Avaukset 17.9.09 -
Johtajuus kateissa lähi-idässä
Lähi-idän niin sanottu rauhanprosessi on täysin jäissä ja alueella muhivat jälleen uuden sodan ja katastrofin ainekset. Koska sota ja väkivalta lähi-idässä heijastuvat kaikkialla maailmaan ja ovat osa yhteistä turvattomuuttamme, ei tähän voi suhtautua niin, että tämä olisi vain Israelin ja palestiinalaisten ongelma konfliktin välittöminä osapuolina. Myös ns. kansainvälinen yhteisö, on yhtä lailla osallinen ja kantaa vastuun siitä, että rauhanprosessi mätänee käsiin.
Kuten lähes kaikki Euroopassa, olen suhtautunut suurin toivein ja odotuksin Barack Obaman presidenttiyteen, joka merkitsi halua ottaa etäisyyttä kaikkeen Bushin hallinnon synkkään perintöön. Näiden yleisten toiveiden heijastumana Obama on jo palkittu Nobelin rauhanpalkinnolla, nyt olisi jo korkea aika ansaita se. Vielä kesäkuussa hänen rohkea puheensa Kairossa herätti toiveita, mutta sen jälkeen ei ole tapahtunut Yhdysvaltain puolelta mitään. Israel on kyllä toiminut, mm. kaivamalla maata rauhanprosessin alta laajentamalla miehitettyjen alueiden siirtokuntia, ilman että Yhdysvallat on kyennyt tai edes ainakaan näkyvällä tavalla yrittänyt sitä estää.
Ei Euroopan unionikaan ansaitse parempaa arvosanaa. Jo sen kyvyttömyys ottaa selvää kantaa tuomari Richard Goldstonen johdolla valmistettuun Gazan sodanaikaisia tapahtumia selvittäneen tutkimuskomission raporttiin, jossa yksilöitiin niin Israelin kuin Hamasin tekemät sotarikokset, on ollut häpeällistä. Osa EU-maista näyttää hyväksyvän sen, että Israelia eivät sitoisikaan mitkään sotarikoksia tai ihmisoikeuksia koskevat kansainvälisen oikeuden määräykset ja nielleen Israelin torjuntareaktion, joka leimaa mahdollisten sotarikosten tutkimisenkin jo syyllistymisenä anti-semitismiin.
24.11. 2009
Outoja jälkipuheita
Uskollisina omalle Nato-linjalleen ovat Helsingin Sanomien toimittajat Unto Hämäläinen ja Olli Kivinen EU-nimitysten jälkeen todistelleet korkeiden virkojen menneen muualle kuin Suomeen siksi, ettei niihin koskaan valita ketään Natoon-kuulumattomasta maasta. Saman logiikan mukaan olisi pitänyt olla vielä mahdottomampaa, että EU:n sotilaskomitean ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kuitenkin suomalaiskenraali Hägglund.
24.11. 2009
Kuka Rompuy ja mikä Ashton?
Vain harva EU-asioita seuraavakaan tunnistaa heti nimeltä EU:n uuden ensimmäisen Eurooppa- neuvoston pysyvän puheenjohtajan tai uuden korkean edustajan – jota brittien vaatimuksesta ei saa kutsua ulkoministeriksi – heidän kotimaittensa ulkopuolella, tai jälkimmäisen edes hänen kotimaassaankaan. Tämä ei tee heistä epäpäteviä tai sopimattomia tehtäviinsä, yhtä vähän kuin tunnettuus olisi tarkoittanut hyvää valintaa. Voi kuitenkin päätellä, että valinnat ja tapa millä niihin päädyttiin kertovat siitä, että jäsenvaltiot haluavat pitää unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan edelleen omana hallitustenvälisenä alueena. Tässä suhteessa haluttiin päätyä varmoihin ja harmaisiin valintoihin ennemmin kuin mahdollisesti hallitsemattomiin.
Vähintään yhtä hyviä valintoja olisi ollut muitakin. Oma suosikkikaksikkoni olisi ollut Ahtisaari presidentiksi ja Chris Patten korkeaksi edustajaksi. Ahtisaari piti kuitenkin jalat maassa eikä innostunut kutsuista lähteä Blairin pysäyttäjän rooliin, vaikka hänellä olisi saattanut olla jopa ihan todellisia mahdollisuuksia. Monissa sovittelutehtävissä ansioituneena rauhannobelistina hänellä oli riittävästi kaikkien tunnustamia näyttöjä. Valintaprosessissa oli kuitenkin sovitettava yhteen erilaiset puolueryhmien, maantieteen, kansallisten hallitusten ja monien muidenkin intressit eikä se jättänyt vapaita käsiä optimaalisiin valintoihin. Korkean edustajan tehtävään valmiiksi kokenut ja sovelias Patten ei tullut kyseeseen, kun komissioon ei voitu ujuttaa työväenpuolueen hallituksen ohi konservatiivia, vaikka tosiasiassa Pattenin valinta olisi ollut paljon vaikeampi ja haastavampi pala euroskeptisille brittikonservatiiveille. Sisäpoliittisistä syistä jäivät myös kärkikaartiin kuuluneet saksalaiset Joschka Fischer ja Frank-Walter Steinmeier sivuun.
21.11. 2009
Kaupat auki joka sunnuntai
Eduskunta hyväksyi eilen lain kauppojen ympärivuotisesta sunnuntaiaukiolosta äänin 107-53. Vastaan äänestivät kristilliset ja vasemmistoliittolaiset, muutama yksittäinen porvariedustaja sekä noin puolet sosialidemokraattisesta ryhmästä. Mielipiteet SDP:n ryhmässä olivat niin selvästi kahtiajakaantuneet, että ryhmä päätti jo käsittelynsä alussa, että edustajille annetaan vapaat kädet. Poikkeukselliseen menettelytapaan päätymistä edesauttoi se, ettei kumpikaan puoli ollut varma enemmistöstään niin, että olisi halunnut ensin kokeilla sitovan ryhmäpäätöksen tekemistä.
Päädyin lopulta itse vastustamaan lakia, mutta ymmärrän kyllä niitäkin jotka sen hyväksyivät. Nykyisen lain mukainen tilanne on epäjohdonmukainen ja porsaanreikiä täynnä ja siinä mielessä kamppailu sunnuntaiaukioloista on jo ratkaistu. Näin katsoi myös alan ammattijärjestö PAM, vaikka sen jäsenet eivät edelleenkään iloitse pyhäaukiolojen pitenemisestä. Liitto päätteli, että jos laki joka tapauksessa menee läpi, niin on parempi luopua sen vastustamisesta, jos samalla saadaan sovittua mahdollisimman hyvä korvaus kirjavammaksi ja epämukavammaksi muodostuvasta työajasta. Tämä luonnollisesti vaikutti monen demariedustajan kantaan. Isot korporaatiot jyräsivät näin pienyrittäjien ja erikoiskaupan huolet.
Sitä että muutos loisi yht'äkkiä pari tuhatta uutta työpaikkaa ja johtaisi tehostuvaan hintakilpailuun en usko, mutta toki iloitsen jos osoittautuu, että olen väärässä. Siitä en kuitenkaan iloitse jos elämän pitää jatkossa olla vain keskeytymätöntä kulutuksenpalvontaa. Jotain perusteellisesti häiriintynyttä on yhteiskunnassa, jos perheiden onni ja yhteisyys on siinä, että kaikki voivat käydä sunnuntainakin shoppailemassa.
19.11. 2009
Hyviä kysymyksiä ja vähemmän hyviä vastauksia elvytyksestä
120-vuotias Helsingin Sanomat osoittaa kiitettävää journalistista terävyyttä esittäessään kymmenen kriittistä kysymystä elvytyksestä valtiovarainministeri Jyrki Kataiselle, joka toisin kun Vanhanen myös vastaa lehden epämiellyttäviin kysymyksiin. Vastaukset eivät vakuuttaneet niitä tekemässä olleita talousasiantuntijoita ja kertovat samalla kokoomusministerin ideologisista mieltymyksistä ja ennakkoluuloista paljastavasti.
Kritiikin keskeinen kohde on elvytystoimien aloituksen hitaus ja niiden riittämättömyys sekä veronalennusten hallitseva osuus elvytystoimissa. Elvytyskeinona veroalennukset ovat menolisäyksiin ja tulonsiirtoihin nähden huomattavasti tehottomampia ja suosivat suurituloisia, eivätkä pysyviksi tarkoitettuina edes täytä elvytyksen kriteereitä. Kataisen ei kritiikkiä pysty kumoamaan vaan vastaa avoimesti, että "meillä on ollut rakenteellinen tarve laskea veroja". Tämä yhdessä menokehyksiin takertumisen ja ns. tuottavuusohjelman kanssa tarkoittaa sitä, että kyse on tietoisesta halusta ajaa alas julkista taloutta ja hyvinvointivaltiota.
Työllisyysrahojen leikkaukseen koskevaan kysymykseen tulee myös paljastava vastaus: "työllisyysrahat olivat 2000-luvulla ylimitoitettuja, niitä oli ihan perusteltua siirtää muualle". Huomautuksen, että Suomi laittaa paljon muutoinkin vähemmän rahaa työvoimapolitiikkaan kuin muut Pohjoismaat Katainen väistää kertomalla, että tässä ei oteta huomioon mitä on tehty koulutuspaikoissa, joiden lisäämiseen on laitettu "useita miljoonia". HS:n haastattelijan lepsuutta on, ettei tähän huomauteta, että useampikaan miljoona ei selitä useiden satojen miljoonien eroa Tanskan ja Ruotsin työvoimapolitiikkaan.
Muutenkin Kataista olisi pitänyt grillata tehokkaammin. Esimerkiksi väite, että "tuloverokevennykset ovat ylivoimaisesti nopein tapa" elvyttää ei pidä paikkaansa, nopeampia ja vaikutuksiltaan tehokkaampia olisivat kaikista pienituloisimmille suunnatut tulonsiirrot, jotka kuitenkaan eivät mahdu porvarihallituksen julkisen talouden supistamiseen tähtäävään ideologiseen viitekehykseen.
16.11. 2009
EU uhkaa kolmatta sektoria
Lakia työvoimapalveluista ollaan muuttamassa. Tarkoitus on rajata työllistäville tahoille annettava palkkatuki 200 000 euroon kahden vuoden aikana. Tätä perustellaan sillä, että näin tuki voidaan tulkita "vähämerkitykselliseksi" niin, ettei sitä katsottaisi kilpailua vääristäväksi valtion tueksi. Tässä on ikävä esimerkki siitä, miten kilpailufundamentalismi uhkaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota.
Käytännön seuraus muutoksesta olisi kolmannen sektorin järjestöjen tarjoamien työllistämismahdollisuuksien raju leikkaus. Myös sosiaalisen yritystoiminnan edellytykset heikkenesivät. Muutos kohdistuisi juuri kaikista vaikeimmin työllistettäviin ihmisiin, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia ilman tällaista asialle ilman voitontavoittelua omistautuneiden järjestöjen tukityöllistämistä löytää työtä avoimilta työmarkkinoilta. Järjestöt ovat kuitenkin tukityöllistäjinä onnistuneet varsin hyvin mahdollistamaan monelle paluun normaaliin työelämään. Jos tätä toimintaa nyt leikataan kasvaa vastaavasti kuntien vastuu työn järjestämisestä, minkä tiedämme käytännössä mahdottomaksi erityisesti vaikenevan työllisyyden ja kuntatalouden paineiden olosuhteissa.
Kun työ- ja elinkeinoministeriö kiiruhtaa ennakoimaan sellaista EU-tulkintaa joka tällaiseen leikkaukseen pakottaisi, on se itsessään jo markkinafundamentalismia myötäilevä kannanotto. Tässä asiassa on perusteltua harata vastaan niin kauan kuin mahdollista ja vähän sen ylikin, siinä toivossa, että järki kuitenkin voittaisi lopulta myös Unionissa. Olisi EU:n hyväksyttävyydelle uusi kolhu pakottaa jäsenvaltiota tekemään muutoksia, jotka sotivat myös EU:n omaa tavoitetta, valtiontukien yksinkertaistamista ja parempaa kasvuun ja työllisyyteen kohdentamista vastaan.
15.11. 2009
Hallintoneuvostot tappolistalla
Vielä jäljellä olevien valtionyhtiöiden vielä jäljelläolevat hallintoneuvostot ovat pitkään olleet teurastuslistalla. Nyt kuitenkin hallituspuolueiden ryhmänjohtajat eduskunnassa ovat päättäneet hylätä ministeri Häkämiehen esityksen Fortumin ja Neste Oilin hallintoneuvostojen lakkauttamisesta. Hyvä näin. Kun en enää ole yhdenkään yrityksen hallintoneuvostossa enkä sellaiseen ehdolla, voin nyt vapaasti puolustaa niiden säilyttämistä. Ärsykkeen tähän antoi Hesarin asiaa koskeva ennakkoluuloisessa ja populistisessa politiikkavastaisuudessa marinoitu uutisointi. Siinä jopa yllettiin paheksumaan sitä, että valtionyhtiöiden hallintoneuvoston jäsenet saavat tehtävästään palkkion, vaikka se yksityisten pörssiyritysten palkkioihin nähden onkin vaatimaton.
Se että yhtiöllä on hallintoneuvosto ei välttämättä ole Hesarinkaan mielestä itsessään suurin epäkohta vaan se, että niissä "asiantuntijoiden" asemesta onkin mukana, horribile dictu!, poliitikkoja. Mutta onko näiden talouselämän kuuluisien ns. asiantuntijoiden jättämä jälki yhtään parempaa kuin kansalaisten reaalimaailmaan vähän paremmin ankkuroituneiden, kerran neljässä vuodessa valitsijoiden luottamustestiin asettuvien poliitikkojen?
Jos hallintoneuvostot ovat liian usein jääneet pimentoon ja toimivat "hyödyttöminä porinapoppoina" on vika myös yhtiöjärjestyksessä, jos se ei selvästi määrittele hallintoneuvoston asemaa ja tehtäviä. Oman kokemukseni perusteella en ole toki valtionyhtiöiden hallintoneuvostoja idealisoimassa, mutta en myöskään pidä oikeana niiden demonisoimista. En tiedä, että ne olisivat missään aiheuttaneet vahinkoa mutta tiedän, että joskus ne ovat antaneet selvästi hyödyllisen panoksen yhtiön kehittämiseen, usein myös siinä muodossa, että on estetty toimivaa johtoa tekemästä liian suuria virheitä. Poliitikot hallintoneuvostoissa eivät esimerkiksi ole ideoineet yhtiöiden ökyoptioita, vaan ne ovat olleet itse itseään palkitsevien "asiantuntijoiden" aikaansaannoksia. Ja eikö ole ihan oikein, että suomalaisten valtionsa kautta omistamat yhtiöt joutuvat hallintoneuvostonsa kautta ottamaan huomioon sen, mitä omistajat yhtiöiden toimintatavoista ajattelevat, vaikka se ei kävisikään yhteen kvartaalikapitalismin lyhyen aikavälin osakekurssinousun maksimoinnin kanssa?
12.11. 2009
Suomi tukevasti jarrumiehenä
Finanssikriisi on pannut yllättävää ja tervetullutta vauhtia pohdintoihin siitä, miten voitaisiin ottaa käyttöön kaikkiin kansainvälisiin varainsiirtoihin kohdistuva transaktiovero. Sen tarkoituksena olisi samanaikaisesti sekä hillitä spekulatiivisia pääomaliikkeitä että tuottaa tarvittavia lisävaroja kehitysrahoitukseen ja olla myös olla rahoittamassa ilmastosopimuksen tulevia kustannuksia. Tällaisen veron kannattajien joukko on koko ajan kasvanut myös EU:ssa. Ennen viimeistä G 20 kokousta Ranskan presidentti Sarkozy liittyi joukkoon ja nyt on näin tehnyt myös Britannian pääministeri Gordon Brown.
Brownin ulostulo on jonkinlainen järkytys veron vastustajille, jotka tähän asti ovat luottaneet siihen että Cityn erikoisasemaa vartioivat britit viime kädessä estävät varainsiirtoveron käyttöönoton ja muutoinkin kaatavat kaikki todelliset finanssimarkkinoiden säätelytoimet.
Järkyttyneisiin kuuluvat myös hallitusrintaman edustajat Osmo Soininvaaraa myöten. Viimemainittu pitää Brownin ehdotusta vain poliittisena pelinä, mikä on mielenkiintoista sikäli, että vihreät ovat tähän asti puheissaan pelanneet aivan samaa peliä. Veroa aina vastustanut valtiovarainministeri Katainen on johdonmukaisempi ja pitäytyy toistamassa skeptikkojen itse itseään toteuttavia kommentteja veron käyttöönoton vaikeuksista, jos siihen ei saada kaikkia maita mukaan. Kuten viimeksi tällä foorumilla totesin, sama kuitenkin koskee lähes kaikkea kansainvälistä yhteistyötä, jossa vapaamatkustajat koettavat saada helppoja etuja muiden kustannuksella. Tällaisista vaikeuksista huolimatta kansainvälinen säätely on kuitenkin edennyt, etenkin jos riittävän suuri joukko näkee uudistuksen välttämättömäksi ja on valmis myös sellaisiin toimiin, jolla vapaamatkustajat toista kautta joutuvat maksumiehiksi.
On alentavaa ja surullista seurata, miten Suomesta Vanhasen porvarihallituksen johdolla on tullut kaikkeen innovatiiviseen kansainväliseen yhteistyöhön varauksellisesti suhtautuva ja yhä enemmän pohjoismaisesta viiteryhmästä loitontuva sisäänpäinkääntynyt jarrumies.
9.11. 2009
Salailu EU:ssa jatkuu
Kun Lissabonin sopimus lopulta on tulossa voimaan, on sen seurauksena myös tehtävä joukko uusia päätöksiä siitä, miten uusituissa rakenteissa toimitaan. Näin Euroopan unionissa ovat enää muodollista nuijankopautusta vailla päätökset, joilla uusitaan ministerineuvoston työjärjestys ja tehdään viralliseksi päätöksentekoelimeksi muuttuvalle valtioiden- ja hallitusten päämiesten Eurooppa-neuvostolle oma työjärjestys. Kyse on vain osin tekniikasta, sillä tässä yhteydessä tehdään myös merkittäviä unionin avoimuuskäytäntöön vaikuttavia ratkaisuja.
Siitä alkaen kun perustuslakia tohinalla alettiin laatia on toitotettu sitä, kuinka tarkoituksena on avata ja selkiyttää unionin toimintaa, lisätä demokratiaa ja avoimuutta ja tuoda unionia lähemmäksi EU:n byrokraattisia käytäntöjä vierastavia eurokansalaisia. Lopputulos itse sopimuksen suhteen on lähempänä kukkaroa kuin alkuperäistä takkia, mutta vähän eteenpäinmenoa kuitenkin. Viime metreillä ovat kuitenkin vanhan EU:n huonoimmat puolet taas muistuttaneet olemassaolostaan, kun em. työjärjestykset on laadittu paremminkin salailua kuin avoimuutta lisäävällä tavalla.
EU:n julkisuuskäytäntö on alusta alkaen perustunut yksinkertaistetusti siihen periaatteeseen, että kaikki on salaista ellei erikseen päätetä sen olevan julkista. Sittemmin on tätä joidenkin maiden, mm Suomen ponnistuksin koetettu kääntää siihen muotoon, että kaikki on julkista ellei erikseen perustellusta syystä päätetä jonkin asian salassapidosta. Nyt hyväksyttäviin uusiin työjärjestyksiin on jälleen otettu mukaan artikloita, jotka merkitsevät paluuta vanhaan periaatteeseen. Esim. Eurooppa-neuvoston päätöksistä todetaan nimenomaan, että milloin niistä on päätetty äänestämällä niin äänestystulos on salassa pidettävä, ellei neuvosto erikseen päätä, että se voidaan julkistaa.
Sellainen käsitys, että kaikki pohjoismaat seisoisivat yhtenä rintamana Euroopan unionin salailukäytännön muuttamiseksi avoimeksi, on valitettavasti väärä. Tällä kertaa ei ole kyse siitä että Suomi olisi pettänyt, vaan itse asiassa Suomi jäi ainoana esittämään avoimuutta laajentavia muutoksia ensin Slovenian ja nyt Ruotsin puheenjohtajamaana esittelemiin päätösehdotuksiin. Ruotsin rooli joutuukin tässä varsin outoon valoon.
6.11. 2009
Vihreiden risteilyllä
Olin lauantaina yhtenä panelistina vihreiden puolueristeilyllä, joka onneksi pidettiin vantaalaisessa hotellissa eikä Suomenlahdella. Parisatapäinen porukka koostui melkein kokonaan senkaltaisista ihmisistä, joita vastaavassa demaritilaisuudessa ei tapaa. Ero on syvemmällä kuin vain se heti silmään pistävä seikka, että vihreiden porukassa jokseenkin kaikki ovat alle 50-vuotiaita, demareiden porukoissa yli, tai että vihreillä naisia on 3/4, demareilla 1/4. Vihreät ovat tuoreita ja vielä raikkailta näyttäviä vallankäyttäjiä, kun taas demarit ovat jo vähän nukkavieruja pitkäaikaisia hallitsijoita tai vallasta syrjäänjoutuneita.
Kaiken kaikkaan vihreät osaavat edelleenkin välittää kuvaa nuorekkaasta, uudistusmielisestä ja maailmanparantamiseen halukkaasta joukosta, joka siinä keskustelussa jossa olin mukana hyvin vilpittömästi halusi finanssimarkkinoiden säätelyä, veroparatiisien sulkemista, varallisuudensiirtojen verottamista ja globaalia demokratiaa. Tosin samassa keskustelussa näiden hyvien asioiden taakse pyrki ilmoittautumaan myös finanssialan oma lobbari Piianoora Kauppi. Siten vihreät porukat ovat monilta ominaisuuksiltaan edelleen sellaisia, joihin minäkin vielä parikymmentä vuotta sitten tunsin suurta houkutusta mennä mukaan.
Se että näin ei enää ole ei johdu vanhenemisestani, sillä harmaalle äijäenergialle olisi itse asiassa jopa tilausta ja tilaa vihreissä. Kyse on siitä, että pitkään paikkaansa etsineet Suomen vihreät ovat sen löytäneet porvaririntamassa, ottamalla sen vapaamielisen, hyviä asioita kannattavan city-keskiluokkapuolueen paikan, joka Suomessa on nuorsuomalaisten, edistyksen ja liberaalien kuihtumisen jälkeen jäänyt vapaaksi. Ympäristöasioihin vihreät ovat kadottaneet esikoisoikeutensa ja juuri tässä heidän uskottavuutensa on istuvan hallituksen yhtiökumppanina eniten kärsinyt. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi Vantaalta jäi, että koolla oli koulutettujen naisten johdossa ja asialla oleva puolue, joka ei suinkaan pyri vallankumoukseen vaan vallanvaihtoon ja haluaa nostaa uuden eliitin vanhan eliitin tilalle, itse yhteiskuntarakenteita sen kummemmin enää kyseenalaistamatta. Köyhät, reppanat ja syrjäytyneet ovat vihreille vain tilastonumeroita.
Edellä sanottu on tietysti karkea yleistys, ja toki monilla vihreillä on perusteltu syy olla tunnistamatta itseään tästä kuvauksesta. Yhtä totta on, että vasemmistosta voi laatia – ja toisin kuin vihreistä siitä myös jatkuvasti tehdäänkin – samankaltaisia rujoja ja monasti osuvia kuvauksia. Siten vihreisiin kohdistuva kritiikkini on, kuten englantilaiset sanovat, "more in sorrow than in anger" esitettyä, myös siinä toivossa että he vielä saattaisivat muodostaa todellisen punavihreän yhteisliikkeen osan.
3.11. 2009
Kööpenhaminan ilmastokokous lähestyy
Kööpenhaminan ilmastokokouksen alkuun on enää muutama viikko aikaa. Kun kokouksen puheenjohtaja, Tanskan pääministeri jo varoittelee, ettei kattavaa ratkaisua syntyisikään, ei ole kysymys vain ylisuurten odotusten hillitsemisestä. Onnistumisen edellytyksiä paransi tosin pikkuisen EU-huippukokouksen saavuttama yhteisymmärrys kehitysmaille Kööpenhaminassa tarjottavasta rahoituspaketista. Ilmastomuutoksen torjumisessa kohtuullisen kiitettävää johtajuutta osoittanut EU ei muutoinkaan ole se osapuoli, jonka piikkiin mahdollinen epäonnistuminen voidaan panna.
Jokin näennäinen tulos Kööpenhaminasta varmaan saavutetaan jo siksi, ettei kukaan enää voi eikä halua poistua kokouksesta ilman jonkinlaista lupausta sopimuksesta, vaikka sen sorvaaminen vielä jatkuisi pitkään.
Paraskin tulos kokouksesta tarkoittaa vain toiveen ylläpitämistä siitä, että sopeutuminen kestävän kehityksen mukaiseen elämään maapallolla olisi vielä mahdollista. Niissä hyvältä kuulostavissakin uusissa kannanotoissa ja lupauksissa, joita eri osapuolet ovat Kööpenhaminan kokoukseen valmistautuessaan antaneet, on se piirre että isoimmat päästövähennykset tai peräti nollapäästötavoite ovat edelleen aivan liian kaukana tulevaisuudessa, kun ilmastomuutos etenee koko ajan tässä ja nyt vääjäämättömästi.
Yksi asia puuttuu ilmastomuutostorjunnan esityslistalta ja se on väestönkasvu. On ymmärrettävää realismia, ettei sitä ole mahdollista ottaa Kööpenhaminan kokouksen listalle. On silti täysin vastuutonta pään pensaaseen pistämistä yrittää todistella, ettei väestökysymyksellä olisi mitään tekemistä ilmastonmuutoksen kanssa siksi, että väestönkasvu on voimakkainta kehitysmaissa, joissa päästöt ovat vähäisimmät.
31.10. 2009
Muistoja Pohjolasta
Pohjoismaiden neuvosto kokoontuu Tukholmassa, tavanomaisin muodoin. Monet ovat sitä mieltä, että paljoista poruista jää vähän villoja. Se on tavallaan seuraus siitä, että pohjoismaisen yhteistyön saavutukset ovat jo niin vakiintuneita, ettei pyörää tarvitse joka kokouksessa keksiä uudelleen. Tästä ei vielä seuraa, että neuvosto olisi käynyt tarpeettomaksi. PN:n proseduurit, joista turha pönäkkyys on vuosien varrella karsiutunut, kokoavat säännöllisesti pohjoismaisia poliitikkoja ja virkamiehiä yhteen, millä on oma itseisarvonsa. On tärkeää, että pohjoismaiset johtajat tuntevat toisensa ja voivat luontevasti ja epämuodollisesti pitää yhteyttä. Tällä on merkitystä esim. sille miten pohjoismaat voivat vaikuttaa EU:n päätöksentekoon. Tämä koetaan neuvostossa niin tärkeäksi, että aina silloin tällöin nostetaan esille myös epärealistisia ajatuksia, että PN voisi toimia jonkinlaisena pohjoismaiden EU-politiikan koordinaattorina.
Päätöksiin ja dramaattisiin erimielisyyksiin liittyvien uutisten puuttuessa PN jää ymmärrettävästi sitä itseään harmittavaan tiedotuspimentoon. PN:n kokoukset tarjovat kuitenkin profiloitumismahdollisuuksia muillekin, joita ruotsalainen historioitsija Gunnar Wetterberg osasi käyttää julkaistessaan eilisessä tiistain Dagens Nyheterissä artikkelin, jossa esitti uutta valtiollista unionia pohjoismaiden kesken. Suomestakin soiteltiin ja pyydettiin kommenttia. Pohjolan unionille olisi aikanaan ollut vahva tarve ja tilaus. Keskiaikainen Kalmarin unioni oli ennenaikainen ja hajosi mahdottomuutensa. Sittemmin niissä tilanteissa, joissa valtiollisesti yhtenäistä Pohjolaa 1900-luvulla olisi tarvittu, tappoivat sekä Pohjolan sisäiset että ulkoiset vastavoimat sen jo kohtuunsa. Vielä 30–40 vuotta sitten, jolloin Euroopan yhdentyminen ei ollut edennyt niin pitkälle kuin tänään, olisi ajatuksella ollut mahdollisuutensa. Kun Nordek-suunnitelma silloin kariutui, ei se enää ollut viimeisin vaan viimeinen menetetty mahdollisuus.
Tuskinpa Wetterbergkään unioni-ajatustaan ihan tosissaan esitti. Ehkä se oli hänen tapansa kiinnittää huomiota siihen, kuinka luonnollista ja tarpeellista pohjoismainen yhteistyö edelleen on, myös ja nimenomaan globalisoituvassa maailmassa, ja sellaisena tervetullut.
28.10. 2009
Oikeuskommentteja
En ole koskaan käynyt lukemassa Jussi Halla-ahon blogia, mutta hätkähdin silti, kun käräjäoikeus kesäkuussa päätti vapauttaa hänet kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeneesta syytteestä ja tuomita hänet sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta. Oikeus katsoi hänen julkisesti herjanneen sitä mitä islamilaiset uskonnolliset yhdyskunnat pitävät pyhänä. Äkkisiltään ajattelin, että ratkaisujen olisi syytteiden osalta pitänyt olla päinvastaiset.
Kiinnostuin asiasta sen verran, että luin käräjäoikeuden päätöksen kokonaisuudessaan. Se ei poistanut epäilyjäni ja jään mielenkiinnolla odottamaan, miten hovioikeus ratkaisee asian. Jos sellainen laintulkinta jää voimaan, jonka nojalla Halla-aho tuomitaan uskonrauhan rikkomisesta, panee se kysymään, tulisiko asianomaista lainkohtaa tarkistaa niin, ettemme enää olisi jumalanpilkkapykälinemme pohjoismaiden piirissä kummajainen. Pidän arveluttavana, jos ratkaisu nostaa jonkin uskonnollisen vakaumuksen arvostelun yläpuolelle sillä perusteella, että joku on siitä voinut loukkaantua.
Siihen täyttävätkö Halla-ahon kirjoitukset kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit on vaikeampi ottaa kantaa, mutta siitä riippumatta mihin hovioikeus asiassa päätyy pidän tätä lakia ja sen valvontaa tarpeellisena.
* * *
Oikeutta käydään myös Porvoo-Rwanda akselilla. Vakavampaa rikosta kuin osallisuus kansanmurhaan on vaikeata löytää ja on tärkeää, ettei kukaan ole missään tätä koskevilta syytteiltä turvassa. Prosessin yksityiskohtia tuntematta jää kuitenkin miettimään, onko tätä oikeutta tarpeen käydä Suomessa, kun kerran maassa missä väitetty rikos on tapahtunut on sitä varten kansainvälisen yhteisön edellyttämä ja hyväksymä tuomioistuin toiminut jo usean vuoden ajan. Ja jos Porvoon käräjäoikeuden on mahdollista toimia viikkokausia asianomaisessa maassa, niin eikö alusta alkaen koko prosessi olisi pitänyt antaa Rwandan oman oikeuslaitoksen käsiteltäväksi?
26.10. 2009
Puolustusministeri sekoilee
Päätöksenteko Afganistaniin presidentinvaalien ajaksi lähetettyjen Suomen ISAF-joukkojen lisävahvistusten paluusta Suomeen on nostanut aiheellisesti ison kohun. Se että selvästi väliaikaisiksi tarkoitetut ja vain presidentinvaalien ajaksi lähetetyt vahvistukset palaavat on ihan oikein. Kysymyksiä herättää kuitenkin se, että näin tapahtuu ennen kuin koko ajan mahdollisesti kaksi kierrosta vaativiksi tiedetyt presidentinvaalit ovat ohitse. Tällekin voi olla perusteita alkaen vaikeudesta löytää jatkajia palvelussitoutumusten rauetessa ja samoin näyttää ilmeiseltä, että tästä on voitu sopia Naton ja poislähtevien suomalaisten tehtävät hoitavien ruotsalaisten kanssa niin, ettei operaatio kärsi.
Kaikki nämä ovat kuitenkin asioita jotka, siitä riippumatta että niiden valmisteleminen on puolustusministeriön asia, kuuluvat kriisinhallintaa koskevan poliittisen päätöksenteon piiriin. Sen suhteen Suomessa on hyvin tarkoin pidetty kiinni siitä, että Suomen osallistumisesta sotilaalliseen kriisinhallintaan ja sotilaitten lähettämisestä ulkomaan tehtäviin tai niiden poisvetämisestä päätetään ulkoministerin esityksestä UTVA:ssa, valtioneuvostossa ja eduskunnassa, ja että tasavallan presidentti ylipäällikkönä on viimeinen päättäjä.
Kysymys tässä sekoilussa ei siis ole vain harmillisesta tietokatkoksesta vaan väärästä päätöksentekojärjestyksestä, jossa puolustusministeriö on syyllistynyt eräänlaiseen sotilasvallankaappaukseen. Tästä kertoo sekin, että sivuutettuihin tahoihin kuuluu presidentin ja pääministerin lisäksi myös ulkoministeri, eli kyse ei ollut jo valitettavan tavanomaiseksi käyneestä kokoomuslinjan omavaltaisesta turvallisuuspoliittisesta junailuista. Tosin epäily kohdistuu enemmän ministeriön poliittisiin siviilivirkamiehiin kuin pääesikunnan sotilaisiin, jotka osaavat käyttäytyä lojaalisti ylipäällikön suhteen.
23.10. 2009
Koulujen eriytyminen osa luokkayhteiskunnan paluuta
Ylen tv-uutisissa oli vaihteeksi asiallinen juttu tärkeästä kysymyksestä, eriytymiskehityksestä suomalaisissa kouluissa. Olen samaan asiaan kiinnittänyt huomiota aiemmin yhtenä esimerkkinä siitä, miten luokkayhteiskunta tekee Suomeen paluuta takaoven kautta. Uutisissa asia oli yhdistetty maahanmuuttajien osuuden kasvuun kouluissa, joka usein laukaisee varakkaammissa vanhemmissa halun hakeutua lastensa kanssa sellaisille alueille, joilla maahamuuttajien osuus on vähäisempi. Tämä maahanmuuttaja-aspekti lisää kysymykseen liittyviä intohimoja, mutta on tärkeä havaita, että sama koulujen ja asuinalueiden ongelmallinen eriytymiskehitys on olemassa tästä riippumatta.
Suomen koulutuksellisen tasa-arvon linjaan kuuluu mm. se, ettei peruskoulujen välillä ei ole kovin suuria eroja oppilasryhmien koossa tai oppilaanohjauksen ja muiden opetuksen tukipalveluiden määrässä. Mahdollisuuksien tasa-arvon tavoitetta on pitkälti tavoiteltu tarjoamalla kaikille oppilaille yhtä paljon koulun tukea. Kun haasteet ja vaikeudet kasaantuvat oppilaille, joilla eri syistä – ei siis ainoastaan maahanmuuttajataustan vuoksi – on vähemmän edellytyksiä saada kotoaan ja muulta ympäristöltään tukea koulunkäyntiin, olisi perusteltua että niitä kouluja, joissa näitä oppilaita on suhteellisesti enemmän myös resurssoitaisiin tuntuvammin tämän huomioon ottavalla tavalla.
Näin ei nyt ole. Jos jotain niin resurssointia, myös vanhempien varallisuuteen ja sponsorirahaan tukeutuen, päinvastoin lisätään niissä kouluissa, jotka tätä lisätukea vähiten tarvitsevat. Siksi koulujen väliset erot ovat koko ajan kasvaneet. Kouluilla on myös keskeinen merkitys asuinalueelleen, ja siten niiden eriytyminen lisää noidankehämäisesti myös asuinlaueiden eriytymistä. Näin se pitkä kaari, jolla tasa-arvoisempaa, viihtyisämpää ja turvallisempaa Suomea on luokkaerojen tasaantumisella luotu, on katkeamassa, mihin myös markkinahenkinen "hyvistä veronmaksajista" kilpaileva kaavoitus ja sosiaalisen asuntopolitiikan lopettaminen ovat vaikuttaneet.
Koulujen osalta tulee haasteeseen vastata tukemalla eniten tukea tarvitsevia kouluja, ei niitä joiden tehtävä muutoinkin on helpompi. Koulujen tukemisessa kysymys on siitä, miten laajan korkean tason tavoittelu yhdistyy kansalaisen valinnanmahdollisuuksien kunnioittamiseen ja tukemiseen. Jos muualla kadehditut hyvät PISA-oppimistuloksemme kohta kääntyvät huonompaan suuntaan on yksi syy juuri tässä koulujen eriytymiskehityksessä.
20.10. 2009
Eduskunta eilen tänään
Ylipormestari Raimo Ilaskivi, jonka kanssa olemme viime vuosina itsellemmekin yllätykseksi havainneet olevamme usein hyvin samaa mieltä kasinotaloudesta ja ulkopolitiikastakin, kirjoitti viime maanantaina Helsingin Sanomissa eduskuntatyön muuttumisesta. Kun olen itsekin tullut ensimmäisen kerran taloon aikana, jolloin ei ollut omia työhuoneita, kännyköitä, avustajia, tietoyhteyksiä eikä lisärakennusten toimintatiloja, voin todeta kuvauksen silloisista oloista oikeaksi, yhtymättä kuitenkaan johtopäätökseen. Kirjoitus päättyy huipennukseen, miten työ oli toisenlaista: "Ei silloin EU pureskellut valmiiksi lakeja ja direktiivejä, kaikki täytyi valmistella ja säätää ihan itse ja palkalla, joka oli pieni".
Tällaiseen menneitä aikoja ihannoivaan veteraanimuistelukseen voi päätyä silloin, kun kirjoittaja oli kansanedustajatyön ohella samanaikaisesti Pankkiyhdistyksen ja Helsingin pörssin korkeasti palkattu toimitusjohtaja, joka ei tarvinnut työhuonetta, autopaikkaa tai sihteeriä eduskunnasta. Kokemus eduskunnasta työpaikkana saattoi olla hyvin erilainen vaikkapa Kymenlaaksosta valitulla pääluottamusmiehellä, Pohjois-Savosta tulleella maanviljelijällä tai Satakunnasta eduskuntaan nousseella luokanopettajalla.
EU-jäsenyys ei suinkaan ole eduskunnan työmäärää vähentänyt, vaan päinvastoin sitä merkittävästi lisännyt. Samalla se on myös vahvistanut eduskunnan asemaa suhteessa hallitukseen, koska toisin kuin kotimaisen päätöksenteon osalta ei EU-asioita voida tuoda eduskuntaan valmiiksi pureskeltuina ja tosiasiassa päätettyinä asioina, vaan niistä on informoitava eduskuntaa ja saatava sen kanta silloin, kun päätöksenteko on hyvin keskeneräinen – asia joka nykyiselle pääministerille on kotimaisessa päätöksenteossa hyvin vieras. Sanomattakin pitäisi olla selvää, ettei EU-edunvalvonnassa pärjätä, jos ainoat ulkomaankontaktit rajoittuvat etelän lomamatkoihin ja laivaristelilyihin Itämerellä. Kokous- ja valiokuntamatkat ulkomaille ovat monille jo rasitukseksi asti käynyt välttämätön osa kansanedustajan työtä.
Se että eduskunnan työskentelyolosuhteet ovat kunnossa on koko kansanvallan toiminnalle tärkeätä ja välttämätöntä, mutta ei tietenkään takaa sitä että kaikki osaisivat käytössään olevia välineitä oikein käyttää eikä sitä, että työn tulokset tyydyttäisivät kaikkia. Urheilustakin tiedämme, etteivät huippuvälineet vielä takaa hyvää tulosta. Demokratian hyvä puoli onkin siinä, että se tarjoaa säännöllisin väliajoin kansalaisille mahdollisuuden arvioida tehtyä työtä ja joko sallia tai evätä edustajan jatkomahdollisuudet sen perusteella. Veikkaan, että jälkimmäistä mahdollisuutta tullaan seuraavissa vaaleissa käyttämään huomattavasti aiempaa laajemmassa mitassa.
17.10. 2009
Kuntien kiinteistövero
Hallitus esittää kuntien päättämän kiinteistöverokannan lakisääteisten ylä- ja alarajojen nostamista kädenojennuksena alijäämäisten budjettiensa kanssa painiville kunnille. Kädenojennus kunnille on kuitenkin samalla nyrkinisku asukkaille, joiden asumiskustannuksiin veronmaksu aina valuu. Siksi opposition on helppo sanoa, että hallituksen tulisi lisätä kuntien valtionosuuksia sen sijaan, että kunnat pakotetaan hakemaan talouden tasapainoa ikävillä säästöleikkauksilla ja sellaisilla veronkorotuksilla, joiden maksajiksi aina löytyy myös pienituloisia ihmisiä.
Kysymys kuuluukin, onko tämä jo liian helppoa sanoa. Opposition vetoomukset eivät liikuta hallitusta nostamaan valtionosuuksia ja ikävät ratkaisut jäävät joka tapauksessa kunnille. Kun valtio alentaa progressiivisia tuloveroja, joutuvat kunnat nostamaan vähemmän progressiivista kunnallisveroa ja/tai karsimaan peruspalvelujenkin laatua ja saatavuutta. Näissä tasapainottamistalkoissa joutuvat vasemmistovaltuutetukin pohtimaan mille tasolle asettavat kuntansa kiinteistöveron. Onhan se kuitenkin oikein käytettynä hyvä ja käyttökelpoinen veromuoto, jonka kiertäminen on mahdotonta – paitsi maa- ja metsätalousmaan omistajille, jotka ovat siitä vapautetut.
Oppositiopolitiikan uskottavuus edellyttää, ettei sellaista pidä vastustaa mitä hallituksessa itsekin tekisi eikä sellaista luvata, mitä ei itse hallitusvastuussa myös toteuttaisi. Tätä testiä pitäisi laajemminkin käyttää.
14.10. 2009
Obaman rauhanpalkinto
Nobelin tämän vuoden rauhanpalkinnon antaminen Barack Obamalle on hämmentänyt muutkin kuin vain palkinnonsaajan. Yleinen reaktio on ollut, että hyvä ihminen ja hyvät puheet, mutta hänen palkitsemisensa näin on aivan liian ennenaikaista. Tähän kuoroon voin minäkin yhtyä. Toivotaan siis, että presidenttikautensa päättyessä arvovaltaisen kannustuspalkinnon saanut Obama on onnistunut lopettamaan sotimisen Irakissa ja Afganistanissa aloittamatta yhtään uutta. Toivotaan myös, että perusteluissa erityismaininnan saanut Obaman valmius ydinaseriisuntakin on silloin johtanut konkreettisiin ja tuntuviin tuloksiin.
Rauhanpalkinto on johtanut jälkipuheisiin ja kritiikkiin lähes yhtä usein kuin kirjallisuuspalkinto. Ahtisaaren palkitseminen vuosi sitten ei tällaista kritiikkiä juurikaan herättänyt, niin selvästi kyse oli tunnustuksesta perinteisiä rauhanvälitystehtäviä menetyksellisesti hoitaneelle rauhanvälittäjälle. Sekin on tosiasia, että useimmiten kaikki tällaiset arviointiin perustuvat palkitsemiset kertovat yhtä paljon palkinnonmyöntäjien pyrkimyksistä kuin saajan ansioista.
11.10. 2009
Kaasukeskustelu kuplii
Eduskunta kävi ajankohtaiskeskustelun Itämeren Nord Stream -kaasuputkihankkeesta. Olen tähän hankkeeseen lähemmin tutustunut jo kymmenen vuotta sitten, jolloin se oli työpöydälläni kauppa- ja teollisuusministerinä. Silloin oli kyse Etelä-Suomen halki vedettävästä putkesta, joka sitten lounaisrannikolta olisi jatkunut Itämeren pohjaa pitkin Saksaan. Suomella oli intressi lisätä kaasuntuontia, mutta meidän lisäkysyntämme ei vielä riittänyt kattamaan investointikustannuksia. Hankkeen kannattavuus olisi edellyttänyt putken haaroittamista myös Ruotsiin, jonka kiinnostuksen puute kaatoi suunnitelman. Tätä valitettiin yleisesti ilman, että kukaan silloin olisi noussut ääni väristen tai asiallisemmassakaan äänilajissa varoittamaan putkesta sen enempää suurena ympäristöriskinä kuin turvallisuuspoliittisena uhkana.
Putkihanke on nähtävä molemmissa suhteissa ennemmin myönteisenä kuin uhkaavana asiana. Kaasuntuonti Eurooppaan vähentää ennen muuta pahiten saastuttavan kivihiilen käyttöä. Kaasuputkia on kulkenut pitkään mm. Välimeren, Mustan meren ja Pohjanmeren poikki ristiin rastiin ilman, että niistä olisi koskaan aiheutunut vakavampaa ympäristöuhkaa. Sen sijaan saman energiamäärän kuljettaminen sadoilla pinta-aluksilla olisi ainakin satakertainen ympäristöriski. On totta, että Itämeren ekologia on erityisen haavoittuvainen, mutta ei ole syytä epäillä etteikö parhaimman käytettävissä olevan teknologian käyttö vastaisi tiukimpia ympäristöstandardeja. Kaikki Itämeren rannikkovaltiot lupaprosessienssa kautta ovat tätä varmistamassa, samoin kuin se, että ympäristötietoinen Saksa on hankkeessa mukana. Venäjän puolella ei valitettavasti vastaavaa varmuutta ole, mutta tämä hanke voi vaikuttaa vain heidänkin ympäristöstandardejaan parantavalla tavalla.
Venäjän kaasutoimitukset Eurooppaan eivät lisää vain Euroopan riippuvuutta Venäjän energiasta, vaan myös Venäjän riippuvuutta Euroopan markkinoista. Tällainen keskinäisriippuvuuden kasvu ei ole suinkaan konfliktin aihe, vaan päinvastoin yhteistyön kehittäjä. Vaatii vainoharhaisuutta lähentelevää kieroutunutta mielikuvitusta ja atavistista naapurivihaa nähdä kokoomuksen kansanedustajan tavoin putken suojelu perusteena, jolla Venäjä voisi vaatia tukikohtia Suomesta.
9.10. 2009
COSAC ja Lissabonin sopimus
Kansallisten parlamenttien Eurooppa-valiokuntien edustajat olivat taas Tukholmassa puolivuotisessa COSAC-kokouksessaan. Tällä kertaa päällimmäiseksi nousi suuri ilo, tai ainakin helpotus siitä, että Lissabonin sopimus näyttää nyt Irlannin kansanäänestyksen jälkeen tulevan voimaan, mitä nyt pari presidenttiä Puolassa ja Tshekissä ylläpitää jännitystä allekirjoituksensa suhteen. Tähän tyytyväisyyteen COSAC:ssa oli sekä yleinen että erityinen syy, kun sopimusta pidetään tärkeänä edistysaskeleena unionille ja sen katsotaan myös antavan kansallisille parlamenteille aikaisempaa suuremman roolin.
Kun alkuperäisen perustuslakisopimuksen voimaantulo on jo viipynyt vuosia ja EU on yhä pystyssä ja kyennyt myös jollain tavoin vastaamaan sekä ilmastomuutoksen että finanssikriisin haasteisiin, ei ole ihan helppoa enää hehkuttaa yhtä vakuuttavasti kuin ennen sopimusta suurena edistysaskeleena. Sopimuksesta neuvotelleena, yhtenä perustuslakisopimuksen allekirjoittajana ja kaksi kertaa sen ratifioinnin puolesta eduskunnassa äänestäneenä olen tietysti tyytyväinen sen hyväksymiseen. Kaikki siinä ei välttämättä ole hyvää, mutta niin paljon kuitenkin, että parannukset nykytilaan ovat paremmat kuin muutamat kyseenalaiset ja epävarmuutta luovat kohdat, kuten Eurooppa-neuvoston pysyvän presidentin virka. Joka tapauksessa sopimuksen kohtalon epävarmuuden poistuminen on hyvä asia, sillä se poistaa myös yhden verukkeen unionin laajentumisen tieltä ja vähentää joidenkin maiden houkutusta ryhtyä rakentamaan kahden kerroksen erillisratkaisuja unionin sisälle. Ja ennen kaikkea sopimus merkitsee sitä, että unionissa voidaan vihdoinkin edes muutamaksi vuodeksi jättää ikuisuuskeskustelu unionin institutionaalisista rakenteista syrjään ja keskittyä siihen, mitä unionin tulee tehdä vastatakseen paremmin globalisaatioajan haasteisiin ja kansalaistensa odotuksiin.
Kansallisten parlamenttien asema unionin päätöksenteossa riippuu ennen kaikkea jäsenmaiden perustuslaeista, eikä sitä voi eikä pidä EU-tasolla säädellä. Siten eduskunnan kannalta monien hehkuttama ns. "subsidiariteettitesti" eli kansallisten parlamenttien mahdollisuus panna komissio uudelleen harkitsemaan sellaista ehdotusta, jonka ne katsovat loukkaavan läheisyysperiaatetta, ei tuo mitään uutta. Toimivassa parlamentaarisessa demokratiassa pitäisi muutoinkin olla itsestään selvää, että parlamentti voi ohjeistaa hallituksensa vastustamaan sellaista esitystä, jonka se katsoo läheisyysperiaatetta loukkaavan. Se että näin ei kaikissa maissa ole pitäisi hoitaa jokaisessa maassa omin toimin kuntoon ilman, että EU-tasolla luodaan keinotekoisia järjestelyjä korvaamaan kansallisen parlamentarismin puutteita.
6.10. 2009
Vaalirahasotkuissa on yleinen ja erityinen osio
Harva hallitus Suomessa on saanut nauttia niin runsaasta luottamuksesta kuin Matti Vanhasen porvarihallitus kahtena perättäisenä päivänä tällä viikolla eduskunnassa sekä vanhustenhoidosta että vaalirahoituksesta käytyjen keskustelujen päätteeksi. Ketään ei kuitenkaan voi nimetä menneen viikon tapahtumien voittajaksi, mutta häviäjä on selvä. Se on pitkään jo muutoinkin alhaalla ollut kansalaisten luottamus politiikkaan ja demokratiaan.
Vaalirahoituskeskustelussa on ollut mahdotonta erottaa yleistä ja erityistä. Kun yleisessä osiossa on kyse lainsäädännön puutteista ja sen tarjoamista porsaanrei'istä sekä eri puolueita lähellä olevien yhteisöjen, ammattijärjestöjen, säätiöiden ja muihin tarkoituksiin julkista tukea saavien järjestöjen tuesta oman viiteryhmänsä vaalityölle, ovat näiden hyväksikäyttöön olleet osallisia kaikki puolueet. Osa tästä on ollut avointa, osa ei, osa tulevaisuudessakin täysin hyväksyttävää tukea, osa sellaista joka ei koskaan ole sitä ollut.
Erityisessä osiossa on kyse ennen kaikkea Kehittyvien Maakuntien Suomi nimisestä kepun puoluetoimistossa perustetusta rahakanavabulvaanista, jonka suurin rahoittaja oli konkurssikypsä Nova Group ja siitä, hakiko ja saiko Nova myös oikeudetonta rikoksen tunnusmerkit täyttävää etua. Toiseksi on kyse yleishyödyllisen julkisesti rahoitetun keskustalaisen Nuorisoasuntosäätiön toiminnasta puheenjohtajiensa Vanhasen ja Kaikkosen vaalirahoituslähteenä. Erityiseen osioon voi liittää vielä joitakin muitakin tapauksia, joissa sopivuuden lisäksi myös laillisuuden raja on voinut ylittyä.
Keskustelu yleisestä osiosta on tarpeen ja on tärkeää, että se myös johtaa vaalirahoitusta koskevan lainsäädännön merkittävään tiukennukseen. Sen alle on kuitenkin myös tarkoituksellisesti voitu haudata erityistä osiota koskevat kysymykset, joihin Vanhanen ja hallitus eivät kuluvalla viikollakaan antaneet yhtään vastausta. Surullista on, ettei oppositio ole saanut kunnon osumaa edes tähän norsun kokoiseen maalitauluun, vaan on norsun väistöliikkeiden harhauttamana ampunut omaan jalkaansa.
Ylen Silminnäkijä -ohjelma heitti Matti Vanhasen ylle rajun epäilyn, jolla pitäisi olla raskaita seurauksia, joko Vanhaselle tai ohjelman tekijöille. Jos väite jää toteennäyttämättömänä ilmaan leijumaan tulee se olemaan Yleisradiolle kiusallisempi kuin Vanhaselle, joka nousee keskustan atavistisen "taas meitä lyödään" heimohengen nostamaksi marttyyriksi.
3.10. 2009
Suomi Afganistanissa
Eduskunta käy torstaina ajankohtaiskeskustelun Suomen osallistumisesta Afganistanin kriisinhallintaoperaatioon ISAF-joukoissa. Kun on aina epävarmaa saako tuollaisessa keskustelussa edes yhtä kaksiminuuttista puheenvuoroa koetan jo tässä esittää tärkeimmät huomautukseni.
Suomi on osallistunut ISAF operaatioon heti sen perustamisesta alkaen. Operaatio luotiin sen jälkeen kun Yhdysvaltain johtaman liittokunnan YK:n turvaneuvoston valtuutuksella toteutettu sotilasoperaatio oli karkottanut Osama Bin Ladenille ja al Qaidalle tukikohdan ja turvapaikan antaneen Taleban-hallinnon. Huomattakoon, että hyökkäystä Afganistaniin tuskin olisi toteutettu vain siksi, että Neuvostoliiton miehityksen aikana lännestäkin tuettu Taleban oli pystyttänyt räikeästi ihmisoikeuksia polkevan uskontopohjaisen fundamentalistisen diktatuurin, ellei Taleban olisi kieltäytynyt luovuttamasta Bin Ladenia oikeuden eteen ja karkottamasta al Qaida verkostoa maasta.
Huipputeknologian antaman sotilaallisen ylivoiman turvin Taleban hallituksen kukistaminen yhteistyössä sitä vastaan sisällissotaa käyneen pohjoisen allianssin ja muiden oppositiovoimien kanssa kävi suhteellisen helposti. Kun näin oli tapahtunut mandatoi YK ISAF-operaation, aluksi Kabulin ympäristössä ja myöhemmin koko maassa, toimimaan sodan jälkeisenä kriisinhallintajoukkona.
Olin ulkoministerinä esittelemässä päätöstä operaatioon osallistumisesta. Silloin totesin, että vaikka kyse on aina kuudeksi kuukaudeksi kerrallaan tehtävästä päätöksestä, on varauduttava siihen, että kyse on pitkäaikaisesta sitoumuksesta, jota tulee jatkaa niin kauan kun arvioimme voivamme osallistumisellamme ja osaamisellamme vaikuttaa myönteisesti rauhan säilymisen, jälleenrakennuksen ja demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumisen hyväksi. Toimintamme vaikuttavuus Afganistanissa on ainut kriteeri, jolla tällaista operaatioita voidaan perustella – ei siis kolmansien maiden toiveet ja odotukset.
Tänään on todettava, että alkuperäiset edellytykset operaatiolle ovat perusteellisesti muuttuneet. Olettamus, että maassa siirryttäisiin vähitellen rauhanrakentamisvaiheeseen, toki sotilaallisesti vaativissa oloissa, ei ole toteutunut. Enduring Freedom (OEF), amerikkalaisjohtoinen sotilasoperaatio Talebanin karkottamiseksi, ei suinkaan ole päättynyt vaan maassa käydään laajamittaista sotaa. Kun alunperin pidimme tärkeänä, että OEF ja ISAF ovat selvästi erillisiä operaatioita erilaisin tehtävin, on tästä jouduttu tinkimään. Ennen kaikkea afganistanilaisten silmissä ei eri tunnusten alla toimivilla ulkolaisilla joukoilla ole enää eroa, ja Taleban pitää kaikkia yhtä lailla vihollisobjekteina. Turha kiistää, etteivätkö suomalaisetkin ole sotatoimien osapuoli, vaikka me emme sellaiseen rooliin ole ilmoittautuneetkaan.
Afganistanin hallitus, jonka legitimiteettiä äskeisten presidentinvaalien piti vahvistaa, on ollut suuri pettymys ja sen näytöt niin demokratian, ihmisoikeuksien kuin oikeusvaltion vahvistamisen kannalta ovat oikeastaan vain heikentyneet. Syytökset massiivisesta vaaliväärennöksestä kansainvälisten joukkojen silmien alla ovat tätä alleviivanneet.
Nato, jolle operaatiot on mandatoitu YK:n toimesta, on todennut ettei tähänastinen sotastrategia pure, joukkoja on liian vähän ja että kestävä rauha syntyy vain poliittisella sopimuksella ja panostuksella siviiliyhteiskunnan rakentamiseen ja Afganistanin hallituksen suuremmalla vastuunotolla turvallisuustilanteesta. Sillä että Suomi ei ole Naton jäsenmaa, ei ole tähän arvioon mitään merkitystä sen enempää vaikuttamisen kuin tiedonsaannin kannalta, mutta se on voinut säästää meitä kovemmilta osallistumispaineilta.
Kun kaikissa Afganistanin sodassa suuria henkilömenetyksiä kokeneissa maissa vaaditaan yhä voimakkaammin joukkojen kotiuttamista, olisi kummallista jos meillä ei eduskunnassa käytäisi tästä lainkaan avointa keskustelua. Siihen mitä meidän tulisi tehdä ei ole yksiselitteistä vastausta. Suomalaiset sotilaat ja siviiliauttajat tekevät hyvää työtä koko ajan vaikeutuvissa olosuhteissa, eikä tätä työtä tule kevyin ja itsekkäin perustein lopettaa. On kuitenkin välttämätöntä todeta, että Suomi ei nosta joukkojensa määrää Afganistanissa vaan poistaa ne lisävahvistukset, jotka sinne vain vaalien ajaksi on lähetetty. Muun jatkon osalta on syytä panna keltainen valo vilkkumaan. Punaiseksi se muuttuu jos maan tilanteessa ei kohta ala näkyä parantumisen merkkejä.
30.9. 2009
Eroatteko?
Helsingin Sanomat esitti lauantaina kymmenen kysymystä pääministeri Matti Vanhaselle. Viimeinen kysymys kuului "eroatteko". Kysymyssarja on Suomen oloissa harvinaisen hyvää ja selkeätä journalismia, olkoonkin että malli on otettu italiaisen La Repubblica lehden äskettäisestä kymmenestä kysymyksestä pääministeri Berlusconille.
Suomi ei kuitenkaan ole onneksi Italia, eikä Helsingin Sanomien tarvitse pelätä, että pääministeri koettaisi oikeustoimin vaientaa kiusalliset kysymykset. Suomen pääministerin selviytymisstrategia ei voi perustua vaientamiseen, vaan vaikenemiseen. Kuinka pitkälle se kantaa nähdään kenties jo keskiviikkona, jolloin hallitus esittää eduskunnalle tiedonantonsa vaalirahoituksesta, josta käytävän keskustelun päätteeksi eduskunta äänestää pääministerin luottamuksesta.
Vihreiden asettuminen jälleen pääministerin tueksi viittaa siihen, että hän saattaa vielä selvitä keskiviikon myllytyksestä. Kävi hänen niin tai näin on selvää, että varsinainen häviäjä on jälleen koko Suomen poliittisen järjestelmän uskottavuus, sillä kansa joka Kataisen ja kokoomuksen väitteiden mukaisesti uskoo kaikkien olevan osallisia väärinkäytöksiin, ei tee eroa isompien ja pienempien roistojen välillä eikä huomaa, että joukossa on täysin syyttömiäkin.
Nyt on välttämätöntä, että vaalirahoitusta koskeva lainsäädäntö saadaan uudistettua niin tiukaksi, että vastaisuudessa kaikki poliittinen rahoitus on avointa ja että tolkuttomalle vaalirahan käytölle saadaan sitova katto, sekä puolueille että ehdokkaille. Lain rikkomisesta täytyy myös säätää selvät seuraamukset. Uusien vaalien aika on vasta sen jälkeen, kun tämä on hoidettu, joskin porvaririntaman pitäessä yhtä ei eduskunnan hajottaminen silloinkaan näytä todennäköiseltä. Olisi kaikin puolin terveempää, ettei seuraavia vaaleja tarvitsisi käydä vaalirahakysymysten merkeissä, vaan niissä otettaisiin kantaa kahden selkeän talous- ja yhteiskuntapolitiikan ohjelmallisen linjauksen välillä, jolloin ratkaistaan se vieläkö meillä on mitään hyvinvointivaltiota seuraavan vaalikauden päättyessä.
Vaikka lainsäädäntö nykyisellään onkin liian lepsua, on tullut julki tapauksia, joissa olemassaoleviakin lakeja näytetään rikotun. Nämä epäilyt on selvitettävä rikostutkimuksen keinoin ja niiden päätyttyä on syyteharkinnan vuoro.
Joku voi muistuttaa, että nyt kohutaan asioista, jotka verrattuna Italiaan tai vaikkapa Suomen tilanteeseen parikymmentä vuotta sitten edustavat nappikauppaa. Tämä on totta, mutta Suomi ei ole Italia eikä sellaiseksi saa tulla, ja siksi ilahduttavaa onkin, ettei Suomessa enää hyväksytä käytäntöjä ja toimintaa, joita turhan moni on jäänyt puolustamaan ammoisena maan tapana.
27.9. 2009
Ei riitä!
Suomalaisten perusturvaa on jo pitkään heikennetty, kun erimuotoiseen perustoimeentuloturvaan ei ole tehty sen arvon turvaavia ja yleistä talouden kehitystä vastaavia tarkistuksia. Perustoimeentuloturva tulee mitoittaa niin, että se normaalitapauksessa riittää ilman, että asianomainen joutuu hakemaan elämiseensä myös toimeentulotukea. Näin ei ole enää pitkään aikaan ollut vaan perustoimeentulon riittämättömyys ajaa suuren määrän sen varaan joutuneita suomalaisia aivan tarpeettomasti toimeentuloluukulle. Se että kaikki eivät toimeentulotukea hae on joidenkin mielestä vain tervettä säästöä, mutta tällaiset kaikkein heikoimmassa asemassa olevan ja köyhyysrajan allapuolella elävän väestön kustannuksella tapahtuvat säästöt eivät ole hyväksyttäviä
Osoitteessa www.eiriita.fi on avattu nimenkeruukampanja vetoomuksen, jossa vaaditaan hallitusta ja eduskuntaa ryhtymään välittömästi toimenpiteisiin työmarkkinatuen peruspäivärahan ja alimman sairauspäivärahan korottamiseksi 120 eurolla kuukaudessa siten, että tarkistus astuu voimaan vuoden 2010 alusta. Toivottavasti myöhemmin eduskuntaryhmille jätettävä vetoomus kerää mahdollisimman paljon allekirjoittajia.
Tämä kampanja on lähtenyt liikkeelle Vapaus valita toisin -tapahtumasta viime kesäkuussa ja sitä tulee toivottavasti seuraamaan myös muita aloitteita. On selvää, että tällainen 120 euron korotus on aika minimalistinen, eikä tätä vetoomuksenkaan mukaan esitetä ratkaisuna kaikkiin köyhyys- ja toimeentulo-ongelmiin eikä väitetä, että 120 euron korotus olisi riittävä. Se on kuitenkin välttämätön ja kiireisin korjaus erimuotoisen perusturvan jälkeenjääneisyyteen, jota ei tule sillä verukkeella jättää tekemättä, että sen tulee myöhemmin jatkua laajempina sosiaaliturvaa vahvistavina muutoksina, tai että samalla joudutaan ottamaan kantaa myös ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen tarkistamiseen. Vaaditun uudistuksen nettokustannukset ovat alle 150 milj.euroa mikä on vähäinen osa siitä mitä jokainen viime vuosien erilaisista veroalennusratkaisuista on valtiolle ja kunnille maksanut ilman, että köyhimmät ovat niistä juurikaan hyötyneet. Kyse on harvinaisen selvästi vain ja ainoastaan ns. poliittisesta tahdosta.
24.9. 2009
Elvytyksen exit ennenaikaista
Amerikkalainen taloustieteen nobel-guru Paul Krugman kävi Helsingissä. En kuulunut hänen luentotilaisuuttaan kuulemaan kutsuttujen joukkoon, mutta olen suuren osan hänen kirjallisesta tuotannostaan lukenut. Hänen loisteliaalla tyylillä kirjoitetut kirjansa ja kolumninsa ovat hieno esimerkki siitä, että tärkeää talous- ja yhteiskuntapoliittista analyysiä voi Nobel-palkittukin esittää sellaisella tavalla, ettei sen ymmärtämiseen vaadita kansantaloustieteen jatko-opintoja.
Krugman on tulonjaosta, oikeudenmukaisuudesta ja heikko-osaisista kiinnostunut amerikkalainen liberaali, eurooppalaisittain siis demari. Niinpä hänen näkemyksensä elvytyksestä finanssikriisin synnyttämän laman hoitamisessa poikkeaa paljon puhuvalla tavalla Suomen hallituksen ja valtiovarainministeri Kataisen linjauksista. Siinä missä Katainen on koko ajan ollut huolissaan elvytyksen ylimitoituksesta ja haluaa sen lopettamista jo ennen kuin se on alkanutkaan, varoittaa Krugman ennenaikaisesta finanssipolitiikan kiristämisestä. Luotan tässä enemmän Krugmaniin, joka edustaa sekä terveempää arvopohjaa että parempaa asiantuntemusta kuin kokoomuksen puheenjohtaja.
23.9. 2009
Valuutanvaihtovero G-20 listalle
Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy, joka valittiin ranskalaisoloissa epäilyttävän uusliberalistiselta haiskahtaneen kampanjan jälkeen presidentiksi, on finanssikriisin opettamana palannut perinteiseen gaullistiseen politiikkaan, joka on aina torjunut kapitalistisen markkinatalouden yksipuolisen ihannoinnin. Uusin esimerkki on hänen aikeensa esittää G-20 kokouksessa kansainvälisen varainsiirtoveron eli ns. Tobinin veron käyttöönottoa. Attac ja muut kansalaisliikkeet eri maissa ovat tällaista pitkään esittäneet ja sille on vähitellen alkanut löytyä ymmärrystä myös ns. valtavirtapoliitikkojen piirissä.
Varainsiirtovero on yksinkertainen mekanismi jolla on kaksinkertainen positiivinen vaikutus, yhtäältä spekulatiivisten valuutanvaihtojen hillitsijänä ja toisaalta pienelläkin verokannalla saatavien huomattavien tulojen lähteenä. Molemmille on tarvetta. Varainsiirtoveroa on pidetty yhtenä keskeisimpänä tapana löytää uusia ns. innovatiivisia kehitysrahoituksen lähteitä. Kun ratkaisun paikka Kööpenhaminan ilmastokokouksessa lähenee, on selvä että kehitysmaiden saaminen mukaan uusiin päästörajoituksiin edellyttää köyhimmille maille osoitetun tuen huomattavaa kasvattamista, mihin varainsiirtovero olisi hyvin sopiva lähde.
On silti turha odottaa, että G-20 kiiruhtaisi heti sitoutumaan tällaiseen esitykseen. Skeptikkojen on helppo lausua itse itseään toteuttavia kommentteja sen käyttöönoton vaikeuksista, jos siihen ei saada kaikkia maita mukaan. Sama kuitenkin koskee lähes kaikkea kansainvälistä yhteistyötä, jossa vapaamatkustajat koittavat saada helppoja etuja muiden kustannuksella. Tällaisista vaikeuksista huolimatta kansainvälinen säätely on kuitenkin edennyt, etenkin jos riittävän suuri joukko näkee uudistuksen välttämättömäksi ja on valmis myös sellaisiin toimiin, jolla vapaamatkustajat toista kautta joutuvat maksumiehiksi.
Kun kansainvälinen varainsiirtovero on yksi niistä innovatiivisista kehitysrahoituslähteistä, joiden harkitsemiseen Suomikin on, valtiovarainministeriön vastustuksesta huolimatta, sitoutunut ei pitäisi olla estettä sille, että myös Suomen hallitus antaisi selvän tuen Sarkozyn esitykselle. Porvarihallitukselta en tätä kuitenkaan osaa odottaa, ja sitäkin iloisempi olisin, jos se osoittaisikin otaksumani vääräksi.
20.9.
Keskiluokka, köyhät vai kaikki?
Sosialidemokratian suuri haaste on huolehtia kaikista, kirjoitti Mikko Rönnholm Uutispäivä Demarissa 15.9. Tästä olen samaa mieltä, mutta lähetin kuitenkin kommenttini lehteen sillä samassa kirjoituksessaan hän harhaanjohtavasti sanoi minun pitävän onnistumista köyhän asian hoitamisessa "ainoana ja riittävänä mittarina" SDP:n aikaansaannosten arvioinnissa. Olen todella korostanut tätä tärkeänä ja keskeisenä mittarina, mutta ainoaksi ja riittäväksi en sitä tietenkään ole sanonut.
Se että "köyhän asia" on taas noussut polttavaksi kysymykseksi, jopa siinä määrin että porvarihallitus ylpeilee nyt köyhyyspakettien kokoamisella, on seuraus siitä, että tämä pohjoismaisen hyvinvointivaltion kaikista huolehtimisen periaate on haluttu hylätä. Heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilan kehittyminen on keskeinen mittari sosialidemokratian onnistumiselle tai epäonnistumiselle siksi, että köyhyys ja huono-osaisuus ovat aina suhteellisia käsitteitä. Kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat, kuten jo edellisten hallitusten aikana ja nyt kiihtyen tapahtuu, kasvaa myös köyhien absoluuttinen määrä.
Sellainen ajattelu, että riittää kun huolehditaan vain talouden kasvusta, jonka veturina rikkaiden rikastuminen toimisi, on ikivanhaa porvarillista perua ajoilta, jolloin uskottiin köyhienkin näin pääsevän parhaiten osallisiksi hyvin toimeentulevien ihmisten pöydiltä tippuvista murusista. Reaganin ja Thatcherin aikaisessa uuliberalismissa tämä ajattelu nostettiin uuteen kukoistukseen. Juuri tätä vastaan syntyi aikanaan sosialidemokratia. Se oli aluksi luokkaliike, mutta muuttui vähitellen, ennen kaikkea Ruotsin sosialidemokraattien jo 20-luvun lopulla nostaman kansankoti-tunnuksen vaikutuksesta koko kansan liikkeeksi.
Kun sitä ennen sosiaalipolitiikkaa oli pidetty ennen kaikkea köyhäinhoitona, jonka tarpeesta ja laajuudesta oikeisto ja vasemmisto kiistelivät, niin pohjoismaisen sosialidemokratian ohjelmissa ja käytännössä koko väestö oli oikeutettu kattavaan sosiaaliturvaan ja koko väestölle tarkoitettuihin terveys-, sosiaali- ja sivistyspalveluihin. Syntyi pohjoismainen malli, jolle on ominaista universaaliperiaate eli se, että kaikki ovat saman sosiaaliturvan ja palvelujen käyttäjiä yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Tämän mukaisesti niin vuorineuvoksen kuin työttömän lapset ovat yhtä lailla oikeutettuja esimerkiksi lapsilisiin ilman tarveharkintaa, koska näin tasataan lapsiperheiden ja muiden elinmahdollisuuksia. Tosiasiassa sillä tasataan myös tuloeroja, kun lapsilisät ja muu sosiaaliturva rahoitetaan pääasiassa progressiivisilla veroilla.
Tässä mallissa veroaste on korkea, mutta se ei ole pohjoismaiden menestystä haitannut, minkä osoittavat kansainväliset kauneusvertailut, joissa maita arvioidaan kilpailukyvyn, turvallisuuden, korrpution vähäisyyden, ympäristönhoidon tai jopa ihmisten onnellisuuden perusteella. Näin siksi, että kohtuullisen tasainen tulonjako ja heikommassa asemassa olevien kulutus- ja osallistumismahdollisuuksien tukeminen sekä koko väestön terveydestä ja oppimisesta huolehtiminen vauhdittavat myös taloudellista kasvua. Näissä universaalimallin hyvinvointivaltiossa köyhyysaste jää huomattavasti pienemmäksi kuin niissä maissa, joissa sosiaalipolitiikka on etupäässä tarveharkintaista köyhäinhoitoa.
Tämä on alkanut kuitenkin huolestuttavalla tavalla rapautua. Kehyskurimuksessa leikattujen julkisten palvelujen puutteet kasvattavat hyvin toimeentulevan väestön käyttämiä yksityisiä palveluja, joita porvariajattelun mukaan myös verorahoilla halutaan tukea. Näin eriarvoisuus ja vanha luokkayhteiskunta tekevät hiljaista paluuta terveydenhuollossa ja osin koulutuksessakin.
Myös erimuotoinen syyperusteinen perusturva on vuosien kuluessa heikentynyt, kun siihen on tehty taso- tai inflaatiotarkistuksia enintään hyvin kitsaasti. Sen vuoksi kasvava määrä ihmisiä on joutunut turvautumaan toimeentulotukeen. Suuri osa näistä poistuisi toimeentuloluukulta jo sitä kautta, jos alinta työttömyyskorvausta ja sairauspäivärahaa korotettaisiin 120 eurolla kuukaudessa. Tämän nettokustannukset olisivat alle 150 miljoonaa euroa, eli pieni osa siitä mitä hallituksen jokainen veronalennus on kustannuksina merkinnyt ja joista nämä ihmiset eivät ole hyötyneet lainkaan.
Tasa-arvosta ja heikompien syrjäytymisen ehkäisemisestä huolehtiminen ei ole millään tavoin ristiriidassa työtätekevän palkansaajakunnan, tai kuten jotkut haluavat sanoa, suuren keskiluokan etujen kanssa. Päinvastoin, myös tämä normaalityössä oleva palkansaajakunta on edunsaajana erilaisten elämänkaaririskien, sairauden ja työttömyyden varalta suojaavassa sosiaaliturvajärjestelmässä. Kaikki myös hyötyvät siitä paremmasta arkiturvallisuudesta, jonka suuria ja näkyviä eroja eri ryhmien välille tuottamaton hyvinvointivaltio antaa, ja myös arvostavat tätä.
17.9. 2009
