paljon osuustoimintaa on kuitenkin ehditty Suomesta myös tuhota, etupäässä siksi että liike ei ymmärtänyt omia vahvuuksiaan vaan haikaili pörssimaailman peilisaleihin, missä sille kävi huonosti. Hiltunen kuuluu niihin, jotka ymmärtävät osuuskaupan erityisluonteen. Kuten hän HS:ssa sanoo, "S-ryhmän liiketoiminnan tuotto ei mene lontoolaiselle sijoittajalle tai floridalaiselle pankkiirille, vaan se palautuu bonuksina ja investointeina eli hyvinvoinnin kasvattamiseen niille alueille, joilla S-ryhmä toimii".
HOK-Elanto ja S-ryhmä ovat monessa suhteessa edelläkävijöitä yhteiskuntavastuunsa tuntevina kaupantekijöinä. Toki parantamisen varaa aina löytyy monissakin asioissa ja siltäkin kannalta on hyvä, että Arto Hiltunen edelleen voi antaa osaamisensa ja asiantuntemuksensa osuustoiminnan käyttöön vähemmän stressaavissa tehtävissä.
17.1. 2010
Haitin hätätila
Haitin pieni, mutta kymmenen miljoonan ihmisen asuttama saarivaltio, on normaalioloissakin pahimpia paikkoja maailmassa köyhyytensä, rikollisuutensa ja huonon hallintonsa vuoksi. Nyt sinne iskenyt, mahdollisesti 100 000 ihmistä tai enemmänkin välittömästi tappanut maanjäristys on kirjaimellisesti romahduttanut ison osan siitä vähäisestä toimivasta infrastruktuurista, jota maassa on ollut.
Humanitääriset aputoimet käynnistyivät välittömästi ja niihin Suomi ja suomalaiset osallistuvat varmasti ihan kiitettävästi. Kriisi ei kuitenkaan pääty siihen kun rauniot on raivattu, vaan todellinen kansainvälisen solidaarisuuden ja avunantotahdon ja -kyvyn testi alkaa vasta jälleenrakennusvaiheessa, jolloin haasteena on estää Haitin vajoaminen entistäkin surkeampaan ja toivottomaan arkeen.
Haiti itsenäistyi Ranskan vallasta jo vuonna 1804, mutta sen jälkeen Yhdysvallat on myös vuosina 1915–1935 pitänyt maata miehitettynä ainoana intressinään turvata sijoittajiensa saatavat. Ulkomaiset vallankäyttäjät eivät kuitenkaan ole enää olleet Haitin pahin riesa, vaan omat korruptoituneet ja rikolliset vallanpitäjät. Maassa on myös YK:n rauhanturvaajia pahimman anarkian estämiseksi, mutta tähänastisilla resursseilla ja politiikalla ei mitään pysyvää parannusta ole saatu aikaiseksi. Kuten tsunamin jälkeen Indonesian Acehissa, avautuu Haitillakin nyt mahdollisuus katastrofin jälkeen nostaa maa kestävällä tavalla jaloilleen. Osaako kansainvälinen yhteisö haitilaisten kanssa tarttua tilaisuuteen?
14.1. 2010
Ahneista eläkeläisistä
Siitä on jo lähes neljä vuotta, kun Osku Pajamäki julkaisi pamflettinsa Ahne Sukupolvi – suurten ikäluokkien perintö. Luin sen tuoreeltaan, mutta en tehnyt siitä kirjavinkkiä sivuilleni, koska en olisi voinut kirjoittaa siitä yksinomaan kiittävästi. En halunnut millään tavoin hankaloittaa Oskun vaalityötä ja pääsyä eduskuntaan. Siihenhän kirja toki tähtäsi, mutta epäilin silloin, että valittu provokatorinen tyylilaji karkottaa enemmän Oskun vanhempia kannattajia kuin mobilisoi uusia nuoria. Niinhän siinä ikävä kyllä kävikin.
Olin ja olen edelleen Oskun kanssa samaa mieltä niistä asioista, joista hän kirjoitti: julkisen omaisuuden myynnistä ja veronalennuspolitiikan turmiollisuudesta, saavutetun edun periaatteen pyhittämisestä, sittemmin prekariaatiksi nimetyn porukan asuttaman pätkätyön maailman synnyttämisestä ja myös kestämättömästä eläkepolitiikasta. En kuitenkaan hyväksynyt sitä, että tämä oikeutettu kritiikki oli epärehellisesti väännetty sukupolvisodaksi, ikään kuin kaikkien näiden asioiden suhteen mielipiteet ja intressit eivät jakautuisi ensi sijassa luokka-aseman ja ideologisten valintojen mukaan.
Tämä palautui mieleeni, kun luin HeSa:n viimeviikkoisen jutun eläkkeistä, jossa vastakkain oli asetettu kaksi eri sukupolven edustajaa, Osku Pajamäki ja Suomen työeläkejärjestelmän keskeinen kummisetä, Ilmarisen jo eläköitynyt entinen toimitusjohtaja Kari Puro. Miesten vastauksista oli vaikea löytää mitään todellista vastakkainasettelua.
Eläkekeskusteluissa ei yleensä kerrota mikä on eläkehaasteen ydin, eikä sitä tässäkään tehty. Tosiasia on kaikissa yhteiskunnissa ja eläkejärjestelmissä viime kädessä se, että kulloinkin työelämän ulkopuolella olevien ihmisten toimeentulo maksetaan niistä työn tuloksista, joita työssäkäyvä väestö tuottaa. Sillä että eläkejärjestelmä perustuu rahastointiin on selviä etuja puhtaaseen jakoeläkejärjestelmään verrattuna, mutta se ei viime kädessä muuta sitä, että tulevasta työstä kaikki nimellisesti menneen työn eläkemaksuillakin ostetut eläkkeet ja muutkin tulonsiirrot maksetaan.
Tämä on helppoa silloin jos yli 65 vuotiaita on väestöstä 10 % ja työikäisiä 70 %, varsinkin jos he vielä kaikki ovat töissä. Jos taas ihmiset elävät pitempään eikä väestö kasva – mikä ei jo seitsemän miljardin ihmisen maailmassa ole toivottavaa eikä mahdollista – niin päädymme kohtuullisen läheisessä tulevaisuudessa tilanteeseen, jossa yli 65-vuotiaita on 30 % ja työikäisiä 55 %. Sellaista temppua ei silloin olekaan, jolla kaikille 60 vuotta täyttäneille voitaisiin edelleen maksaa eläkettä, joka vastaa 60 % aiemmasta ansiotasosta. 60-prosenttinen
