Avaukset 21.7.2009 –

Edward Kennedy oli suuri Liberaali

Edward Kennedyn lähtökohdat nousta yhdeksi maansa historian arvostetuimmaksi liberaaliksi johtajaksi – mikä amerikkalaisessa kielessä tarkoittaa vasemmistolaista – eivät olleet hyvät. Kennedyn klaania ei vielä viisikymmentä vuotta sitten liitetty liberalismiin USA:ssa, isä Joseph oli mahdollisesti osin kyseenalaisin keinoin omaisuutensa koonut oikeistolainen demokraatti, jonka mielestä Yhdysvaltain ei tullut liittyä sotaan natsismia vastaan, myös poika Johnia pidettiin ennemmin puolueensa oikeistoon kuin vasemmistoon kuuluvana, ja Robert loi alunperin uransa kovanaamaisena rikostutkijana. Kunnianhimoisen isän suunnitelmissa vanhimmasta pojasta, sodassa kaatuneesta Joe Jr:sta piti tulla perheen ensimmäinen presidentti, eikä klaanin pahnanpohjimmaiselle ja opintomenestykseltään keskinkertaiselle Teddylle oikein ollut roolia.

Ajan haasteissa John F. Kennedystä muokkaantui toisenlainen presidentti kuin mitä olisi voitu ennakoida, ja vielä enemmän muutos koski Bobbya, joka ennen murhaansa 1968 oli noussut Vietnamin sotaa vastustaneen, yhteiskunnan epäoikeudenmnukaisuuksiin ja rotusortoon reagoineen uuden sukupolven toivoksi, joka oli joutunut ja osannut tarkistaa monia aiempia käsityksiään.

Kun Ted Kennedy 30-vuotiaana valittiin ensimmäisen kerran Massachusetsista senaattoriksi se vaati sekä suvun rahoja että presidentti Johnin ja oikeusministeri Robertin vahvaa vetoapua. Vahvojen veljiensä varjosta hän vapautui vasta molempien traagisten salamurhien jälkeen, eikä ihan heti silloinkaan. Nuoren naisen hengen vienyt Chappaquiddickin onnettomuus tuhosi hänen presidenttihaaveensa. Mutta vähitellen omaksi itsenäiseksi toimijaksi vapautuneesta Kennedystä kehkeytyi 47 vuotta keskeytymättömänä jatkuneen senaattiuran aikana, ehkä monien yllätykseksi, maansa arvostetuin ja aikaansaavin liberaali lainsäätäjä. 

Edward Kennedyn tuki Barack Obamalle presidentinvaalissa oli tärkeä, ja presidentin kunnianhimoisille ja perustelluille terveydenhuollon uudistussuunnitelmille avainkysymys. Kennedyn kuolema voi pahimmllaan olla myös paha takaisku uudistuksen läpimenomahdollisuuksille.

30.8. 2009

Kypäräpappikokoomus  taas vauhdissa

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on puolueensa eduskuntaryhmän  kesäkokouksessa Turussa puhunut siihen malliin, että Suomi olisi Afganistanissa käymässä terrorismin vastaista sotaa. Suomalaisten osallistuminen Afganistanin kriisinhallintaan on askarruttanut minuakin pitkään. Se on perusteltua niin kauan kun voimme arvioida edelleen voivamme vaikuttaa myönteisellä tavalla maan vakauttamiseen sekä demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen vahvistamiseen. Se on ainoa peruste osallistua kriisinhallintaan, eikä ole varmaa että tämä edellytys vielä on olemassa.
 
Siihen että kriisinhallintaoperaatioissa voi tulla henkilötappioitakin on varauduttava. Sitäkin enemmän on kuitenkin pelättävä Kataisen päättömiä puheita, joilla hän viimeisenä eurooppalaisena haluaa liittää meidät George W. Bushin terrorismin vastaiseen sotaan. Siinäkään tilanteessa heti syyskuun 11. päivän jälkeen, kun kaikki Euroopassakin kiitettävästi solidarisoituivat terroristien hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden amerikkalaisten kanssa, ei täällä omaksuttu amerikkalaisten sotaretoriikkaa. Ainoa poikkeus olivat britit, jotka ovat sittemmin myöntäneet erehtyneensä käyttämään väärää ja sopimatonta sotaretoriikkaa.
 
Kyse ei ole vain sanoista vaan ymmärryksestä niiden takana. Kansainvälistä yhteistyötä terrorismia vastaan on jatkettava kaikin toimivin keinoin. Niihin kuuluvat tarvittaessa myös poliisitoimet ja sotilaallinen voimankäyttö, mutta vain tai edes ensi sijassa niiden varassa ei tuloksia saavuteta. Useimmat amerikkalaisetkin lienevät jo valmiit myöntämään, että se tapa jolla Bush, Cheney ja kumppanit terrorismin vastaista sotaansa oikeusvaltion periaatteista piittaamatta kävivät saattoi tuottaa enemmän uusia terroristeja kuin vanhoja saatiin kyseenalaisinkin keinoin eliminoitua.
 
26.8. 2009

On aika korjata perusturvan jälkeenjääneisyys

JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori esittää toimeentulotuen perusosan siirtoa Kansaneläkelaitokseen ja tuen rahoitusta valtion vastuulle. Ajatus ei ole uusi, vaan yksi niistä monista, jotka voitaisiin ja pitäisi suuremmitta ongelmitta toteuttaa sosiaaliturvan yksinkertaistamiseksi. Kuten Santamäki-Vuori toteaa, työttömyysturvaa saavat joutuvat usein turvautumaan toimeentulotukeen ja siirto vähentäisi ihmisten nöyryyttämistä ja turhaa byrokratiaa, jolloin kuntien resursseja vapautuisi sosiaalityöhön sekä ehkäisevän ja täydentävän toimeentulotuen käyttöön sitä todella tarvitseville.

On hyvä, että tällä kertaa esitys tulee ay-liikkeen suunnalta, sillä monet demarit ovat edelleen vanhan kela-kammonsa vankeja missä on kenties mukana myös ripaus perustulopelkoa. On toki totta, kuten vastustajat huomauttavat, ettei siirto sellaisenaan ratkaise toimeentulotuen ongelmia. Se että nämä ongelmat ovat kärjistyneet ei johdu yksinomaan lamasta ja työttömyydestä. Se johtuu ennen kaikkea siitä, että erimuotoinen perustoimeentuloturva on vuosien varrella koko ajan heikentynyt. Tällaisen perusturvan tulisi olla sellaisella tasolla, että se normaalitapauksessa riittää elämiseen ilman, että sen varaan joutuvan täytyy myös turvautua toimeentulotukeen. Työmarkkinatuen jälkeenjääneisyys on tässä suurin epäkohta, joka tulisi välittömästi korjata sillä että tukea nostetaan 120 euroa kuukaudessa.

Kallista? Ei ainakaan verrattuna hallituksen toteuttamaan kela-maksun poistoon, joka maksoi kolme kertaa enemmän. Mutta mitä sitten tehdä ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle? Se olkoon eri asia, eikä tämän epäkohdan välitön korjaaminen saa jäädä odottamaan sitä, mitä työmarkkinajärjestöt ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle ovat valmiita tekemään.

23.8. 2009

Hallituksen kehy-leikkaukset perusteettomia ja moraalittomia

Vanhasen hallitus, joka suruttomasti heittää satoja miljoonia erilaisiin tulonjaon kannalta huonoihin ja työllisyyden kannalta parhaimmillaankin vain heikkotehoisiin kohteisiin, etsii samanaikaisesti säästöjä leikkaamalla jälleen kerran kehitysyhteistyöstä. Tavoitteena on saada kokoon suurinpiirtein se summa, jota hallitus esittää uutena korotuksena puolustusvoimien varustelurahoihin. Valtiovarainministeriö löytää tälle oikeutuksen siitä, että BKT:n tänä vuonna laskiessa kehitysyhteistyövarojen BKT-osuus kasvaisi muutoin ajateltua enemmän. Toisena innovaationa on, että osa Suomessa käytettävistä turvapaikanhakijoiden kustannuksista luettaisiin jatkossa kehitysyhteistyöksi, jolloin tilastot näyttävät samaa lukua kuin ennen vaikka todellisia kehy-hankkeita leikataan. Hallituksen kehityspolitiikan täydellisestä konkurssijulistuksesta puuttuu enää se, että esimerkiksi Afganistanin kriisinhallintamenot saataisiin kokoomuksen haluamalla tavalla myös kehitysyhteistyöksi.

Oikea menettely olisi tietenkin jättää kehitysyhteistyövarat ennalleen ja olla tyytyväinen siihen, että jatkossa se 0,7 prosentin BKT-osuus johon Suomi lukemattomia kertoja ja tämäkin hallitus on sitoutunut, käy vähän realistisemmaksi ja helpommin saavutettavaksi. VM:n kehyleikkuri on tähän asti toiminut vain yhteen suuntaan eli oikeuttanut leikkauksiin silloin kun BKT:n kasvu jää ennakoitua heikommaksi, ei koskaan korotuksiin silloin jos se on ennakoitua vahvempaa.

Kokoomukselta ja kepulta ei tällainen nihkeys kehitysyhteistyön suhteen ole uutta tai odottamatonta, mutta joillekin voi olla yllätys se, että vihreätkin ovat osallistumassa leikkauskampanjaan omantuntonsa hinnalla.

20.8. 2009

Suomestako veroparatiisi?

Suomestako veroparatiisi ja harmaan talouden kotipesä? Näin käy jos valtiovarainministeriön kaavailut sijoitusrahastolain muutoksesta hyväksytään. Se antaisi suomalaisille rahastoyhtiöille mahdollisuuden markkinoida rahasto-osuuksia tehokkaammin ulkomaisille sijoittajille. Houkutuskeinona on hallintarekisterin tarjoama veronkierron ja rahanpesun mahdollistava anonymiteetti.  
 
Valtiovarainministeriössä puolustelut toisten, harmaata taloutta vastaan taistelevien viranomaisten kritiikin edessä eivät ole vakuuttavia. Pääkysymys ei suinkaan ole se, kuinka paljon samassa yhteydessä koetetaan tehostaa muuta rahamarkkinoiden valvontaa ja estää ainakin suomalaisten veronkiertomahdollisuuksien laajentaminen. Oikea kysymys on, miksi Suomessa halutaan luoda lisää mahdollisuuksia anonyymirahan sijoituksille tilanteessa, jossa G 20, EU ja muutkin haluavat veroparatiisien sulkemista ja rahamarkkinoiden avoimuuden laajentamista?
 
17.8. 2009Vaalirahoitus julkenee

Puolueet ovat lopulta yksi toisensa jälkeen vastanneet paineisiin ja odotuksiin julkistamalla viime vuosien rahoituslähteitään – partitiivi siksi, että en vielä usko aivan kaiken tulleen julki. On esimerkiksi mahdotonta uskoa, että kokoomuksen rahoitus olisi jäänyt pienemmäksi kuin vasemmistoliiton. Todellisen kuvan saamiseksi pitääkin ottaa huomioon myös kaikkien ehdokkaiden rahoitus, jolloin on selvää, että kokoomus ja kepu ovat aivan omassa luokassaan rahojen käyttäjinä.

Nyt nähty pakkoavoimuuden puuska jää tilapäiseksi, ellei sen tueksi saada myös velvoittavaa lainsäädäntöä. Ilmaisia lounaita ei ole, ja avoimuus antaa jokaiselle edellytykset arvioida ehdokkaiden ja puolueiden riippuvuussuhteita ja tehdä niistä johtopäätöksensä. Mutta pelkkä avoimuuden puute ei ole vaali- ja puoluerahoituksen ainut ongelma. On nostettava esiin myös se, miten eri ehdokkaat ja puolueet saadaan tasa-arvoisempaan asemaan vaaleissa. Tarvitaan katto sekä lahjoituksille että ehdokaskohtaiselle vaalirahan käytölle.

14.8. 2009

Vaalirahoituspaljastukset laajenevat jo kansanvallan kriisiksi

En usko olevani ainoa, jota viimeisimmät tiedot Nalle Wahlroosin tuesta kokoomukselle Sampo-konsernin rahoilla ovat kaikkien vaalirahoituspaljastusten joukossa eniten suututtaneet. Suurin skandaali tässä on se, että kaikki eivät sitä sellaisena edes näe. Kokoomukselle on aivan luontevaa pitää merkittävän valtionomistuksen säilyttänyttä Sampo-konsernia omana vaalikassanaan, samalla tavoin kuin Wahlroos pitää sitä henkilökohtaisena omaisuutenaan ja tulkitsee saamaansa valtuutusta "yleishyödyllisen" toiminnan tukemiseen tavalla, joka jossain muussa yhteisössä voisi johtaa jo syytetoimiin. 
 
Katainen, Vanhanen ja muutkin puoluejohtajat ovat koko ajan muistuttaneet, ettei vaalirahoituksessa sinänsä ole mitään laitonta tai sopimatonta. Jälkimmäisestä voi julkitulleen valossa jo aika lailla eri mieltä, mutta se jättää kyllä avoimeksi tärkeän kysymyksen siitä miten poliittisen toiminnan rahoitus kansanvaltaisessa yhteiskunnassa tulee järjestää. Suomessa on jo yli 40 vuotta ollut käytössä julkinen budjetista maksettu puoluetuki. Vaikka se alusta alkaen on ollut suosittu inhokki politiikanvastaisessa populismissa tulee sitä kuitenkin avoimesti puolustaa. On hyviä perusteita päätyä siihen, etteivät valtion omistus- ja osakkuussyritykset jatkossa enää saisi jakaa mitään vaali- tai muuta poliittista tukea, mutta silloin pitää olla myös rohkeutta tehdä vastaava korotus budjetista maksettavaan puoluetukeen.
 
Mutta jos valtio-omisteisilta yrityksiltä kielletään puoluerahoitus, niin miksi se sallittaisiin muille yrityksille? On kuvaavaa oikeistolaiselle moraalille - tai paremminkin sen puutteelle - että Sammon hallituksen puheenjohtaja Georg Ehrnrooth pitää 125 000 euron lahjoitusta kokoomukselle naurettavana pikkusummana, joka ei osakkeenomistajien voitoista ole kunnolla promillen murto-osaakaan.  Tämä ei kuitenkaan ole pointti.
 
Jokaisella kansalaisella täytyy olla oikeus halutessaan poliittisen toiminnan tukemiseen, kunhan se tapahtuu itse kunkin omilla varoilla ja omissa nimissä. Silloin tietysti joudumme hyväksymään senkin, että Wahlroos ja Ehrnrooth voivat helposti rahoittaa heidän etujaan parhaiten valvovia suosikkejaan summilla, joihin sadalla tuhannella köyhimmällä suomalaisella yhdessäkään ei koskaan ole varaa kuin enintään heidän etujaan valvovan ammattiyhdistysliikkeen kautta. Siksi ay-liikkeen demonisoiminen on aivan turhaa.
 
Puoluetuki on hyvä asia, mutta sen ohella hajautetulla, lukemattomien yksityisten ja kansalaisjärjestöjen täysin avoimella poliittisen toiminnan tukemisella olkoon myös sijansa sillä sekään, että puoluejohtajat yksinomaan päättäisivät kaikesta poliittisen toiminnan rahankäytöstä ei olisi kovin terve tilanne.
 
                                     *           *           *
 
Tipottain julkisuuteen tulleet paljastukset siitä miten puolueiden rahoitusta on viimeisimpien vaalien alla sumplittu ovat ennen kaikkea lisänneet kansalaisten yleistä vieraantuneisuutta politiikasta ja kalvavat luottamusta demokratiaan. Surkeinta on, etteivät sosialidemokraatit ole osanneet käyttää tätäkään tilaisuutta ottaakseen rohkean askelen avoimuuden suuntaan sillä seurauksella, että vähemmänkin syylliset ovat nyt samassa sylkykupissa. Tässäkin tilanteessa olisi demarina parempi olo, ellemme olisi olleet Lipposen aikana mukana tuhoamassa valtion Postipankkia ja saattamassa sitä Wahlroosin ja oikeiston pelivälineeksi.
 
11.8. 2009

110 vuotta sosialidemokratiaa Suomessa

Jouduin lauantaina perumaan osallistumiseni SDP:n 110-vuotistilaisuuksiin Turussa jo kohta kymmenen vuotta vaivanneen, toistuvasti flunssaoireita tuottavan oudon viruksen vuoksi, jonka epäilen saaneeni Afrikasta – tämä tosin on vain oma diagnoosini, jota lääkärit eivät ole paremmallakaan kumonneet.  Näin voin kommentoida tapahtumaa vain sen perusteella, mitä ei-sosialidemokraattinen media siitä kertoo. Sillä taas ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, miten paikan päällä olleet tilaisuuden kokivat. Joukkotapahtumastahan ei enää ollut kyse – paikalla oli ehkä muutama promille siitä määrästä, joka oli Madonnan keikalla – mutta pienemmässä sisäänpäinlämpiävässä joukossa on helpompi vakuuttua oman järjestöllisen ja aatteellisen tilan erinomaisuudesta, oli siihen katetta tai ei.
 
Politiikan arvostus ja uskottavuus yleensä ja SDP:n erityisesti ovat vajonneet niin alas, että näiden palauttaminen ei entisin eväin onnistu. Tärkeintä on uskottava ja oikea ohjelma ja olen osaltani valmis osallistumaan sellaisen tuottamiseen. Uskon, että SDP uuden puoluejohdon aikana saattaa vähitellen jopa saada sen aikaiseksi. Valitettavasti kaikki SDP:n sanat koetaan liian usein jo lähtökohtaisesti epäuskottavaksi, ainakin ennen kuin ne muuttuvat teoiksi, ja se taas on mahdollista vasta jos puolue on hallituksessa – tässä uskottavuusongelman noidankehä.
 
Historian tunteminen ja sen kunnioittaminen on minulle historioitsijana tärkeä asia ja pidän oikeana, että myös puolue vaalii omaa historiaansa. Sillä ei kuitenkaan tavoiteta niitä ihmisiä, joista politiikka näyttää vain vanhakantaiselta perinneosastojen kilpailulta. Tässäkin on haettava uudet toimintamuodot ja tavat, joiden tulee myös sisältää vanhan päätöksentekokulttuurin uudistaminen. Vaikka puolueen sisäisten mielipidekartoitusten lisääminenkin on hyvä asia se ei korvaa sitä, että puolueen jäsenet saavat suoraan valita puolueen johdon.
 
9.8. 2009
 
Irti hallitusmössöilystä

Antti Kalliomäen kesähaastattelussaan heittämä ajatus, ettei SDP:n tule pyrkiä muodostamaan hallitusta kummankaan suuren porvaripuolueen kanssa, on herättänyt monenlaisia reaktioita. Sitä on etupäässä pidetty epärealistisena ja/tai julistuksena oppositioon asettautumisesta. Minusta Kalliomäen selkeä pyrkimys punavihreään hallitukseen vaihtoehtona nykyiselle kahden suuren varaan rakentuvalle porvarihallitukselle on kuitenkin monessa suhteessa kiitettävä. 
 
Se että SDP vaalien jälkeen olisi taas hallituksessa edellyttää tietysti puolueelle riittävän kannatuksen tuonutta vaalitulosta mutta lisäksi on edellytettävä, että nykyinen porvarihallituksen ajama luokkayhteiskunnan paluuta toteuttava politiikka muuttuu hyvinvointivaltiota taas vahvistavaksi ja eriarvoisuutta vähentäväksi. Siihen, että tämä olisi toteutettavissa yhteistyössä nyky-kokoomuksen kanssa en usko, ja ennen vaaleja annetut demarisignaalit tällaiseen yhteistyöhön pyrkimisestä poistavat helposti toisenkin edellytyksen toteutumismahdollisuuden.
 
Oma varaukseni Kalliomäen teesiin koskee sitä, mitä kepussa tapahtuu. Siellä on merkittäviä muutoksia joka tapauksessa sisällä ja niillä voi olla parhaassa tapauksessa paluun punamultayhteistyön mahdollistavia seurauksia.
 
Suomen politiikan yleinen ja erityisesti sosialidemokraatteihin kohdistuva ongelma on uskottavien ja selkeiden poliittisten vaihtoehtojen puute. Siksi olin erityisen ällistynyt, kun Johannes Koskinen kolumnissaan kesän alussa Demarissa esitti, että poliittiset blokit ovat luutuneita liittoja ja että järjestelmä, jossa kukaan ei tiedä ketkä muodostavat hallituksen vaalien jälkeen ja millä ohjelmalla on hyvä. Veikkaan, että sillä tiellä päästään painamaan äänestysprosentti valtiollisissakin vaaleissa alle 50:n
 
7.8. 2009

Alv ja budjetti

Ruuan arvonlisäveron alentaminen on noussut hallituksen budjettivalmistelun näyttävimmäksi riitakysymykseksi. Ylen kyselyn mukaan kansalaisten enemmistö kannattaa ruuan alv:n alentamista. Tämän voi ymmärtää hyvin siltä pohjalta, että kiven sijasta kansa ottaa mieluusti edes leivänsiivun silloin kun se on tarjolla. Tästä huolimatta SDP on sekä asiallisesti että poliittisesti oikeassa vastustaessaan edelleen esitystä. Vaikka alv:n alentamiseen käytettävät miljoonat menevät toki parempaan tarkoitukseen ja myös elvyttävät vähän tehokkaammin kuin tämänkin hallituksen suosimat suurituloisia hellivät tuloveronalennukset, olisi tälle rahalle niin heikommassa asemassa olevien tukemisen, työllistämisen kuin elvytyksenkin kannalta parempia kohteita.
 
Kokonaisuudessaan budjettiesitys ei tuottanut sen enempää myönteisiä kuin kielteisiäkään yllätyksiä. On tietysti hyvä, ettei menoleikkauslinjalle lähdetty lamatilanteessa, mutta velanotolla ja jo aiemmin tehdyillä veropäätöksillä katetaan pöytää seuraavan hallituksen uusille hyvinvointivaltioon kohdistuville leikkausorgioille. Pohjustukseen kuuluu jo nyt aloitettu tuttu ainoan vaihtoehdon politiikan markkinointi. Nyt ei riitä, että oppositio on tästä eri mieltä, sillä sen täytyy myös tulla tuleviin hallitusneuvotteluihin – jos vaalitulos sellaisen tilanteen mahdollistaa – omalla uskottavalla, huolellisesti harkitulla ja perustellulla hyvinvointivaltion uusimis- ja kehittämisohjelmallaan, jotta poliitikot eivät hallitusneuvotteluissa taas olisi valtiovarainministeriön laskelmien ja näkemysten vankeja.
 
3.8. 2009Kova ja pehmeä vallankäyttö kulttuuridiplomatian palveluksessa

Olin Berliinissä Institute for Cultural Diplomacyn (ICD ) järjestämässä symposiumissa puhumassa otsikosta The Role of Soft Power in EU Common Foreign Policy . Tällainen tilaisuus oli ainakin puhujalle hyödyllinen, kun joutui taas perusteellisemmin ja analyyttisemmin paneutumaan tärkeisiin kysymyksiin. Esitystäni seuranneessa keskustelussa tunnustin, etten ollut aiemmin pysähtynyt pohtimaan sitä, mitä ns. hard power ja ns. soft power oikein ovat. Mutta vielä tärkeämpää kuin tietää mitä näillä tarkoitetaan on ymmärtää mitkä ovat kaikenlaisen voimankäytön rajat ja mahdollisuudet ja mihin ja milloin erilaista voimaa on välttämätöntä ja hyväksyttävää käyttää.
 
Siksi Berliinin tilaisuudessa puhuttiin paljon myös arvoista. Kun kulttuuridiplomatian tarkoituksena on ICD:n käyttämän määritelmän mukaan "ajatusten, tiedon, arvojen, uskomusten, perinteiden ja muiden kulttuuriin luettavian asioiden vaihdanta tarkoituksena vahvistaa keskinäistä ymmärrystä" pidin tärkeänä korostaa sitä, että ymmmärryksen täytyy myös johtaa sopimiseen yhteisistä globaalihallinnan pelisäännöistä, jollaiset ovat jo kohta seitsemän miljardin ihmisen asuttamassa maailmassa käyneet täysin välttämättömiksi. Halusin myös korostaa sitä, että ymmärtämiselläkin on rajansa ja että se ei saa johtaa sellaiseen kulttuuriseen relativismiin, jonka suojassa ihmisoikeuksien rikkominen olisi sallittua. Se että ymmärrämme miksi jotkut ajautuvat itsemurhapommittajiksi tai miksi toiset ajavat muita kodittomiksi uskoen olevansa Jumalan valittu kansa ei saa johtaa näiden tekojen minkäänasteiseen hyväksymiseen.
 
31.7. 2009

Yleisurheilun alennustila?

Jos Suomen yleisurheilujoukkue voi vielä toivoa yhtä tai kahta mitalia Berliinin MM-kisoista ja sellaisen saavuttaakin, on se Suomen kokoiselle maalle maailman kilpailluimmassa urheilumuodossa edelleen ihan kelvollinen suoritus – siksi kysymysmerkki otsikkoa pehmentämässä. Se on sitäkin kunnioitettavampi saavutus, jos mitali on myös voitettu puhtain keinoin. Niillä ei enää tuoteta kymmentä 20 metrin kuulantyöntäjää yhdessä vuodessa, vaan ehkä yksi kymmenessä.

Aikanaan Suomessa oli vain kaksi merkittävää urheilumuotoa, kun kansa kesällä juoksi, hyppi ja heitti ja talvella hiihti. Noista ajoista yleisurheilun asema ja luonne Suomessa ovat täysin muuttuneet. Viisimiljoonaisen kansan potentiaali on rajallinen ja tänään sen superlahjakkuudet hakeutuvat rahakkaimpiin ja keskitason yrittäjät vähemmän kovaa harjoittelua vaativiin lajeihin. Tavalliset taapertajat taas viettävät aikaansa mielummin joukkuepelien ja kehittyneempien välinelajien parissa ja lisääntyvän ylipainoisen väestönosan suhde liikuntaan toteutuu enää vain televisioruudun kautta.

On vain hyväksyttävä se tosiasia, ettei yleisurheilu Suomessa tule enää koskaan palaamaan sellaiseksi laajan tason kansalliseksi tekijäksi, mitä se vielä neljännesvuosisata sitten oli. Tuloksissa maailman huipputaso karkaa, samalla kun kansallinen taso on romahtanut. Tätä kuvaa sekin, että 25 vuoden takaisilla ennätystuloksillani kehtasin juuri ja juuri käydä piirikunnallisten kisojen häntäsijoja hätyyttämässä, nyt niillä keräisi jo mitaleita useimpien piirien mestaruuskilpailuissa.

Onnea ja menestystä kuitenkin Jukka Keskisalolle!

29.7. 2009

Tervetuloa lomapankki

Keskellä parhainta lomakautta on syytä kiittää toimihenkilöliitto Ertoa sen ehdotuksesta pätkätyöntekijöiden lomaoikeuden ja -mahdollisuuden turvaavasta lomapankista. Ehdotus on niin hyvä ja tarpeellinen uudistus, että ihmetyttää oikeastaan vain se, miksei sellainen ole ollut jo kauan olemassa. Kun työeläkejärjestelmä 60-luvun alussa luotiin säädettiin TEL-lain ohella LEL-laki, jolla myös lyhytaikaisissa työsuhteissa olevat – silloin suurimmat pätkätyösuhteessa työtä tekevät ryhmät olivat uitto- ja rakennustyöntekijöitä – saivat saman eläketurvan. Järjestelmää ei kukaan pidä hankalana tai byrokraattisena. Tämän toteaminen on samalla paras vastaus niille, jotka ovat halunneet tyrmätä ehdotuksen heti kättelyssä sillä verukkeella, että se on teknisesti liian vaativa ja kallis toteutettavaksi.
 
Toivottavasti koko ammattiyhdistysliike on ottanut nyt asian omakseen ja voi osoittaa puheet pätkätyöläisten ja heikommassa työmarkkina-asemassa olevien ihmisten asian ajamisen laiminlyönnistä ainakin vanhentuneiksi. Järjestelmä voidaan myös toteuttaa sillä tavoin, että tavalliseen tapaansa työvoimakustannusten nousua pelkääville työnantajille voidaan osoittaa, etteivät työn teettämisen kokonaiskustannukset nouse sillä, että poistetaan epäterve insentiivi pätkätöiden teettämiseen ja saatetaan kaikki työntekijät tärkeiden sosiaalisten perusoikeuksien suhteen samaan asemaan.
 
26.7. 2009

Oikeutta

Virossa korkein oikeus on pitänyt voimassa alempien oikeusistuinten ratkaisut, joissa ns. patsasmellakoiden järjestämisestä syytetyt venäläisnuoret vapautettiin syytteistä. Päätös on takaisku niille virolaispoliitikoille, joille oli tärkeätä yrittää kriminalisoida kaikki pronssisoturipatsaan siirtoa vastaan protestoineet mielenosoittajat, rankimman mukaan jopa ulkoaohjatun salaliiton toteuttajiksi.
 
Nyt jäämme odottamaan milloin saisimme yhtä hyviä uutisia Venäjän oikeuslaitoksesta, jossa Anna Politkovskajan ja monien muiden ihmisoikeusaktivistien ja toimittajien murhat odottavat edelleen selvittämistään ja vastuullisten tuomitsemista.
 
24.7. 2009

Euroopan johtopalapeli

Euroopan unionissa jaetaan uusia johtotehtäviä. Uudessa europarlamentissa jatkuu kahden suurimman ryhmän, oikeiston EPP:n ja sosialidemokraattisen PES:n duopoli, tosin vaalituloksen mukaisesti aikaisempaa enemmän porvaripuolelle painottuen. Komission johtoon on Jose Manuel Barroso varmistanut jatkonsa, ei kuitenkaan ilman ihan aiheellisia mutinoita. Barroso ei välttämättä monenkaan mielestä ole paras mahdollinen valinta, mutta epäilemättä useimpien mielestä riittävän sopiva ja tehtävää jo hoitavana helppo valinta. Sopivuus perustuu puoluetaustaan ja siihen, että Barroso on hoitanut tehtävänsä tavalla, jossa on ennakoivasti sopeutunut suurimpien jäsenmaiden tarpeisiin ja toiveisiin, liikaa omaa agendaansa ajamatta.

Jos jatkuvuutta halutaan on Javier Solana ykkösehdokas uuden ulkoministerin tehtävään, ja ihan hyvä sellainen. Väsyneen vaikutelman jättävän Solanan halukkuus jatkaa on kuitenkin avoin kysymys. Halukkuutta sen sijaan riittää Carl Bildtillä, eikä häntäkään oikeistotaustasta huolimatta voi mahdottomana ehdokkaana pitää, mutta hän on ilmeisesti liiallisella tarjokkuudellaan ja kärkevyydellään ajanut itsensä ulos. Komission sisältä Olli Rehn olisi luonnollinen ja hyvä ehdokas tehtävään. Muista mainituista Joschka Fischer on myös hyvä ehdokas, vaikka tarvitsee menestyäkseen pienen ripauksen nöyryyttä (mutta ei nöyristelyä) lisää.

Eurooppa-neuvoston pysyvän puheenjohtajan eli presidentin tarpeettomaan virkaan – Suomihan aivan oikein vastusti tällaista tehtävää, joka ei ainakaan selkiytä Unionin päätöksenteko- ja vastuusuhteita – on mainittu tähän mennessä lähinnä vain sellaisia ehdokkaita, jotka eivät siihen sovi. Sellaisia jotka siihen hyvinkin sopisivat voisivat olla esim. PES:n puheenjohtaja Poul Nyrop Rasmussen tai entinen ulkosuhdekomissaari Chris Patten, jos hän vielä olisi houkuteltavissa Oxfrodin yliopiston kanslerin tehtävistä takaisin eurooppalaisiin kehiin. Se seikka että Patten on brittikonservatiivien entinen puheenjohtaja ei ole mikään ongelma, sillä puoluetaustastaan huolimatta hän sijoittuu monta piirua edistyksellisempään suuntaan useimmista tehtävään mainituista sosialidemokraateista.

21.7. 2009