Aikaisemmat avaukset 1.5.2009 -

Umit areenalla

Porissa poristiin Suomi-Areenalla ulkopolitiikasta kokoonpanolla Stubb, Väyrynen ja Tuomioja, etupäässä sivistyneesti mutta kuitenkin niin, että erot hallituksen kahden ulkoasianministeriössä toimivan ministerin mielipiteiden välillä tulivat selviksi. Havaitsin monessa kohdin, että käsitykseni jäivät näiden kahden ääripään väliin, esimerkiksi koskien Suomen osallistumista Afganistanin kriisinhallintaan. Puolueettomuus-sanan käytöstä syntyneen selkkauksen ministerit selittivät osin semanttisena käännösongelmana, kun liittoutumattomuus ja puolueettomuus kääntyvät englanniksi ja venäjäksi samalla sanalla. Venäjää en valitettavasti osaa – elämäni suurimpia tyhmyyksiä oli, kun motivaation puutteesta jätin kohtuullisen lupaavasti alkaneet venäjän opintoni kesken 35 vuotta sitten – mutta englanniksi en ole koskaan kokenut vaikeuksia tehdä eroa näiden välillä.
 
Suomi ei ole Euroopan unioniin liittymisen jälkeen käyttänyt käsitettä puolueettomuus linjansa kuvaamiseen. Se ei olisi sopusoinnussa sen kanssa, että haluamme vahvistaa EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja pidämme tärkeänä, että Eurooppa entistä enemmän ja uskottavammin toimisi ulkosuhteissaan yhdellä äänellä ja yhdellä tavalla, muutoin muut eivät ota meitä vakavasti emmekä voi vaikuttaa asioihin toivomallamme tavalla. Suomi on todennut olevansa sotilaallisesti liittoutumaton maa. Se ei ole ollut mikään ohjelmajulistus, vaan sen seikan toteaminen, ettei Suomi ole sotilasliiton jäsen tai sen kaltaisissa kahdenvälisissä sitoumuksissa. 
 
Oleellisempaa kuin tämä ministereiden terminologinen varjonyrkkeily on, pyritäänkö nykyisen asiaintilan muuttamiseen ja sotilasliittoon mukaan vai ei. Tässä näkemykseni, ettei näköpiirissä ole syytä liittoutumattomuudesta luopumiseen on selvästi sama kuin Väyrysen ja erilainen kuin kokoomuksen Nato-linjauksia joskus huolimattomasti Suomen linjauksina esittävän Stubbin.
 
Suomi-Areenan keskustelu kävi varmaan monien katselijoiden mielestä myös hyvästä viihteestä, jolla toki on aina paikkansa. Itse kuitenkin jään kaipaamaan tilaisuuksia syvällisempään keskusteluun ja pohdintaan maailman tilasta ja sen ulkopolitiikalle asettamista vaatimuksista ilman pinnallista nokittelun tarvetta.
 
17.7. 2009

Turussa loukataan uskonnonvapautta
 
Kun Skepsiksen 20-vuotisjuhlassa joulukuussa 2007 toivoin vahvempaa otetta sekulaarin yhteiskunnan puolustamiseen en ollut lainkaan varautunut puheenvuoroni synnyttämään kohuun. En ole sitä myöskään systemaattisesti seurannut ja olen vain hämmästellyt, kun sen jälkikaikuihin aina silloin tällöin törmää blogimaailmassa. Olen tietysti tyytyväinen, jos saan synnytettyä keskustelua tärkeistä kysymyksistä, kuten uskonnon- ja uskonnottomuuden vapaudesta sekulaarissa yhteiskunnassa. Iso osa kommenteista ei ihan tähän kategoriaan mahdu, ja jätän suosiolla väittelyn jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta siihen kutsumusta tuntevien hoidettavaksi. Minulle riittää "elä ja anna toisten elää"-asennoitumisen pohjalta se, että kukin saa omalla tavallaan uskoa tai olla uskomatta, niin kauan kun se ei vahingoita muita ihmisiä tai loukkaa kenenkään perusvapauksia ja oikeuksia.

Se ei ikävä kyllä ole suinkaan kaikissa maailman maissa itsestään selvää, enkä tarkoita vain islamilaisia teokratioita. Ongelma on jokaisessa sellaisessa maassa, jossa viranomaiset puuttuvat uskon asioihin. Näin Suomessakin silloin, kun joku joukkoliikennepäällikkö Turussa katsoo aiheelliseksi kieltää Vapaa-ajattelijoiden kampanjamainokset turkulaisissa busseissa. Yhtä vähän kuin kukaan ilman laillista perustetta saa puuttua siihen millaisilla raamatunlauseilla tai muilla sloganeilla uskontoja mainostetaan, ei saa puuttua siihenkään miten uskonnottomuutta propagoidaan.

14.7. 2009

G-miehet koolla

Silvio Berlusconi vei G-8 maiden johtajat L'Aquilaan päivittelemään huhtikuisen maanjäristyksen luonnontuhoja. Toivottavasti osanottajat käyttivät tilaisuutta tarkastellakseen laajemmin myös niitä ihmisperäisiä tuhoja, joita Berlusconi niin Italian demokratiaa kuin talouttakin rappeuttavalla toiminnallaan on aikaansaanut.
 
On selvää, että maailman kasaantuvien kriisien ratkomiseen tarvitaan monenlaisia ja tasoisia epävirallisia tapaamisia, kokouksia ja neuvotteluja. G8 on yksi tällainen vakiintunut kokoonpano, mutta sen oikeutus toimia maailman johtajana on kuitenkin heiveröinen ja sen tuloksellisuus vähenevä. G8:aa edustavammaksi ja potentiaalisesti merkittävimmäksi on noussut G20 ryhmä, jossa myös suuret kehitysmaat ovat mukana. Senkin legitimiteettiä tulisi vahvistaa, vaikka siten kuin yhdessä entisten ulkoministerikollegojeni Mogens Lykketoftin ja Artis Pabriksin kanssa vähän aikaa sitten ehdotin. 
 
Uusittu G20 voisi myös kokonaan korvata nykyisen kaltaisen G8:n kokoontumiset. Mutta ennen kuin G8 panee lapun luukulle se voisi vielä tehdä tärkeän palveluksen hyvälle hallinnolle ja demokratialle jättämällä joukosta pois Italian, jonka mukanaolo on jo ilman Berlusconiakin huterasti perusteltavissa.

10.7. 2009

Kuluttajien vai yritysten suojelua?

EU:n kuluttaja-asioista vastaava komissaari, Bulgarian Meglena Kuneva vieraili Helsingissä ja kävi myös suuren valiokunnan jäsenten grillattavana. Sana on tässä paikallaan sillä Suomessa suhtaudutaan niin hallituksessa kuin eduskunnassa erittäin kriittisesti komissaarin ajamaan uuteen direktiiviin kuluttajien oikeuksista, mikä hänelle varmasti kävi selväksi tapaamisessamme. 
 
Erimielisyys koskee hyvin perustavanlaatuista kysymystä tuleeko kuluttajansuojamääräysten olla minimistandardeja vai tähdätäänkö määräysten täydelliseen harmonisointiin, kuten komissaari esittää. Tällöin ei riitä sen läpikäyminen, merkitseekö direktiivi joissain kohdin Suomen verrattain hyvän, muttei toki täydellisen kuluttajansuojelun heikentämistä. Komissaari näki  paljon vaivaa todistaakseen esimerkein valiokunnan jäsenille, että monissa kohdin ehdotus parantaisi kuluttajansuojaa myös Suomessa. Meillä ei ole tietenkään mitään tällaisia määryksiä vastaan, mutta komissaari sivuutti varsin kevyesti ne kohdat, joissa direktiivi merkitsisi selviä heikennyksiä.
 
Kun Suomessa 15 vuotta sitten käytiin väittelyä EU:iin liittymisestä oli yksi tärkeä edelletys jaa-kannalle se, että voitiin vakuuttua siitä, ettei jäsenyys merkitse heikennystä sosiaaliturvaan, ympäristönsuojeluun tai kuluttajansuojeluun. Jos nyt hyväksyttäisiin direktiivi, joka kuluttajansuojan osalta johtaisi joissain kohdin heikennyksiin, ei se voi olla murentamatta EU:n muutenkin turhan heiveröistä suosiota Suomen kaltaisissa maissa.
 
Kaikesta muusta komissaari oli valmis keskustelemaan, mutta ei täysharmonisoinnin vaatimuksesta, joka tarkoittaa sitä, että kuluttajansuojamääräysten tulisi olla kaikissa maissa täysin samanlaisia ilman kansallisia poikkeuksia ja mahdollisuutta ylläpitää tai ottaa käyttöön direktiivin säädöksiä tiukempia määräyksiä. Täysharmonisointi on ylipäätään harvoin tarpeen eikä ainakaan ympäristön tai kuluttajien suojelemiseksi tarkoitetussa lainsäädännössä. Näissä on tärkeintä sopia sitovista minimimääräyksistä, joita voidaan eri maissa myös tiukentaa.
 
Kaiken lisäksi voi epäillä, onko kyse lainkaan kuluttajan suojelusta vai elinkeinotuista. Komissaarilta nimittäin lipsahti Helsingin Sanomien haastattelussa toteamus, että kuluttajan oikeudet ovat kunnossa mutta yritysten asemaa ja oikeuksia täytyy vahvistaa. Siksi direktiiviehdotusta ei käsitellä siinä neuvostokokoonpanossa, jolle kuluttajakysymykset muutoin kuuluvat, vaan kilpailukykyneuvostossa. Tältäkin kannalta voi kuitenkin kysyä, mihin Euroopassa tarvitaan täysharmonisointia asiassa, jossa Yhdysvaltain eri osavaltioiden lainsäädännössä on nytkin paljon suurempia eroja kuin EU-maiden välillä ilman, että se ennenkaikkea direktiiviä ajavien tahojen esikuvanaan pitämien Yhdysvaltain kilpailukykyä olisi haitannut.
 
7.7. 2006

Uudet vaalit?

Vihreät mepit Satu Hassi ja Heidi Hautala ovat vaatineet uusia vaaleja vaalirahoitussotkujen vuoksi katsoen, että on käynyt ilmi kuinka rahoitus on vaalitulosta vääristänyt ja sen kautta hallituspohja suorastaan ostettu. Tämä antaa aiheen muutamaan huomautukseen.
 
Suomessa eduskunnan hajottaminen ja ennenaikaisten vaalien toimeenpano on perustuslakiuudistuksen myötä haluttu tehdä aikaisempaa vaikeammaksi niin, että pääministerin on ensin tehtävä siitä aloite ja presidentin se erikseen hyväksyttävä. Tämä järjestelmä on hyvä enkä siihen perustuslakiuudistuksissa enempi kajoaisi. Tarkoitus on ollut, ettei hallitusta liian kevein eväin hajotettaisi ja että ennenaikaisiin vaaleihin päädyttäisiin pääsääntöisesti vain jos parlamentaarisen enemmistöhallituksen muodostaminen ei onnistu, eikä aina välttämättä silloinkaan. Myös jokin yleinen kriisi saattaa olla peruste uusiin vaaleihin.
 
Mikään näistä edellytyksistä ei tässä tilanteessa vielä täyty. Kehittyvien maakuntien Suomen vaalirahoitussotku haisee ja sen pitäisi johtaa sekä henkilövaihdoksiin puolueissa että vaalirahoitusta koskevan lainsäädännön muutoksiin ja ehdottoman avoimuuden toteuttamiseen, mutta on aika epähistoriallista nähdä tämä Suomen viime vuosikymmenten historian valossa jotenkin ainutkertaisen korruptiivisena uutuutena ja sen vuoksi vaatia uusia vaaleja. 
 
Uusien vaalien vaatiminen tilanteessa, jossa hallitus tai ainakin sen johto on toimillaan menettänyt uskottavuutensa ja/tai luottamuksensa on sinänsä normaaliparlamentaarinen menettely. Oppositiolle, joka viimeisen kahden vuoden ajan on äänestänyt hallitukselle monista syistä epäluottamusta, se istuu hyvin. Mutta mitä on sanottava siitä, jos vaatimuksen esittää sellainen edustaja, joka on koko ajan istuvaa hallitusta tukenut ja pitää täysin luontevana oman puolueensa hallitusvastuuta? Eikö sen, joka on tässä tosissaan tule aloittaa jättämällä tällainen ostettu hallituspohja?
 
3.7. 2009

Vasemmistoliitto hakee uutta nousua

Sosialidemokraatit voivat vilpittömästi toivottaa vasemmistoliitolle ja sen uudelle puheenjohtajalle menestystä. Vasemmistoliiton alamäki ei ole hyödyttänyt SDP:tä mitenkään eikä yksittäisten, erilaisista syistä turhautuneiden vasemmistoliittolaisten siirtymisestä demarileiriin ole ollut isoa iloa. On kuitenkin vaikea uskoa syvässä suossa rämpineen vasemmistoliiton nousevan kohtuullisesti menestyväksi puolueeksi, niin mielellään kuin sen soisikin. 
 
Jos vasemmistoliitto haluaa olla muutakin kuin se reilun viiden prosentin protestiliike, jollaiseksi se eurovaaleissa jo kutistui, vaatii se muutakin kuin vain laskelmoitua profiloitumista erilaisten lueteltujen kohderyhmien tavoittelemiseksi. On hyvä jos vasemmistoliitto osaa olla moninaiselle punavihreälle aktivismille suojapaikan tarjova sateenkaaripuolue, mutta se ei riitä. Mikään vakavasti otettava ja hallituksen kautta vaikuttamaan haluava puolue ei voi samanaikaisesti olla kaikkea kaikille, vaan sillä täytyy olla selkeä näkemys siitä, mikä yhteiskunnassa on vinossa, miten asioiden pitäisi olla ja miten siihen päästään.
 
Tämä pätee myös SDP:hen. 
 
30.6. 2009

Veroaukot paikattava

Valtion tilinpäätös vuodelta 2007 kertoo, että mainittuna vuonna valtio myönsi erilaisia verohelpotuksia yhteensä 12,9 miljardia euroa. Summa on noin kuudennes valtion kaikista verotuloista. Kun helpotukset myönnetään vähennyksinä, alennuksina, maksun lykkäyksinä tai vapautuksina yleisestä verokannasta, on kyse täysin menoihin verrattavista kustannuksista. Niitä eivät kuitenkaan koske mitään kehykset tai muutkaan valtiontalouden kurissapitämiseksi tarkoitetut menosäännöt.
 
Tähän vääristymään on puuttunut myös finanssineuvos Rauno Niinimäki äskeisessä kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa. Häntä kauhistuttaa myös se, että fiskaalisilta vaikutuksiltaan suuriakin verohelpotuksia on päätetty pikavauhtia ilman kunnollista valmistelua ja yhteiskunnallista keskustelua, viimeisimpinä esimerkkeinä puun myyntitulon verotuksen kevennys tai kotitalousvähennyksen korotus. Tämä myös kasvattaa tuloeroja, sillä alennukset suosivat suurituloisia ja erityisintressejä ja hyödyttävät pienituloisia vähän jos lainkaan.
 
Finanssineuvos on oikealla asialla painottaessaan sitä, että veropohja on pidettävä mahdollisimman laajana ja monin tavoin verotuksen selkeyttä ja taloudellista käyttäytymistä vääristävät verohelpotukset pieninä. Niinimäki käyttäisi veroalennusvaran veroasteen yleiseen alentamiseen, mutta hänen kriittinen näkymyksensä verohelpotuksita pätee vaikka tuo 13 miljardia käytettäisiin mielummin hyvinvointivaltion ja sen palveluiden ylläpitämiseen ja kehittämiseen.
 
Se että veroaukot ovat jatkuvasti kasvaneet ei ole virkamiesten syytä, vaan kuuluu niihin asioihin, joista poliitikot kantavat täyden vastuun - myös ne puolueet, jotka ovat olleet hallitusvastuussa ennen nykyistä porvarihallitusta, vaikka harvoin on oppositiokaan alennuksia vastustanut.
 
27.6. 2009

Vanhasen piina jatkuu

Pääministeri Vanhanen on tuskaantunut siitä, ettei häneltä Euroopan neuvoston kokouksen jälkeenkään haluttu kysyä muusta kuin vaalirahoituksesta, mutta mediaa on tässä tapauksessa turha syyttää. Kongin kumahdus eduskunnan lähtiessä kesälomalle jätti muistikatkoisen pääministerin kehään horjuvana, mutta vielä pystyssä, mutta demokratian onneksi lehdistö jatkaa siitä mistä oppositio pääsi vasta aloittamaan.

Tähänastisen julki tulleen tiedon perusteella ennustan silti, ettei pääministerinvaihdosta ole vielä edessä. Opposition tarjoamat epäluottamuslauseet eivät Vanhasta kaada, hänen oma puolueensa ei ole häntä sivuun panemassa ja kokoomukselle sopii heikko pääministeri, jolla on entistä vähemmän mahdollisuuksia puuttua oikeistopuolueen vapaaseen huseeraamiseen ulko- ja talouspolitiikassa. Avainsana on kuitenkin "tähänastinen", sillä tuskin olemme vieläkään saaneet kaikkea tietoa siitä miten ja millä vaikutuksella keskustan vaalirahoitusta suhmuroitiin.

23.6. 2009

Rahoitussotkut juhannuseväinä

Eduskunnasta lähdettiin juhannuksen viettoon lähes samankaltaisissa tunnelmissa kuin kuusi vuotta sitten, jolloin Anneli Jäätteenmäen luottamuksen vieneet Irakgate-selittelyt johtivat pääministerin vaihtoon. Matti Vanhaselle ei vielä ole käynyt samoin, mutta pääministerin muistin valikoivuus keskustan vaalirahoituskähminnöistä on saattanut myös hänen asemansa vaakalaudalle. Samoin Kuntien Eläkevakuutuksen johdon toiminta ja suhteet Nova/kepu-konserniin joutuvat tarkkaan syyniin ja voivat johtaa toimiin.
 
Oppositio on antaumuksella grillannut pääministeriä, eikä syyttä. Sitä on luonnollisesti harjoitettu myös siinä toivossa, että se elvyttäisi SDP:n kannatusta. Pelkään kuitenkin, että tämä sotku ei tahri vain kepua, vaan kalvaa vielä enemmän koko poliittisen järjestelmän luottamusta ja uskottavuutta. Sosialidemokraattien pitäisi nyt olla edelläkävijöitä ja tehdä oma puoluerahoituksensa kaikilta osin avoimeksi, muuten ei sanomaamme riittävästi uskota.
 
Hyvää juhannusta kuitenkin kaikille!
 
19.6. 2009

Iranin teokratia horjuu

On mahdotonta sanoa, kuinka väärennetty Iranin presidentinvaalin virallinen tulos on. Ei ole poissuljettua, etteikö vaalien voittajaksi julistettu presidentti Ahmadinejad olisi selviytynyt toiselle kaudelle, vaikka ääntenlaskenta olisi sujunut ilman väärennöksiä. Rehellisistä ja vapaista vaaleista ei silloinkaan olisi kyse mullahien teokratiassa, jossa itse itsensä nimittäneet uskonnolliset johtajat ensin määrittävät, keitä ylipäätään saa ehdolle asettaa ja voivat myös mitätöidä kaikki presidentin päätökset - näinhän tapahtui Iranin edellisen uudistusmielisemmän presidentin Khatamin aikana.

Mellakoinnissa ei purkaudu vain pettymys vaaliväärennökseen vaan laajemmin tyytymättömyys diktatoriseen teokratiaan. Ahmadinejadin ydinuho ja köyhiä kosiskeleva populismi ei ole tuonut parannusta inflaatiosta ja huonosta taloudenhoidosta kärsivien iranilaisten asemaan. Se että tyytymättömyys nyt purkautuu kaduilla mielenosoituksissa ei välttämättä kuitenkaan johda välittömään muutokseen. Eriväriset vaaliväärennöksiä seuranneet, Ukrainassa ja muualla nähdyt pehmeät vallankumoukset ovat johtaneet tuloksiin silloin, jos hallitsijat ovat myös menettäneet itseluottamuksensa ja epäröivät turvautua niin laajamittaiseen väkivaltaan kuin vallassapysyminen edellyttäisi. Valitettavasti Iranissa ei taida olla vielä tällaista tilannetta, minkä suhteen tietysti toivon olevani väärässä.

17.6. 2009

Toisinvalinnan vapautta Kulttuuritalolla

Vapaus valita toisin tapahtuma Kulttuuritalolla oli virkistävä kokemus. Tilaisuudessa nostettiin esiin kymmenittäin konkreettisia ja välittömiä muutosesityksiä, joita haluttiin kampanjanluonteisesti viedä eteenpäin, samalla kun näkyi miten ihmiset janoavat tilaisuutta myös laaja-alaisempaan ja pitkäjänteiseen muutokseen johtavaan, vaali- ja puoluetarpeista vapaaseen pohdintaan maan ja maailman tilasta. Aineksia jatkaa on riittävästi, samoin jo tilaisuudessa ilmaistuja odotuksia siitä, että näin tehdään. Ilahduttavaa oli, että parikin ryhmää otti jo välittömästi kopin joistain asioista ja tulee niitä viemään eteenpäin.

Sulateltavaa yhden päivän tunnelmissa ja annissa riittää pitempäänkin. Asioiden työstämistä on nyt jatkettava huolella, ettei hyvä tilaisuus jäisi vain kertaluonteiseksi älylliseksi viihdetapahtumaksi. 

Oma lukunsa on Ylen uutisointi tapahtumasta. Kun toimittaja kysyi minulta vasemmiston kriisiksi kutsumiinsa ongelmiin kommenttia en edes heti ymmärtänyt, että haastattelu oli tarkoitus liittää tähän tapahtumaan, jota uutiset täysin harhaanjohtavasti esitteli vasemmiston vaalienjälkeiseksi kriisikokoukseksi. Siitähän ei ollut kyse. Järjestäjissä ja osallistujissa oli hyvin erilaisia, myös vaaleihin osallistumattomia ja niissä voittajinakin selviytyneitä ihmisiä, joita kaikkia yhdisti huoli siitä mihin tämä maailma on menossa ja mitä globaalien katastrofien ja luokkayhteiskunnan paluun estämiseksi voidaan ja pitää tehdä.

14.6. 2009

Ei näy eikä kuulu

Uutispäivä Demarin päätoimittaja Juha Peltonen kirjoittaa lehdessään allekirjoittaneesta, miten vaalien jälkeen "esiin ryömivät kaikki ne, joista ei vaalikamppailun aikana näy eikä kuulu mitään". Tottahan se on, ei minusta todellakaan Demarissa näkynyt eikä kuulunut mitään silloinkaan, kun olin yksi kolmesta pääalustajasta puolueen toukokuussa järjestämässä eurovaalikampanjan EU-seminaarissa, jota lehti muutoin laveasti selosti.  
 
13.6. 2009

Vasemmistoliiton vaivat

Vasemmistoliitto vaihtaa puheenjohtajaa. Martti Korhonen on ollut asiallisuudellaan ja yhteistyökyvyllään sympatioita kerännyt ja ansainnut johtaja. Hänen hyviin ominaisuuksinsa on kuitenkin liittynyt myös sellaista peräänantamista, jota linjanvetäjällä ei saisi liiaksi olla. Se on merkinnyt myös pehmeyttä ja tilan jättämistä oman puolueen änkyröille, jotka ovat vastanneet siihen vain kaivamalla maata puheenjohtajan alta.

Media lienee oikeassa, kun se on jo nimennyt Paavo Arhinmäen tulevaksi puheenjohtajaksi. On kuitenkin vaikea uskoa, että tämä änkyröiden tuella tapahtuva vaihdos johtaisi vasemmistoliiton uuteen nousuun, ei ainakaan jos se tarkoittaa kilpailua ns. EU-kriittisyydellä perussuomalaisten kanssa. Tästä ei silti välttämättä seuraa, että monien sosialidemokraattien odotukset vasemmistoliiton rapautumisen tuottamasta voimanlisästä SDP:lle toteutuisivat. Yhtä mahdollista on, että seurauksena on vain poliittisesti kodittomien määrän kasvu. Demareille ei ole mitään iloa siitä, että naapurinkin talo palaa.

11.6. 2009

Ei edes torjuntavoitto

Viime eduskuntavaalien jälkeen huomautin, että vasemmiston kannatus Suomessa jäi alemmaksi kuin koskaan yksikamarisen eduskunnan aikana. Politiikassa ikävä totuus on, että äänten menetys voi päättyä varmuudella vasta sitten, kun niitä ei ole enää lainkaan jäljellä. Nyt näissä EU-vaaleissa 13 suomalaismepin joukkoon valittiin yksi SDP:n jäsen ja toinen sitoutumaton SDP:n listoilta. Vasemmiston kokonaiskannatus putosi jo alle neljännekseen, SKP:n ja STP:n äänetkin mukaanlukien, eikä tätä voi enää pitää edes isona yllätyksenä. Yllätys on enemmän se, miten huonosti vasemmisto pärjäsi muualla Euroopassa, pääosin erilaisista maakohtaisista syistä.

Se mitä kirjoitin kunnallisvaalien jälkeen pätee edelleen. Finanssikriisi on puhaltanut pois enimmän höttökuorrutuksen demaripuheista, mutta tukeva perusta on vielä hakusessa. Se ei löydy vain terävästä oppositioesiintymisestä, joka pahimmillaan voi näyttäytyä vieraannuttavana räksytyksenä, vaan oikealla ja uskottavalla näkemyksellä siitä, millaista hyvinvointivaltiota haluamme ja miten siihen päästään.

Kokoomuksen fantastinen mainostoimistomeininki on jo hiipumassa eivätkä vihreät ikuisesti saa anteeksi politiikkaa, jota heidän äänestäjänsä vieroksuvat. Muutenkaan demareilla ei ole ketään, jota tarvitsisi tai voisi peesata, vaan puolueen on haettava rohkea etunoja tulevaisuuteen. Riskejäkään ei äänten menetyksen pelossa pidä välttää, sillä varman päälle pelaaminen vie ne varmimmin. 

8.6. 2009

Vaalikeskustelu Ylessä

Katselin puoluejohtajien suurta vaalikeskustelua Ylen ykkösellä reilut viisi minuuttia, mikä sekin on enemmän kun mitä olen viimeisen parinkymmen vuoden ajan television vaalikeskusteluja seurannut. Oli hölmö idea viedä joukko Vuosaaren satama-alueelle ja istuttaa heidät puuseen valtaistuinta muistuttaville hökötyksille hytisemään sateisessa kesäillallassa ulkovaatteisiin kääriytyneinä. Kysymys kuuluu, ovatko puoluejohtajat jotka median jokaiseen tällaiseen hölmöilyyn lammasmaisesti alistuvat vielä hölmömpiä.

Enintään näistä mediakattauksen mukaisista vaalikeskusteluista voi toivoa, että ne eivät karkottaisi enemmän ihmisiä vaaliuurnilta kuin mitä sinne houkuttelevat.

5.6. 2009

20 vuotta Tiananmenin verilöylystä

Tänään on kulunut 20 vuotta siitä, kun Kiinan silloinen todellinen johtaja Deng antoi määräyksen käyttää raakaa väkivaltaa Tiananmenin aukion tyhjentämiseksi demokratia-liikettä edustaneista mielenosoittajista, mitä seurasivat muutkin mielipiteen ja sen esittämisen vapauteen kohdistuneet kiristykset ja rajoitukset.
 
Valtaa pitävän Kiinan kommunistisen puolueen johto katsoo epäilemättä itse, että demokratialiikkeen väkivaltainen tukahduttaminen osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Kiinan johtajat eivät pelänneet vain puolueen valta-aseman menetystä vaan myös sitä, että jättiläisvaltion vakaus ja häikäisevä taloudellinen kehitys olisivat voineet vaarantua ja monet potentiaaliset sisäiset ristiriidat kärjistyä. Demokratia-liikkeen länsimaisten tukijoiden odotukset, että demokratian kieltäminen ja ihmisoikeusloukkaukset johtavat myös talouden menestyksen hiipumiseen, eivät ainakaan vielä ole totetutuneet. Kiinan johto voi päinvastoin tuntea erityistä tyytyväisyyttä siitä, että vaikka Kiinankin talous on saanut kansainvälisen finanssikriisin myötä kolhuja, on sen kasvu edelleen jatkunut. Niinpä kriisin seurausten kanssa kamppaileva muu maailma kohdistaa nyt toiveensa ja odotuksensa siihen, että Kiinan vakaus tulisi koko maailmantalouden pelastajaksi.
 
Kiina ei ole mikään demokratia ja maassa loukataan ihmisoikeuksia laajassa mitassa, mutta sen nimittäminen totalitaariseksi valtioksi ei enää pidä paikkaansa. Se on autoritaarisesti hallittu maa, jonka vallanpitäjät voivat tarvittaessa turvautua koviinkin kurinpitotoimiin. Se on myös maa, jossa kansalaisten suuri enemmistö – vaikka tätä ei tietenkään sikäläisissä oloissa voi luotettavasti mitata – todennäköisesti on johtajiinsa tyytyväinen, niin kauan kun he tuottavat jatkuvasti lisääntyvää aineellista hyvinvointia eivätkä puutu ihmisten tekemisiin ja ajatuksiin silloin kun ne eivät suoraan haasta vallanpitäjiä. Tiibetiläisten huono kohtelu tuskin vaivaa nationalistiseen uhoon mieltynyttä kiinalaisten enemmistöä sen enempää, kuin siirtomaavallan todellisuus ranskalaisia tai brittejä ennen toista maailmansotaa.
 
Vaikka valtaapitävä puolue kantaa edelleen kommunistisen puolueen nimeä ei sillä ole enää mitään tekemistä sen enempää Marxin ja Engelsin kuin Pohjois-Korean absurdin mutta kuolettavan diktatuurivallan tai edes naapurimaissa maolaisiksi itseään kutsuvien liikkeiden kanssa. Kiinan kommunistinen puolue on pyrkinyt systemaattisesti ottamaan oppia muiden keskitettyä valtaa käyttäneiden epädemokraattisten puolueiden kohtalosta ja on pyrkinyt myös uudistumaan niin, ettei sille kävisi kuten näille kaikille on lopulta käynyt. Tämän tiettyyn rajaan saakka onnistuneen uudistumisen yksi seuraus on se, ettei marxilais-leninismistä tai maolaisesta ideologiasta ole edes näitä nimiäkään jäljellä.
 
Kiinan ulkopuolella ollaan taipuvaisia ajattelemaan, että uuden jo monisatamiljoonaisen keskiluokan vahvistuminen ja laajentuminen luo myös pohjaa autoritaarisen vallan kaatavien uudistusvaatimusten nousulle. Tästäkään ei ole vielä juurikaan merkkejä näkyvissä. Voi olla paremminkin niin, että tämä vaurastuva keskiluokka pitää kommunistista puoluetta etujensa parhaana varmistajana maaseudun ja kaupunkien köyhälistön potentiaalista tyytymättömyyttä ja muutospyrkimyksiä vastaan.
 
Kiina kuuluu niihin maihin, jotka eniten ovat hyötyneet globalisaatiosta. Globalisaatio ei kasvata vain Kiinan vaurautta ja vaikutusvaltaa, vaan myös sen riippuvuutta muusta maailmasta. Tässä onkin ehkä se vipu, joka pitkällä aikavälillä voi eniten vaikuttaa siihen, että Kiinan autoritaarisuus lientyy, keskittävä vallankäyttö rapautuu ja ihmisoikeudet tulevat paremmin toteutetuiksi. Sitä vipua pitää myös niiden, joille demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen edustavat universaaleja arvoja, olla valmiita käyttämään vaikkei vuori silminnähden siitä vielä mihinkään liikkuisikaan.
 
3.6. 2009

Vasemmistoliiton vaivat

Vasemmistoliitto vaihtaa puheenjohtajaa. Martti Korhonen on ollut asiallisuudellaan ja yhteistyökyvyllään sympatioita kerännyt ja ansainnut johtaja. Hänen hyviin ominaisuuksinsa on kuitenkin liittynyt myös sellaista peräänantamista, jota linjanvetäjällä ei saisi liiaksi olla. Se on merkinnyt myös pehmeyttä ja tilan jättämistä oman puolueen änkyröille, jotka ovat vastanneet siihen vain kaivamalla maata puheenjohtajan alta.

Media lienee oikeassa, kun se on jo nimennyt Paavo Arhinmäen tulevaksi puheenjohtajaksi. On kuitenkin vaikea uskoa, että tämä änkyröiden tuella tapahtuva vaihdos johtaisi vasemmistoliiton uuteen nousuun, ei ainakaan jos se tarkoittaa kilpailua ns. EU-kriittisyydellä perussuomalaisten kanssa. Tästä ei silti välttämättä seuraa, että monien sosialidemokraattien odotukset vasemmistoliiton rapautumisen tuottamasta voimanlisästä SDP:lle toteutuisivat. Yhtä mahdollista on, että seurauksena on vain poliittisesti kodittomien määrän kasvu. Demareille ei ole mitään iloa siitä, että naapurinkin talo palaa.

11.6. 2009

Ei edes torjuntavoitto

Viime eduskuntavaalien jälkeen huomautin, että vasemmiston kannatus Suomessa jäi alemmaksi kuin koskaan yksikamarisen eduskunnan aikana. Politiikassa ikävä totuus on, että äänten menetys voi päättyä varmuudella vasta sitten, kun niitä ei ole enää lainkaan jäljellä. Nyt näissä EU-vaaleissa 13 suomalaismepin joukkoon valittiin yksi SDP:n jäsen ja toinen sitoutumaton SDP:n listoilta. Vasemmiston kokonaiskannatus putosi jo alle neljännekseen, SKP:n ja STP:n äänetkin mukaanlukien, eikä tätä voi enää pitää edes isona yllätyksenä. Yllätys on enemmän se, miten huonosti vasemmisto pärjäsi muualla Euroopassa, pääosin erilaisista maakohtaisista syistä.

Se mitä kirjoitin kunnallisvaalien jälkeen pätee edelleen. Finanssikriisi on puhaltanut pois enimmän höttökuorrutuksen demaripuheista, mutta tukeva perusta on vielä hakusessa. Se ei löydy vain terävästä oppositioesiintymisestä, joka pahimmillaan voi näyttäytyä vieraannuttavana räksytyksenä, vaan oikealla ja uskottavalla näkemyksellä siitä, millaista hyvinvointivaltiota haluamme ja miten siihen päästään.

Kokoomuksen fantastinen mainostoimistomeininki on jo hiipumassa eivätkä vihreät ikuisesti saa anteeksi politiikkaa, jota heidän äänestäjänsä vieroksuvat. Muutenkaan demareilla ei ole ketään, jota tarvitsisi tai voisi peesata, vaan puolueen on haettava rohkea etunoja tulevaisuuteen. Riskejäkään ei äänten menetyksen pelossa pidä välttää, sillä varman päälle pelaaminen vie ne varmimmin. 

8.6. 2009

Vaalikeskustelu Ylessä

Katselin puoluejohtajien suurta vaalikeskustelua Ylen ykkösellä reilut viisi minuuttia, mikä sekin on enemmän kun mitä olen viimeisen parinkymmen vuoden ajan television vaalikeskusteluja seurannut. Oli hölmö idea viedä joukko Vuosaaren satama-alueelle ja istuttaa heidät puuseen valtaistuinta muistuttaville hökötyksille hytisemään sateisessa kesäillallassa ulkovaatteisiin kääriytyneinä. Kysymys kuuluu, ovatko puoluejohtajat jotka median jokaiseen tällaiseen hölmöilyyn lammasmaisesti alistuvat vielä hölmömpiä.

Enintään näistä mediakattauksen mukaisista vaalikeskusteluista voi toivoa, että ne eivät karkottaisi enemmän ihmisiä vaaliuurnilta kuin mitä sinne houkuttelevat.

5.6. 2009

20 vuotta Tiananmenin verilöylystä

Tänään on kulunut 20 vuotta siitä, kun Kiinan silloinen todellinen johtaja Deng antoi määräyksen käyttää raakaa väkivaltaa Tiananmenin aukion tyhjentämiseksi demokratia-liikettä edustaneista mielenosoittajista, mitä seurasivat muutkin mielipiteen ja sen esittämisen vapauteen kohdistuneet kiristykset ja rajoitukset.
 
Valtaa pitävän Kiinan kommunistisen puolueen johto katsoo epäilemättä itse, että demokratialiikkeen väkivaltainen tukahduttaminen osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Kiinan johtajat eivät pelänneet vain puolueen valta-aseman menetystä vaan myös sitä, että jättiläisvaltion vakaus ja häikäisevä taloudellinen kehitys olisivat voineet vaarantua ja monet potentiaaliset sisäiset ristiriidat kärjistyä. Demokratia-liikkeen länsimaisten tukijoiden odotukset, että demokratian kieltäminen ja ihmisoikeusloukkaukset johtavat myös talouden menestyksen hiipumiseen, eivät ainakaan vielä ole totetutuneet. Kiinan johto voi päinvastoin tuntea erityistä tyytyväisyyttä siitä, että vaikka Kiinankin talous on saanut kansainvälisen finanssikriisin myötä kolhuja, on sen kasvu edelleen jatkunut. Niinpä kriisin seurausten kanssa kamppaileva muu maailma kohdistaa nyt toiveensa ja odotuksensa siihen, että Kiinan vakaus tulisi koko maailmantalouden pelastajaksi.
 
Kiina ei ole mikään demokratia ja maassa loukataan ihmisoikeuksia laajassa mitassa, mutta sen nimittäminen totalitaariseksi valtioksi ei enää pidä paikkaansa. Se on autoritaarisesti hallittu maa, jonka vallanpitäjät voivat tarvittaessa turvautua koviinkin kurinpitotoimiin. Se on myös maa, jossa kansalaisten suuri enemmistö – vaikka tätä ei tietenkään sikäläisissä oloissa voi luotettavasti mitata – todennäköisesti on johtajiinsa tyytyväinen, niin kauan kun he tuottavat jatkuvasti lisääntyvää aineellista hyvinvointia eivätkä puutu ihmisten tekemisiin ja ajatuksiin silloin kun ne eivät suoraan haasta vallanpitäjiä. Tiibetiläisten huono kohtelu tuskin vaivaa nationalistiseen uhoon mieltynyttä kiinalaisten enemmistöä sen enempää, kuin siirtomaavallan todellisuus ranskalaisia tai brittejä ennen toista maailmansotaa.
 
Vaikka valtaapitävä puolue kantaa edelleen kommunistisen puolueen nimeä ei sillä ole enää mitään tekemistä sen enempää Marxin ja Engelsin kuin Pohjois-Korean absurdin mutta kuolettavan diktatuurivallan tai edes naapurimaissa maolaisiksi itseään kutsuvien liikkeiden kanssa. Kiinan kommunistinen puolue on pyrkinyt systemaattisesti ottamaan oppia muiden keskitettyä valtaa käyttäneiden epädemokraattisten puolueiden kohtalosta ja on pyrkinyt myös uudistumaan niin, ettei sille kävisi kuten näille kaikille on lopulta käynyt. Tämän tiettyyn rajaan saakka onnistuneen uudistumisen yksi seuraus on se, ettei marxilais-leninismistä tai maolaisesta ideologiasta ole edes näitä nimiäkään jäljellä.
 
Kiinan ulkopuolella ollaan taipuvaisia ajattelemaan, että uuden jo monisatamiljoonaisen keskiluokan vahvistuminen ja laajentuminen luo myös pohjaa autoritaarisen vallan kaatavien uudistusvaatimusten nousulle. Tästäkään ei ole vielä juurikaan merkkejä näkyvissä. Voi olla paremminkin niin, että tämä vaurastuva keskiluokka pitää kommunistista puoluetta etujensa parhaana varmistajana maaseudun ja kaupunkien köyhälistön potentiaalista tyytymättömyyttä ja muutospyrkimyksiä vastaan.
 
Kiina kuuluu niihin maihin, jotka eniten ovat hyötyneet globalisaatiosta. Globalisaatio ei kasvata vain Kiinan vaurautta ja vaikutusvaltaa, vaan myös sen riippuvuutta muusta maailmasta. Tässä onkin ehkä se vipu, joka pitkällä aikavälillä voi eniten vaikuttaa siihen, että Kiinan autoritaarisuus lientyy, keskittävä vallankäyttö rapautuu ja ihmisoikeudet tulevat paremmin toteutetuiksi. Sitä vipua pitää myös niiden, joille demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen edustavat universaaleja arvoja, olla valmiita käyttämään vaikkei vuori silminnähden siitä vielä mihinkään liikkuisikaan.
 
3.6. 2009EU tekee myös aitoa hyvää

Euroopan parlamentin vaalien lähestyessä suureksi huoleksi on noussut, viitsivätkö ihmiset lähteä äänestämään. Mediakin on osallistunut tämän perustellun huolen jakoon, vaikka samat tiedotusvälineet voivat heti jo seuraavalla sivulla tai seuraavassa ohjelmassa tehdä työtä vaalien ja kaiken politiikan trivialisoimiseksi ja viihteellistämiseksi. Valitettavasti ei voi sanoa, että kaikki ehdokkaat ja puolueetkaan olisivat tähän syyttömiä.

Sunnuntai-Hesari yritti kertoa lukijoilleen, että "EU tekee hyvääkin". Ikävä kyllä sen kahdeksan kohdan esimerkkiluettelo tuskin vakuuttaa kansalaisia EU:n siunauksellisuudesta. Kuusi niistä nimittäin kertoi minkälaisia hankkeita EU-rahalla on rahoitettu ja rakennettu Suomessa, sen jälkeen, kun Suomen EU-jäsenmaksuna maksama raha on ensin kierrätetty Brysselin kautta ja verotettu siellä kymmeneksellä. Oli kyse sitten Nurmon hyppyrimäestä, tai MoniNaisten talosta tms., niin kaikki ovat sellaisia hankkeita ja asioita, joita voidaan ja pitäisikin ilman EU-kierrätystä vähintään yhtä hyvin arvioida ja rahoittaa suoraan Suomessa valtion ja kuntien toimesta. Juuri tähän byrokraattiseen ja tarpeettomaan rahankierrätykseen puututtiin eduskunnan vastauksessa hallituksen EU-selontekoon. Siinä jopa esitettiin arvioitavaksi, voitaisiinko osa maataloustukien maksatuksista jättää jäsenvaltioiden tehtäväksi niin, ettei EU:n budjetti enää tulevaisuudessa koostuisi puoliksi maatalouden menoista. Tämä  ei kuitenkaan tarkoita tukijärjestelmistä ja tukitasoista päättämistä, sillä jos EU ei sitä tee ei ole avoimia sisämarkkinoitakaan.

Hesarin luettelossa oli kuitenkin kaksi aitoa hyvää: kansainvälisten puhelujen halventuminen ja kännykkänumeron säilyminen operaattorivaihdossa sekä rauha. On vain ikävää, että EU:n menestys maailmanhistorian menestyksekkäimpänä rauhanprojektina trivialisoidaan rinnastamalla se Lasipalatsin kotialbuminäyttelyn eurorahoitukseen.

Euroopan unionin todelliset ja suurimmat hyödyt ovat isoja ja joskus vaikeasti hahmotettavia asioita, mutta politiikan ja median ei tulisi aliarvioida ihmisten kykyä nähdä ja ymmärtää isojakin linjoja. Kulmakuntahankkeita mainostamalla ei EU:n ja europarlamentin vaalien tärkeys kenellekään avaudu, mutta ilmastonmuutoksen pysäyttämisen välttämättömyyden ymmärtävät jo kaikki muut paitsi Ari Vatanen.

Ja jos EU jonkun mielestä tekisi enemmän pahaa kuin hyvää, niin sekin on riittävä peruste käyttää äänioikeuttaan Europarlamentin vaaleissa.

31.5. 2009

Ylen luotettavia uutisia?

Satuin kuulemaan keskiviikkona Ylen viiden radiouutiset. Lähes pääuutinen oli, että eduskunnassa äänestettiin siitä, saako tasavallan presidentti osallistua Eurooppa-neuvoston kokouksiin vai ei, ja että SDP:n edustajat olivat hajalla, 24 puolesta ja viisi vastaan ja yksi tyhjää, eli allekirjoittanut.

Voi pyhä yksinkertaisuus! Käsittelyssä oli suuren valiokunnan mietintö hallituksen EU-selonteosta. Mietinnön oli valmis hyväksymään noin 170 kansanedustajaa. Siihen oli jätetty kolme vastalausetta, joista oli äänestettävä ensin keskenään ja lopulta mietintöä vastaan. Äänestettäessä kahdesta vastalauseesta äänestin itse tyhjää, koska oli samantekevää kumpi vastalauseista tulisi seuraavaan äänestykseen. Tällaiset väliäänestykset eivät ole edes ponsiäänestyksiin verrattavia mielipidemittauksia. Useimmat edustajat eivät välttämättä tienneet, mitä ehdotuksissa oli, eikä heidän ollut tarviskaan tietää, kun kannattivat valiokunnan mietintöä ja torjuivat kaikki vastaehdotukset.

Uutisoidusta asiasta eli Suomen edustautumisesta Eurooppa-neuvostossa oltiin suuressa valiokunnassa hyvin laajasti sitä mieltä, ettei kannan ottaminen asiaan kuulunut käsiteltävän EU-selonteon yhteyteen. Vastalauseissakin se oli vain yksi yhden vastaehdotuksen yhdeksästä kohdasta.  
 
Myöhemmin radio ei ilmeisesti enää toistanut väärää uutistaan. Mutta arvatkaa korjasiko se virheensä? Eipä tietenkään. Olen ollut ja olen edelleen vahvan julkisen palvelun Yleisradion ystävä, mutta sen ei kannattaisi osoittaa tällaista ammattitaidottomuutta, jos se haluaa asemansa säilyttää.
 
27.5. 2009

Suomi rauhanturvaajana

YK:n pääsihteeri Ban Ki Moon tulee Suomen vierailullaan varmasti kuulemaan monta kertaa miten sitoutunut Suomi on olemaan aktiivisesti mukana kansainvälisessä rauhanturvatoiminnassa. Tälle puheelle Suomella on rauhanturvaamisen pienenä suurvaltana osoittaa myös katetta, kun olemme vuodesta 1956 alkaen osoittaneet väkilukuumme nähden enemmän joukkoja rauhanturvatehtäviin kuin yksikään toinen YK:n jäsenmaa.

Tälläkin hetkellä Suomella on yli 700 rauhanturvaajaa maailmalla ja lisäksi yli 200 valmiudessa EU:n nopean toiminnan taisteluosastossa. Tarkempi tarkastelu kuitenkin kertoo, että sen jälkeen kun Suomi vetäytyi YK:n Libanonin ja Etiopia-Eritrea-operaatioista on varsinaisissa YK-tehtävissä suomalaisia enää alle sata. 450 on Naton KFOR-operaatiossa Kosovossa, toista sataa Naton ISAF-operaatiossa Afganistanissa ja viitisenkymmentä EU:n Bosnia-Hertsegovina-operaatiossa.

Vaikka kaikilla tehtävillä on tietenkin YK:n mandaatti ei tällainen jakauma anna hyvää kuvaa Suomen rauhanturvapolitiikasta. YK:n tehtävissä on jatkuvasti puute juuri sellaisista voimavaroista ja sellaisesta osaamisesta jota Suomella on niihin antaa. Tärkein ja välttämätön peruste Suomen osallistumiselle rauhanturvatehtäviin on aina se, että se edesauttaa rauhan ja vakauden säilymistä ja tukee demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen vahvistumista. Tämän ohella on perusteltua, että se myös tukee kansainvälisen yhteisön ja nimenomaan YK-järjestelmän uskottavuutta ja tehokkuutta kriisinhallinnassa ja kriisien ennaltaehkäisyssä. Mitkään muut toiveet ja odotukset, kuten halu kahdenvälisten suhteiden vahvistamiseen tai Nato-solidaarisuuden osoittamiseen, eivät saa vaikuttaa päätöksiin Suomen kriisinhallintavoimavarojen käytöstä.

Kun Suomi vuonna 2003 päätti osallistumisestaan ISAF joukkojen toimintaan Afganistanissa ymmärrettiin, että Taliban-hallinnon kaataneen sodan jälkeiseen vakauttamiseen ja jälleenrakentamiseen osallistuminen on pitkäaikainen sitoumus ja että Suomen tulee jatkaa läsnäoloaan niin kauan, kun katsomme, että voimme positiivisesti myötävaikuttaa Afganistanin rauhoittamiseen ja demokraattisen oikeusvaltion rakentamiseen. Onko peruste vielä olemassa on kriittinen kysymys. Ainakin on selvää, että voimavarojemme suuntaamista jatkossa harkittaessa on vertailukohteena pidettävä sitä, voisiko laajempi osallistumisemme YK-tehtäviin olla paremmin perusteltua.

26.5. 2009

EU eduskunnassa

Suuri valiokunta sai viime viikolla valmiiksi mietintönsä  hallituksen EU-selonteosta, joka käsitellään täysistunnossa tiistaina. Mietintöön liitettiin kolmen pienimmän oppositiopuolueen vastalauseet. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä, että käsittely olisi ollut riitaista. Kyse oli enemmänkin EU:n enemmän tai vähemmän periaatteellisten vastustajien velvollisuusvastalauseista, jotka olivat olleet valmiina jo ennen kuin käsittely aloitettiinkaan. Valiokunnan enemmistö paneutui kuitenkin mietintöön huolella ja onnistui tekemään sen hyvässä ja laajassa yhteisymmärryksessä.

Hallituksen selonteko on ensimmäinen laatuaan neljääntoista vuoteen. Toki tänä aikana on eduskuntaa informoitu EU-asioista myös laajemmilla katsauksilla, mutta ne ovat liittyneet meneillä olleisiin perussopimusmuutoksiin ja keskittyneet institutionaalisiin kysymyksiin. Nyt käsitellään ensi sijassa sitä, mitä Suomi EU:lta odottaa ja mitä me haluamme EU:n tekevän - ja läheisyysperiaatetta kunnioittaen myös tekemättä jättävän. Sekä selonteossa että valiokunnan mietinnössä käsitellään laajasti Suomen EU-vaikuttamisen tehostamista. Vastaisuudessa valiokunta haluaa myös koko eduskunnalle useampia tilaisuuksia paneutua laajemmin EU-kysymyksiin ja käydä niistä hallitusta opastavaa julkista keskustelua.

Valiokuntakäsittelyssä selontekoon siihen oltiin suurelta osin tyytyväisiä, mutta siinä nähtiin myös puutteita. Näistä epäilemättä merkityksellisin on ns. sosiaalinen ulottuvuuden vaisu kuittaaminen, kun Suomen aivan keskeisiä intressejä on myös Eurooppatasolla vahvistaa pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltion kehittämismahdollisuuksia ja torjua yksipuolinen markkinafundamentalismi. Samoin se, mitä haluamme EU:n tekevän paremman globalisaationhallinnan edistämiseksi jäi selonteossa aivan liian vähälle, semminkin kun finanssikriisin alettua tarve tähän on radikaalisti kasvanut.

Valiokunnan mietinnössä on myös pieni, mutta tärkeä avaus yhteisen maatalouspolitiikan suuremmalle uudistukselle, kun siinä esitetään harkittavaksi maataloustukien osittaista renationalisointia. Se tarkoittaa sitä, että vaikka tukien perusteet ja tasot tulee määrätä yhteisesti –  muuten eivät sisämarkkinat toimi – niin niiden maksatukset voitaisiin siirtää EU:n budjetista kunkin jäsenvaltion itsensä kustannettavaksi. Varojen tarpeeton kierrätys Brysselin kautta ja siihen liittyvä byrokratia vähenisi, jäsenmaille tulisi suurempi intressi valvoa, ettei varoja käytetä turhiin tai tuottamattomiin tarkoituksiin ja EU:n budjettiin saataisiin lisää liikkumatilaa sellaisille asioille, joissa yhdessä toimiminen tuottaa todellista lisäarvoa verrattuna pelkkään kansalliseen rahankäyttöön. Samaan tuottamattoman kierrätyksen vähentämiseen kiinnitettiin mietinnössä huomiota myös rakennerahastojen ja aluepolitiikan osalta.

23.5.2009Lapsikaappaukset Venäjälle

Lapsiin kohdistuu yleensä kovin paine kun perhe hajoaa, varsinkin jos lasten huoltajuudesta syntyy riitaa. Kun rajat ylittävät avioliitot yleistyvät, nousee huoltoriidoista yhä useammin myös rajat ylittäviä kiistoja. Joskus ne johtavat toisen vanhemmista käyttämään oman käden oikeutta lapsensa haltuunottamiseksi. Näitä tapauksia varten valtiot ovat tehneet vuonna 1980 sopimuksen lapsikaappaustapauksista, johon Suomikin on vuonna 1994 liittynyt. Haagin sopimuksen pääsääntönä on, että osapuolet ovat sitoutuneet kunnioittamaan lapsen vakituisen asuinpaikan viranomaisten päätöstä lapsen huoltajuudesta ja auttamaan kaikin toimin maasta viedyn lapsen palauttamista sille, jolle huoltajuus on annettu.
 
Sopimus ei välttämättä ole ihanteellinen – siinä ei esimerkiksi nimenomaisesti määrätä lapsen etua ratkaisevaksi periaatteeksi – ja tältä kannalta on varmaan perusteltuja syitä joskus arvostella joidenkin maiden tuomioistuinten ratkaisuja. Suomi on noudattanut sopimusta silloinkin, kun se on voinut johtaa monia kuohuttaneisiin ratkaisuihin. Kuitenkin sopimukseen nojaaminen on parempi menettely kuin sopimukseton tila ja siksi kaikkien valtioiden liittyminen sopimukseen olisi toivottavaa.
 
Lapsiriidat suomalais-venäläisissä suhteissa ovat erityisen hankalia siksi, ettei Venäjä ole liittynyt Haagin sopimukseen. Ulkoministerinä esitin edeltäjäni ja seuraajani tavoin monesti venäläisille, että hekin liittyisivät sopimukseen, ja olen myös koettanut auttaa ongelmallisten tapausten ratkaisemisessa. Se ei ole helppoa, sillä vaikka korkeimmat venäläisviranomaiset myöntäisivät oikeudettoman tilan, eivät kaikki alemmat kuitenkaan auta lapsen etsinnässä ja lailliselle huoltajalleen palauttamisessa. On tärkeää, että Suomen viranomaiset tekevät kaikkensa suomalaisten auttamiseksi silloin kun tällaisia esteitä kohdataan. "Kaikkensa" ei kuitenkaan oikeusvaltiossa voi tarkoittaa sitä, että viranomainen Suomessa tai Suomea ulkomailla edustaessaan syyllistyy asemamaansa lakien rikkomiseen. Tämän ovat presidentti Halonen ja pääministeri Vanhanen tässä viimeisimmässä tapauksessa aivan oikein todenneet.
 
20.5. 2009

Autokatsastus kouluesimerkkinä