Aikaisemmat avaukset 1.3.2009 –
Islanti
Islannissa vasemmisto voitti vaalit ja voi jatkaa oman enemmistönsä turvin hallituksessa. Tulos selittyy tietenkin Islannin syvällä talouskriisillä, joka on suoraa seurausta keinottelukapitalistisesta vauhtisokeudesta. Vihaiset islantilaiset syyttävät siitä nyt vielä vähän aikaa sitten juhlittuja finanssijuppeja, mutta myös poliitikkoja yleensä ja aivan erityisesti maan pitkäaikaista suurinta puoluetta, oikeistolaista itsenäisyyspuoluetta. Sen rinnalla hallituksessakin istuneet, mutta kannatustaan nostaneet sosialidemokraatit katsottiin vähemmän syyllisiksi. Muita voittajia olivat vasemmistovihreät ja uusi protestipuolue.
Vasemmistohallitus on perinyt uskomattoman vaikean tilanteen. Vyön kiristäminen on kaikilla edessä, mutta jos se tapahtuu aidon solidaarisesti kuten vaalituloksen perusteella voi odottaa, on korkeasti koulutetun kansan asuttamalla, uusiutuvaa energiaa pursuavalla maalla kaikki mahdollisuudet piankin kääntää kehitys uuteen ja nyt kestävämpään taloudenpitoon perustuvaan nousuun.
Sosialidemokraattiset vaalivoittajat haluavat Islannista nopeasti Euroopan unionin jäsenen. EU:n tulee olla valmis vastaanottamaan kaikki demokratia-, ja vaikeuksista huolimatta myös talouskriteerit täyttävä Islanti nopeastikin joukkoonsa. Se että islantilaiset jäsenyyttä lopulta haluaisivat ei ole kuitenkaan varmaa, ja sen toteutuminen Islannissa on mahdollisesti jopa kahden kansanäänestyksen takana.
Kaikista tiukin vääntö tullaan mahdollisissa neuvotteluissa lopulta käymään kalavaroista. Ongelma ei ole vain EU:n lähtökohdassa, jonka mukaan kaikki Euroopan kalavarat ovat yhteisiä, vaan ehkä vielä enemmän se miten ylikalastukseen puututaan. Islanti on yksi niitä maita, jotka ovat ottaneet käyttöön kalastajille jaetut, kestävän kalatalouden maksimimäärään perustuvat kalasaaliskiintiöt, joilla voidaan myös käydä kauppaa. EU:ssa tätä ei ole käytössä, mm. Ranskan vastustuksen vuoksi. Olisi kohtuutonta, jos islantilaiset pakotettaisiin luopumaan tästä kestävän kalatalouden kannalta tärkeästä keinosta, joka päinvastoin tulisi ottaa käyttöön koko EU:ssa.
28.4. 2009
Kulttuuri ja julkinen rahoitus
Olin Hämeenlinnassa kulttuurin yhteiskuntavastuuta käsitelleesssä seminaarissa, jossa puhuttiin mm. kulttuurista kansakunnan rakentajana. Siihen liittyen pohdin mm. kulttuurin rahoituskanavia.
Iso osa kulttuurista – ainakin määrällisesti suurin osa – on tuotettu, esitetty ja nautittu enemmän tai vähemmän markkinatalouden puitteissa, mutta koskaan sitä ei ole tehty yksinomaan markkinaehtoisesti.
Jos kulttuuria tuotettaisiin ja käytettäisiin vain markkinaehtoisesti, niin suuri osa kulttuurista olisi hyvin erinäköistä kuin se tänään on, ja sellaisia asioita kuin suomalaista elokuvaa, kansallisoopperaa, kirjastolaitosta tai yleisradiotoimintaa ei olisi lainkaan. Kulttuuritarjonta olisi siis köyhempää, yksipuolisempaa ja kiinnostavimmalta osaltaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nyt.
Kulttuurin tuotanto ja esittäminen on niitä asioita, joita hyvässä yhteiskunnassa ei jätetä vain markkinoiden varaan. Trendi kuitenkin on uusliberalismin Suomeen rantautumisen myötä kulkenut tähän suuntaan. Sitä on harvemmin perusteltu avoimen markkinaideologisin syin. Mutta ilman tällaista tarkoitustakin on kulttuurin tuki osana julkisen talouden alasajoa tietysti myös joutunut karsimisen kohteeksi.
Valtio ja kunnat ovat edelleen taiteen, teatterin, kirjallisuuden ja muun kulttuurin suurimmat sponsorit, mutta toisin kuin yksityiset sponsorit ne eivät edellytä, että niiden logot ovat sopivasti näkyvissä kun kulttuuria esitetään. Ei ole tietenkään mitään syytä kieltää yksityistä sponsorointia kulttuurissa – päinvastoin – mutta sen tulee kuitenkin pysyä säädyllisissä puitteissa eikä sitä saa päästää vapaan kulttuurin isännäksi.
Yksi tapa jolla tätä yksityistämistä harjoitetaan on erilaisten lahjoitusten verovähennysoikeuden laajentaminen. Kun esimerkiksi kulttuuriin tai yliopistoille annettavat lahjoitukset saa vähentää verotuksessa tarkoittaa se samalla sitä, että valtio luopuu verotulosta tältä osin ja heikentää mahdollisuuksiaan käyttää itse rahaa samoihin tarkoituksin ja luovuttaa samalla verovähennysoikeuden saajalle vallan valita mihin tarkoituksiin ja minkälaisin ehdoin tätä rahaa käytetään. Yksityisen henkilön verovähennyksen arvo on sitä paitsi suurempi korkeamman veroprogression mukaisesti verotetuille varakkaille ja suurituloisille, kuin pienituloisille, joiden mahdollisuudet lahjoituksiin muutenkin ovat vähäisemmät. Verovähennykset ovat siis sekä epäsosiaalinen että epädemokraattinen tapa rahoittaa kulttuuria.
25.4. 2009
Internationaali aseriisunnan asialla
Sosialistisen internationaalin uusi aseriisuntatyöryhmä kokoontui Berliinissä. Kylmän sodan vaikeimpina aikoina 70- ja 80-luvulla vastaavaa työryhmää veti Kalevi Sorsa, jonka johdolla ryhmä kävi korkean tason tapaamisissa Washingtonissa ja Moskovassa. Oli tärkeätä pitää liennytyksen liekkiä yllä, vaikka se välillä toivottomalta näyttikin.
Vaikka aika, olosuhteet ja agenda ovat eri kuin 30 vuotta sitten, ovat ydinaseet edelleen keskuudessamme. Siksi SI-ryhmän työohjelmassa ydinaseriisunnan edistäminen on nytkin keskiössä. Vaikka enää ei riitä että aseriisuntaa ajetaan Washingtonissa ja Moskovassa, ovat nämä kuitenkin edelleen avainpaikkoja. Suuria toiveita kohdistuu tässäkin Obaman hallintoon, jonka avauksille Medvedevkin on vastaanottavainen. Uusi mahdollisuuksien ikkuna on avoimena, mutta se voi taas sulkeutua ellei sitä haluta käyttää.
Ydinaseiden leviäminen ja mahdollinen päätyminen terroristien käsiin on nyt maailman kauhuskenarioiden kärjessä. Ydinsulkusopimusta on vahvistettava, mutta sopimus pitää vain jos sen perustana olevana kaksoissitoumus – ydinaseettomat valtiot eivät niitä hanki ja vanhat ydinasevallat vähentävät niitä eivätkä uhkaa niillä ydinaseettomia maita – toteutuu molemmin puolin.
SI-ryhmässä hahmotettiin konkreettista kymmenen kohdan ohjelmaa aseriisunnan edistämiseksi. Vaikka pääpaino on ydinaseissa on tärkeää myös edetä tavanomaisten aseiden vähentämisessä ja erityisesti aikamme todellisten joukkotuhoaseiden, pienaseiden ja niillä käytävän kaupan rajoittamisessa.
Sosialistinen internationaali ei ole enää yhtä Eurooppa-keskeinen kuin se oli vielä 30 vuotta sitten, ja siksi sillä on edellytyksiä myötävaikuttaa sekä maailmanlaajuisesti että alueellisesti aseriisuntaa edistävien ratkaisujen toteuttamiseen. On myös tärkeää, että internationaali tekee tässä yhteistyötä muidenkin poliittisten ja yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa, kuten Maailman Sosiaalifoorumin.
22.4. 2009
EU-vaalit tulevat
Euroopan parlamentin vaalit pidetään puolentoista kuukauden päästä. On pelättävissä, että vaaliosanotto jää nytkin hyvin alhaiseksi, jopa viimekertaistakin alemmaksi. Se olisi suuri vahinko, sillä Euroopan parlamentin merkitys lainsäätäjänä ja päätöksentekijänä on jo nyt suuri ja kasvaa edelleen Lissabonin sopimuksen myötä.
Osasyy vähäiseen kiinnostukseen voi olla siinä, ettei europarlamentti ole sellainen parlamentti, josta komissio EU:n hallituksena olisi riippuvainen. Sitä on pidetty heikkoutena, mutta se on samalla myös vahvuus.
Parlamentti on avoimesti poliittisin unionin instituutio. Europarlamentissa ei yksikään puolue voi vetäytyä hallitusvastuun taakse vaan esityksiin on otettava selvä oma kanta. Siksi parlamentti onkin kyennyt muita kansainvälisiä elimiä rohkeammin ja johdonmukaisemmin toimimaan myös ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion puolestapuhujana. Siksi myös sen valintaan tulee suhtautua asianmukaisella vakavuudella, eikä se ole paikka jonne kannattaa lähettää populistisia helppoheikkejä puolentoista vuoden keikalle.
Siihen että äänestysprosentti uhkaa jäädä alhaiseksi vaikuttavat muutkin syyt ja yleinen epäusko politiikan mahdollisuuksiin. Politiikan uskottavuutta eivät paranna puolueet, jotka haalivat listoilleen julkkisehdokkaita. Pohjanoteeraus ehdokasasettelussa on saavutettu silloin, jos tällainen ehdokas vielä voi kehuskella kilpailuttaneensa eri puolueita keskenään ennen kuin valitsi parhaimman tarjouksen.
20.4. 2009
EU-tahtotiloja
Hallitus on antanut eduskunnalle selonteon EU-politiikasta, mitä sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuorossa eilen eduskunnassa kommentoin. Jatkona hallituksen helmikuiselle "yhteinen tahtotila EU-politiikasta" -seminaarille on selontekokin rakennettu muutamien Suomen tahtotilaa ilmaisevien erikseen laatikoitujen lauseiden ympärille. Tämä kuulostaa dynaamisemmalta kuin todellisuudessa on, sillä useimmissa kohdissa kaikkien allekirjoitettavissa olevat tahtotilat jäävät kovin yleisiksi, eivätkä myöskään kerro miten niitä aiotaan edistää.
Hallituksen tahtotavoitteissa on huomioitu niin ekologinen Eurooppa, markkinoiden Eurooppa, turvallinen Eurooppa kuin maatalouden Eurooppa. Mutta missä on sosiaalinen Eurooppa, missä on tasa-arvon Eurooppa, missä on työn ja ihmisten Eurooppa? Vastaus: se on mukana peräti yhdellä (1) kokonaisella kappaleella, mihin ei siihenkään liity mitään tahtotilan muodostusta.
Sosiaalisen Euroopan malli, joka korkeamman verotuksen vastapainoksi tarjoaa kattavamman sosiaaliturvan ja johtaa tasaisempiin tulo- ja varallisuuseroihin, on osoittautunut kriisinkestävämmäksi ja inhimillisen turvallisuuden kannalta paremmaksi kuin amerikkalainen malli, jota vielä vuosi sitten kaikkialle maailmaan tyrkytettiin. Euroopassa puolestaan pohjoismaat ovat osoittautuneet kaikissa kansainvälisissä kauneusvertailuissa kilpailukykyisimmiksi, tasa-arvoisimmiksi, turvallisimmiksi ja parempaa ympäristöä ylläpitäviksi kuin muut.
Tästä on tehtävä oikeat johtopäätökset. Pohjoismaiden, joista erityisesti Suomessa on langettu perusteettomaan uusliberalismin myötäilyyn ja hyvinvointivaltion tuhoisaan alasajoon, tulee nyt ottaa tehtäväkseen aktiivinen pohjoismaisen mallin puolesta puhuminen ja hyvinvointivaltiota vahvistavien "rakenteellisten uudistusten" ajaminen tavalla, joka estää paluun kalliiksi käyneeseen holtittomaan keinottelukapitalismiin.
Mikään business-as-usual -ajattelu ja entisen menon tavoittelu ei pelasta meitä sen enempää sosiaaliselta kuin ekologiselta katastrofilta. EU on tässä meidän tärkein toimintakenttämme, ja sen tulee näkyä myös EU-politiikkamme tahtotilassa.
17.4. 2009
Vankileirien saaristo
Yhdysvaltain omakuvaa hallitsee monien mielestä "american exceptionalism". Se viittaa käsitykseen USA:n poikkeavuudesta kaikkiin muihin nähden ja yleensä siihen liittyy usko, että amerikkalaiset olisivat jotenkin muita korkeammalla moraalisella tasolla ja siten oikeutettuja monenlaiseen unilaterismiin voimankäytössä. Ajattelu kukoisti erityisesti George W. Bushin presidenttikaudella, mutta onneksi hänen seuraajansa Obama ei ole lainkaan samankaltaisen retoriikan miehiä.
Käsitys amerikkalaisten erilaisuudesta on kuitenkin monessa suhteessa todellisuuspohjainen, eri asia on sitten mitä siitä haluaa ajatella. Erilaisuus näkyy esimerkiksi vankiluvuissa. Yhdysvalloissa elää alle 5 % maailman ihmisistä, mutta sen vankiloissa istuu lähes neljännes maailman kaikista vangeista. Vankeja maassa on 756 jokaista 100 000 asukasta kohden, mikä on jo reilusti enemmän kuin kakkossijaa luvullaan 632 pitävällä Venäjällä. Muita kärkimaita, joskin jo selvästi pienemmin luvuin, ovat mm. Kuuba, Rwanda ja Kazakstan. Maailman keskiluku on noin 150 vankia 100 000 asukasta kohden ja EU-maista sen ylittävät selvästi vain Viro ja Puola. Suomen luku on 64.
Lisälukuja: 20 % amerikkalaisvangeista kertoo joutuneensa seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi vankilassa, kuudesosa kärsii mielenterveysongelmista. Mielenterveysongelmista kärsiviä on neljä kertaa enemmän vankiloissa kuin sairaaloissa. Yksi 31:sta aikuisesta on joko vankilassa tai ehdonalaisuudessa. Joka kolmas musta mies istuu elämänsä aikana myös vankilassa. Useat osavaltiot eväävät entisiltä vangeilta äänioikeuden, eli 2 % amerikkalaisesta aikuisväestöstä ja peräti 14 % mustista miehistä on tästä syystä vailla kansalaisoikeuksia. Huumausainerikokset ovat suurin syy tuomioihin.
Jo nämä luvut ja niiden taakse kätkeytyvä todellisuus vankilaoloista, samoin kuin edelleen käytössä oleva kuolemanrangaistus, ovat amerikkalaisten iso häpeä ja asia, joka kalvaa heidän ihmisoikeuspuheittensa uskottavuutta. Guantanamon sulkeminen on Obamalta oikea teko, mutta Amerikan Gulagin purkaminen on vielä edessä. Tilanne ei aina ole ollut tällainen: vankiluvut ovat noin kaksi ja puolikertaistuneet vuoden 1985 jälkeen, eli suurin piirtein samoista ajoista, kun amerikkalaisten vaurastuminen alkoi keskittyä vain rikkaimmalle kymmenennekselle väestöstä.
15.4. 2009
Lähi-idän rauha vaatii kaikkien osallisuutta
Presidentti Martti Ahtisaari on antanut haastattelun, jossa toteaa Hamasin boikotoinnin vaaralliseksi ja turhaksi. Hyvä että hän sanoo tämän näin selvästi. Itse olen ollut samalla kannalla jo siitä alkaen, kun Hamas voitti palestiinalaisalueiden vapaat ja rehelliset vaalit. En ollut ainoa EU-ulkoministeri, joka näin ajatteli. Valtavirta katsoi kuitenkin, ettei unioni voinut tässä irtaantua amerikkalaisten linjasta, vaikka eivät välttämättä uskoneet että atlantintakaista voimaa olisi aina säestänyt myös viisaus.
Condoleezza Rice opetti silloin kollegoilleen, että palestiinalaisia on rangaistava siitä että äänestivät väärin. Ja niin totisesti on tehtykin, mutta ovatko rauhan mahdollisuudet sen johdosta yhtään parantuneet, onko väkivalta vähentynyt ja – jos edelliset kysymykset eivät kiinnosta – onko edes Israelin turvallisuus yhtään tämän seurauksena parantunut?
Lähi-idässä ei voi toimijoita arvioida heidän puheittensa eikä aina menneiden tekojensakaan perusteella. Tällä kriteerillä kelvottomiksi rauhankumppaneiksi jouduttaisiin julistamaan niin useimmat palestiinalaiset kuin israelilaisetkin. Myös Hamasin kanssa tulee neuvotella ja sitä pitää mukana niin kauan kun se ei hallitusvastuussa syyllisty väkivaltaan tai terrorismiin.
Tässäkin odotukset kohdistuvat nyt Yhdysvaltain uuteen hallintoon, joka ei enää voi mahdollisuuksiaan menettämättä viivytellä uusia ulostuloja palestiinalaisten ja Israelin konfliktin suhteen.
11.4. 2009
Yhteinen terveydenhoito kuntoon!
SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ansaitsee kiitokset rohkeasta ja oikeaan osuneesta terveydenhoidon rahoitusta koskeneesta puheenvuorostaan, jossa hän esitti kelakorvauksen poistamista yksityislääkäreillä käynneistä, tai tarkkaan ottaen asian selvittämistä. Esitys on oikea siksi, että julkisen terveydenhuollon alasajoa ei pysäytetä, ellei julkisen rahoituksen kanavoitumista yksityisen terveydenhuoltobisneksen tueksi lopeteta ja verorahoja käytetä ensisijassa julkisen terveydenhuollon kohentamiseen niin, että se tuottaa kaikille varallisuuteen, yhteiskunnalliseen asemaan tai asuinpaikkaan katsomatta laadukkaita terveyspalveluja ja hoitoa.
Rohkea esitys on siksi, että julkista terveydenhuoltoa on jo pitkään systemaattisesti heikennetty niin, että moni vähän paremmin ansaitseva demarikannattajakin katsoo pelin jo niin menetetyksi, ettei usko terveyskeskuslääkäräiden enää kykenevän kilpailemaan yksityisten kanssa. Siksi moni kauhistelee ajatusta, ettei hän saisikaan enää verosubventiota yksityispalveluja käyttäessään. Näinhän tämä kierre toimii: kun yksityistä sektoria lihotetaan – uusimpana tarjouksena hallituksen esitys palvelusetelin käyttöönotosta – heikennetään julkisen terveydenhuollon palveluja niin, että sen asiakkaiksi jäävät vain kaikista heikommassa asemassa olevat ihmiset. Näin teemme paluuta rinnakkaisten ja eriarvoisten järjestelmien luokkayhteiskuntaan, jossa köyhät saavat tyytyä vaivaispalveluihin. Tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja ovat johtaneet jo myös terveyserojen kasvuun. Yksityisenä liiketoimintana toteutettu terveydenhuolto on myös kansantaloudellisesti kallein.
On hyvä että puheenjohtaja on näin avannut keskustelun. Jatkossa sen täytyy tietysti perustua huolelliseen ohjelmalliseen pohdintaan ja valmisteluun. SDP voisikin nyt käynnistää oman kansallisen terveysprojektinsa ja kutsua sen valmisteluun kaikki nykykehityksestä huolestuneet tavoitteenaan uskottava, uskalias ja toteuttamiskelpoinen ohjelma seuraavan hallituksen käyttöön.
8.4. 2009
Fortum
Olisiko vihdoin aika todeta, että kaikenlaisista optioista ja osakkeisiin liitetyistä bonusjärjestelmistä pitää luopua kokonaan ja siirtyä takaisin normaalijärjestykseen, jossa hyvin tehdystä työstä voidaan maksaa hyvää palkkaa ilman kaikenlaisiin vääristymiin johtavia erityisjärjestelyjä? Näin toimii esimerkiksi menestyksekkäin kaupparyhmä eli S-osuustoiminta, jonka piirissä ei koskaan ole ollut puhettakaan vain pörssiyhtiöihin soveltuvista optioista.
Parikymmentä vuotta sitten kapitalismin kultamaasta Yhdysvalloista Eurooppaan ja Suomeen rantautunut optioinnostus perustui väitteeseen, että yritysjohtajia on kannustettava ja sitoutettava hyvästä osakekurssikehityksestä palkitsevin järjestelyin. Kuitenkin sitouttamisen osalta on jo pitkään tiedetty, että optioahneet pikarahastavat johtajat vaihtavat keskimäärin useammin työpaikkaansa. Tuloksellisuudesta voi todeta, että finanssikriisin jälkeisessä maailmassa ökyoptioita jakaneiden yhtiöiden asema ei näytä ainakaan yhtään muita paremmalta. Nyt myös näemme, miten optiot kvartaalitalousjärjestelmän yhtenä osana ovat olleet kriisiin johtanutta kehitystä vauhdittamassa.
Optioita ei olisi koskaan pitänyt hyväksyä sellaisiin yhtiöihin, joissa valtiolla on määräysvaltaa, mutta ajan tutkainta vastaan ei vielä kymmenen vuotta sitten voinut harjoittaa kuin passiivista vastarintaa. Lyhyellä vajaan vuoden kauppa- ja teollisuusministerikaudellani ei jo aiemmin tehtyihin ja voimassa olleisiin Fortumin optioihin voinut puuttua, ja kun niitä sitten myöhemmin muutettiin pääsivät sitä koskevaan päätöksentekoon osallistumaan vain talouspoliittiseen ministerivaliokuntaan kuuluneet hallituksen jäsenet.
Yli kaksikymmentä vuotta vanhan raadenaikaisen Nesteen hallintoneuvostossa istuneena tiedän, ettei valtionyhtiöiden hallintoneuvostoilla kovin suurta valtaa ollut, mutta oli kuitenkin enemmän kuin mitä silloisen muodin mukaan jätettiin uuden Fortumin kuohitulle hallintoneuvostolle. Monet tämän elimen jäsenistä pitävät sitä itsekin turhana. Puhtaista kahvikerhohallintoneuvostoista onkin syytä luopua, mutta ehkä paremminkin siihen suuntaan, että ne voisivat uudelleen saada todellisia tehtäviä ja sen mukaista vastuuta.
5.4. 2009
Stoltenbergin esitykset
Norjan entinen ulkoministeri Thorvald Stoltenberg luovutti helmikuussa pohjoismaiden ulkoministereille heiltä saatuun toimeksiantoon perustuneet esityksensä pohjoismaiden ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön kehittämiseksi. Tämä on luontevaa jatkoa sille turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevan pohjoismaisen yhteistyön tiivistämiselle, jota olen itsekin edellisessä hallituksessa ollut käynnistämässä. Näin myös enin osa Stoltenbergin esityksistä käy hyvin yhteen jo aloitetun työn kanssa. Esimerkiksi ehdotukset Pohjoismaisista siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan välineitä käyttävistä vakausjoukoista, arktisten alueiden yhteistyön tiivistämisestä, yhteisestä pelastuspalveluyksiköstä katastrofitilanteita varten, yhteistyöstä nettihyökkäysten torjumisessa jne. ovat hyviä ja sellaisenaan nopeastikin toteuttamisvalmiita.
Kaikki ehdotukset eivät sitä välttämättä ole. Yksi ongelma on se, että Stoltenberg on tarkoituksella tai tiedostamattaan katsellut asioita perin norjalaisesta näkökulmasta ja Norjan intresseistä lähtien, mikä on johtanut vähän erilaisiin painotuksiin kuin jos mietinnön olisi laatinut ruotsalainen tai suomalainen taho. Tämä ei tarkoita että kyse olisi syvistä vastakkaisuuksista – ovathan Suomi ja Ruotsi Arktisen neuvoston aktiivisia jäseniä ja Islanti ja Norja vastaavasti Itämeren maiden neuvostossa – vaan paremminkin vielä tarkistusta vaativista painotuseroista.
Kaksi ehdotusta on kuitenkin sellaisia, joita voi jo nyt pitää epärealistisina ja tarpeettomina. Yksi koskee ehdotusta pohjoismaiden osallistumisesta Islannin ilmatilan valvontaan, sillä se on ja pysyy sotilasliitto Naton tehtävänä, toinen pohjoismaista sotilaallisen avunannon kattavaa solidaarisuusjulistusta. Se on kaiku jo 40-luvulla haudatusta pohjoismaisesta puolustusliittoajattelusta, joka ei ole henkiin herätettävissä. Voi kysyä tuottaisiko tällainen mitään todellista lisäarvoa vai paremminkin lisähämmennystä tilanteessa, jossa pohjoismaista kaksi on Naton jäseniä ja kolme Euroopan unionissa, joka on Lissabonin sopimuksessa virallistamassa vastaavankaltaista solidaarisuusartiklaa.
Ylipäätään Stoltenbergin raportin puutteisiin kuuluu kahden tärkeän asian melkein totaalinen sivuuttaminen. Yksi koskee rahaa ja kustannuksia, toinen Euroopan unionia. Näistä kävin keskiviikkona Tukholmassa Ruotsin riksdagenissa järjestetyssä tilaisuudessa keskustelua Stoltenbergin kanssa ja sitä jatkamme Ulkopoliittisen instituutin Helsingissä kolmen viikon päästä järjestämässä vastaavassa tilaisuudessa.
2.4. 2009
1809 nyt myös teeveestä tuttuna versiona
Vuoden 1809 merkkivuoden juhlinta on Suomessa ja Ruotsissa sujunut asiallisissa ja arvokkaissa merkeissä. Niin avaustilaisuus Tukholmassa kuin viime lauantain päätilaisuus Porvoon tuomiokirkossa olivat tyylikkäitä ja oikealla tavalla valistavia. Tiina Puumalaisen käsikirjoittama ja ohjaama juhladraama Laulu Suomelle toimi tuomiokirkossa vielä paremmin kuin televisiossa. Esitystavassa ja -tekniikassa saattoi olla samankaltaisuutta Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan kanssa, mutta Porvoossa ei esityksen tehoa ollut häiritsemässä Linnan klassikon kaltainen teos vertailukohteena.
Historiallisissa näytelmissä oiotaan aina historian mutkia, mutta parhaimmillaan pelkistys korostaa juuri olennaisia asioita. Laulussa Suomelle historioitsija voi kyseenalaistaa Sprengtportenin ylikorostamisen tai sen, että Ruotsin kuninkaasta Kustaa IV Adolfista oli tehty pellehahmo, mutta päälinjat olivat paikallaan.
Isoin korvaan särähtänyt anakronismi on toistuva puhe Porvoon maapäivistä "valtiopäivinä", joka on paljon myöhemmin suomalaisten kansallista tietoisuutta korostamaan luotu keinotekoinen konstruktio. Keinotekoisuus korostuu, kun samanaikaisesti kuitenkin ruotsiksi käytetään oikeaa aikalaiskäsitettä lantdag.
30.3. 2009
Vieläkö EU:sta on maailman pelastajaksi ?
Vielä ennen finanssikriisiä Euroopan unionilla oli korkea käsitys itsestään maailman pelastajana. Se oli ylimitoitettua hybristä, mutta ei siinä suhteessa kokonaan katteetonta, että EU oli ainoa kansainvälinen toimija, joka näytti ottaneen ilmastonmuutoksen pysäyttämisen vakavasti. EU on päätöksillään sitoutunut huomattaviin uusiin päästöjen vähentämistavoitteisiin jo ilman kansainvälisiä sopimuksia ja vielä suurempiin, jos sellainen syntyy.
EU:n todellista kykyä saavuttaa asetetut tavoitteet on koko ajan voitu epäillä ja sen energia- ja päästöpaketit ovat reikineen kuin sveitsinjuustoa. Nyt finanssikriisistä alkanut lama on tuotannon ja kulutuksen kääntyessä kaikkialla laskuun parantanut ennakoimattomalla tavalla unionin kykyä saavuttaa tavoitteensa. Samalla voi kuitenkin epäillä, onko EU:n tahtotila tavoitteiden läpiviemiseen enää yhtä vahva kuin mitä kaikki toistaiseksi vakuuttavat.
Monet maailmalla ovat nähneet kriisissä myös mahdollisuuden ekovihreään elvytykseen. Yhdysvalloissa puhutaan "Green New Dealistä", YK:n pääsihteeri ja monet muut puhuvat vihreästä elvytyksestä ja käsite on löytänyt tiensä suomalaisiinkin puheisiin. Tämä kuulostaa hienolta ja siinä tavoitellaan aivan oikeaa uutta linjausta, jossa keskeistä ovat elvyttävät investoinnit energian säästöön ja uusiutuviin energiamuotoihin. Hyvien puheiden realisoituminen oikeiksi toimiksi ei silti ole ihan helppoa, kun ensimmäisiksi elvytysinvestoinneiksi näyttävät päinvastoin nousevan moottoritieinvestointien nopeuttaminen sekä vääränlaisia autoja tuottavan teollisuuden pelastaminen.
Sama oikeiden puheiden ja toistaiseksi vaatimattomien toimien ristiriita näkyy myös finanssikriisin käsittelyssä. Kaikki puhuvat finanssimarkkinoiden paremmasta ja tehokkaammasta säätelystä, mutta toimia vielä odotetaan. Nyt katseet kohdistuvat erityisesti ensi kuun G-20 kokoukseen.
Valtiota huudetaan kaikkialla apuun ja miljardeja onkin jo pantu vauhdikkaasti palamaan pankkijärjestelmän romahtamisen estämisen merkeissä. Muutama iso konkurssi ja kansallistaminen on myös nähty, mutta pelastusveneisiin on silti suomalaiseen pankkikriisimallin mukaisesti toistaiseksi annettu etusija osakkeenomistajille ja annettu velallisten hukkua. Vaikka erilaisia pelastusoperaatioitakin tarvitaan, niin tässä on todella niiden kuuluisien "rakenteellisten uudistusten" paikka. Sellaisilla en perinteisen uusliberalismin tavoin tarkoita hyvinvointivaltion alasajoa, vaan sitä vahvistavia uudistuksia, joilla pysyvästi estetään paluu holtittomaan keinottelukapitalismiin, jonka laskuja nyt kaikkialla maksetaan.
Suomen rooli on ollut toistaiseksi toimia varoittavana esimerkkinä kalliisti hoidetusta pankkikriisistä. Tämänhetkisen kriisin hoitamisessa ei hallitus ole EU:ssakaan osoittanut erityistä aktiivisuutta. Valtavirtamyötäilyä on korkeintaan säestetty varoituksilla liian pitkälle menevistä elvytys- ja säätelypyrkimyksistä.
Sitä onko EU:sta maailman pelastajaksi emme vielä tiedä. Vaikka sosiaalisen Euroopan, korkeamman verotuksen ja paremman kriisinkestävyyden malli on osoittautunut paremmaksi kuin amerikkalainen uusliberalistinen malli, jota vielä vuosi sitten kaikkialle maailmaan tyrkytettiin, ei se riitä. Mikään business-as-usual -ajattelu ja entisen menon tavoittelu ei pelasta meitä sen enempää sosiaaliselta kuin ekologiselta katastrofilta.
28.3. 2009
(Julkaistu kolumnina Hiekanjyvät-lehdessä)
Liikennekaaosta luvassa Ruotsissa?
Suomen kohtuullisen hyvistä taksioloista, joita kilpailuasiamies Purasjoki ei ole vielä päässyt sotkemaan, Ruotsiin matkustaneet ovat jo pitkään joutuneet ensimmäisenä tulikokeenaan selviytymään Tukholman "vapaiden taksimarkkinoiden" kaaoksesta tulematta huijatuiksi. Seuraavaksi he saavat opetella tulemaan toimeen yksityistetyn rautatieliikenteen kanssa. Näin ainakin, jos Ruotsin porvarihallituksen suunnitelmat toteutuvat. Jos ei muuta niin aie ainakin osoittaa ihailtavaa uskollisuutta kilpailun ja yksityistämisen onnen satumaalle ja luottamusta siihen, ettei tässä käy samoin kuin Englannin tai Viron rautateiden yksityistämisinnossa, joiden laskuja edelleenkin maksetaan.
27.3. 2009
Teknologian kehitysvekselit
Maailma on ainakin otsikoiden ja lausumien tasolla kokenut myöhäisenäkin tervetulleen ilmastoherätyksen. Siihen liittyy voimakkaasti myös pyrkimys ratkaista päästöjen vähentämisen tarve kehittämällä kokonaan uusia teknologioita. Tässä ei ole kyse vain siitä, että otetaan kaikkialla käyttöön paras ja puhtain olemassaoleva teknologia, vaan yhtä lailla siitä, että uusien teknologioiden odotetaan ratkaisevan nyt vielä mahdottomia asioita. On tietysti luonnollista ja välttämätöntä käyttää täysimääräisesti teknologisen kehityksen avaamia uusia mahdollisuuksia, sillä se ei tule koskaan yht'äkkisesti pysähtymään.
Samalla on kuitenkin varottava odottamasta ihmeratkaisuja, jotka päästäisivät meidän välttämättömyydestä luopua jatkuvaan energiankulutuksen kasvuun perustuvasta kehitysajattelusta ja oikeuttaisivat lykkäämään nyt poliittisesti liian hankaliksi ja taloudellisesti turhan kalliiksi koettuja toimia.
Jo vuosikymmenien ajan on haaveiltu halvan ja ehtymättömän fuusioenergian käyttöönsaamisesta, jonka jäljelläolevien teknistaloudellisten ongelmien ratkaisun on kerrottu häämöttävän oven takana. Vieläkään ei tätä läpimurtoa ole tapahtunut ja hype fuusioenergian ympärillä on jo takavuosien tasosta melkolailla laantunut.
Eilisiä fuusioenergiaodotuksia vastaa tänään vankka usko hiilidioksidin talteenottoteknologiaan ilmastonmuutoksen ratkaisijana. Tähän luotetaan ennen muuta runsaasti maailman saastuttavinta energialähdettä kivihiiltä tuottavissa ja käyttävissä maissa, kuten Yhdysvalloissa, Saksassa ja Kiinassa, mutta myös öljyrikas Norja on satsannut tähän voimakkaasti. Itse teknologia, jolla savupiipusta kerätään hiilidioksidi talteen ja painetaan se maanalaisin onkaloihin säilytettäväksi on jo olemassa, vaikka se toistaiseksi onkin taloudellisesti täysin kannattamatonta. Kun, ja jos, teknologian kehitys painaa kustannukset kilpailukykyiselle tasolle, niin avautuuko maailmalle sitten uusi hiilenkäyttäjien tuprutteluparatiisi?
Tämän suhteen epäily ja varovaisuus ovat paikallaan. Kuinka kestävä ajatus ylipäätään on survoa satoja miljoonia tonneja hiilidioksidia maan alle luottaen siihen, että ne siellä pysyvät ikuisesti ja turvallisesti ilman, ettei niistä pääse lainkaan karkaamaan ilmakehään teknologian ennakoimattomien virheiden tai luonnonkatasfrofien seurauksena? Toisin kuin radioaktiivisilla jätteillä hiilidioksidilla ei ole edes puoliintumisaikaa.
24.3. 2009
Maahanmuutto
Presidenttifoorumissa sanailtiin maahanmuutosta, vaikka isoista vastakkaisuuksista tuskin oli kyse. Presidentti Halonen on täysin oikeassa siinä, että maahanmuuttajiin tulee suhtautua tulevina kansalaisina, joilla on kaikki samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kantaväestölläkin, eikä vain työvoimana jota voidaan ja pitää jotenkin säädellä Suomen työmarkkinasuhdanteiden mukaisesti.
Suhdanteet vaihtelevat, mutta väestön ikääntyminen ja siitä seuraava väestörakenteen muuttuminen niin, että ei-työssäkäyvien ikäluokkien suhteellinen osuus kasvaa, on tosiasia kaikissa Euroopan maissa. Maailmassa, jonka väkiluku on 6,9 miljardia eli kolme kertaa suurempi kuin vielä minun syntyessäni, ja jossa melkein mahdoton tehtävämme on sopeuttaa toimintomme kestävän kehityksen rajoihin, ei väestönkasvukaan voi jatkua. Kaikkien maiden on pakko sopeutua siihen tilanteeseen, jota väestönkasvun välttämätön tasaantuminen merkitsee.
Euroopassa, missä oma väestönkasvu on tasaantunut, toivotaan lyhytnäköisesti, että ketjukirjerakentamista ja -kasvua voidaan jatkaa ns. työperäistä maahanmuuttoa lisäämällä ilman, että me joutuisimme sopeutumaan vakaaseen väestökehitykseen. Onneksi sopeutumispaineet ovat suurimmat niissä kehittyneissä maissa, joilla on siihen parhaat taloudelliset edellytykset. Kaikille maahanmuuttoon tulevaisuutensa rakentaville maille tulee pää vetäjän käteen jo paljon ennen kuin nykyiset väestöräjähdyksen köyhimmät maat joutuvat miettimään, mistä aikanaan saavat nuoria maahanmuuttajia hoitamaan ikääntyvää väestöään.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että Suomessa tarvitaan myös maahanmuuttajia. Syyksi riittää se, että meillä voi olla kasvavia vaikeuksia houkutella tänne Euroopan kylmille perukoille edes sama määrä väkeä samoihin tehtäviin kuin vapaaseen liikkuvuuteen tottuneita suomalaisia lähtee opiskelijoina, työntekijöinä tai elämäntaiteilijoina viettämään kasvavan osan elämästään Suomen rajojen ulkopuolella. Oikein ymmärretty ja hyvin ja vastuullisesti hoidettu maahanmuutto on siten sekä kulttuuriamme että taloudellista ja sosiaalista hyvinvointiamme edistävä asia.
21.3. 2009
Hallitus kaivaa pohjaa julkiselta terveydenhuollolta
Hallituksen esitys terveydenhuollon palveluseteleistä oli eilen eduskunnan lähetekeskustelussa. Sen keskeinen sisältö on, että palvelusetelin antaessaan kunta sitoutuu maksamaan yksityisen sosiaali- ja terveyspalvelun käyttämisestä syntyneet kustannukset kunnan ennalta määräämään arvoon asti. Kunta päättää itse, ottaako se palvelusetelin käyttöön ja määrää sen arvosta. Asiakkaalla on toki myös mahdollisuus kieltäytyä palvelusetelistä, jolloin kunta on velvollinen järjestämään palvelun muuten.
Esitys sai poikkeuksellisen kylmää kyytiä oppositiolta, eikä syyttä. Esitys onkin hallituksen tähän asti johdonmukaisin ja vaarallisin hyökkäys tasa-arvoisia hyvinvointipalveluja vastaan. Se tulee toteutuessaan johtamaan terveyserojen ja eriarvoisuuden kasvuun, julkisen terveydenhuollon rapautumiseen ja vauhdittamaan luokkayhteiskunnan paluuta.
Kokoomuslaiset hehkuttivat valinnanvapautta lisäävää esitystä ja kertoivat, miten köyhien tilanne paranee kun paremmin toimeentuleva väki poistuu terveyskeskusjonoista. He kuitenkin unohtivat mainita, että nämä vievät samalla jatkuvasti heikkenevän julkisen terveydenhuollon palvelujen parantamiseen tarvittavat kunnan rahat mukanaan. Tästähän on kyse: hyvätuloisten käyttämiä yksityisiä terveyspalveluja lihotetaan julkisin varoin ja jätetään köyhemmille jäävät julkiset palvelut hiljalleen rappeutumaan. Halvemmaksi ei terveydenhoito yhteiskunnalle tätä kautta tule, kuten Yhdysvaltain esimerkki osoittaa.
Huomiotaherättävää oli se, että kokoomus jäi kutakuinkin yksin puolustamaan uutta fantastista esitystään. Muutama keskustan ja vihreiden edustaja esitti samanlaista kritiikkiä kuin vasemmistokin. Olisi silti pieni ihme, jos hallituksen esitys kaatuisi eduskunnassa. Näin ei tapahdu ainakaan, ellei sitä vaatimaan saada samanalaista kansanliikettä kuin se joka tyrmäsi Vanhasen/ Kataisen (tarpeeton ylipyyhittävä) eläke-esityksen.
17.3. 2009
Market failure
Sen, että käsitteelle market failure on vaikea löytää lyhyttä ja yksiselitteistä suomenkielistä vastinetta, voi selittää kahdella tavalla. Voi ajatella ettei Suomessa ylipäätään tunneta tilanteita, joissa markkinat eivät toimisi klassisten markkinateoreettisten oppien edellyttämällä kuluttajien tarpeiden tyydytyksen, voimavarojen tehokkaimman jakamisen ja hyvinvoinnin maksimoinnin takaavalla tavalla. Oikeampi selitys on kuitenkin se, että meillä – toisin kuin anglo-saksisissa, aiemmin klassisen ja nyttemmin uusliberalismin kyllästämissä maissa – on aina pidetty markkinoiden puutteellista toimintaa pysyvänä olotilana, joka vaatii jatkuvaa julkisen vallan puuttumista markkinamekanismien puutteiden korjaamiseksi.
Näinä aikoina kun koko finanssijärjestelmä horjuu maailmanhistorian suurimman markkinaromahduksen partaalla riittää isoja biljoonaluokan esimerkkejä tarpeesta korjata markkinoiden puutteita. Siitä ei silti seuraa, että jos isot asiat olisivat kunnossa ja tehokkaassa valvonnassa niin pienemmät toimisivat moitteettomasti.
Yksi esimerkki on elintarvikkeiden luomutuotannon asema Suomessa. Sunnuntain Helsingin Sanomissa kerrotaan, miten tamperelainen Talkion leipomo parikymmentä vuotta sitten alkoi panostaa luomuun ja kaksinkertaisti viidessä vuodessa liikevaihtonsa ja aloitteli luomunäkkileivän vientiä Tanskaan. Sitten tuli iso kilpailija, Fazer joka osti pienemmän leipomon ja lopetti luomulinjat. Isolle firmalle kyse oli liian pienestä liiketaloudellisesta siivusta. Tulee mieleen miten General Motors ja Esso 20-luvulla perustivat USA:ssa firman, jonka ainoana tehtävänä oli ostaa eri kaupungeissa toimivat raitiovaunuyhtiöt ja lopettaa niiden toiminta.
Jos kuluttajien haluamia luomutuotteita edelleen Suomessa tehdäänkin, niin aina niiden löytäminen ei ole helppoa. Suuret kauppaketjut noudattavat omaa logiikkaansa eivätkä mielellään ota marginaalisiksi kokemiaan pikku siivuja valtakunnallisiin tuotevalikoimiinsa. Suomessa on paljon muitakin sellaisia tuotteita ja palveluksia, joille ei tarjoajia tai jakelukanavia löydy vaikka kysyntää olisikin. Tällainen market failure ei koko kansantaloutta kaada, mutta perustelee yhtä lailla sitä, miksi julkisen vallan tehtävänä on puuttua markkinoiden toimintaan monestakin syystä. Sitä tarvitaan silloin, kun pelisääntöjä ei ole tai niitä ei noudateta, mutta myös silloin kun markkinat ylikilpailevat itsensä hengiltä tai kun kilpailua ei ole.
15.3. 2009
Paluu harhaladuilta
Hallitus perääntyi Vanhasen hiihtoretkipäätöksestä eläkeiän nostamisessa ja sopi työmarkkinajärjestöjen kanssa palaamisesta eläkeratkaisujen normaaliin valmistelutapaan. Hyvä näin, vaikka tyylipisteitä ei heru. Surkuhupaisaa selittelyä on kertoa, että hallitus saikin nyt kolme omenaa kahden appelsiinin asemesta, kun sopimuksessa otettiin tavoitteeksi keskimääräisen eläköitymisiän nostaminen kolmella vuodella.
Eläkejärjestelmän ja hyvinvointivaltion kestävyys ovat vakavia kysymyksiä ja näiden turvaamiseksi työurien pidentämistavoite on oikea ja välttämätön. On myös puhdasta matematiikkaa todeta, ettei se toteudu ellei entistä useampi jatka työelämässä 63 ikävuoden jälkeen. Näin tapahtuu toki nytkin ja siihen tulee enemmänkin kannustaa. Kannustus on tässä oleellisinta, sillä kepittävä työelämä on muutenkin se asia joka on ajanut ihmisiä ennenaikaiselle eläkkeelle heti kun siihen tilaisuus on avautunut.
Hallituksen perääntyminen on antanut mahdollisuuden palata siihen järjestykseen, jonka lopputulos voi olla sellainen "suomalainen tylsä, mutta toimiva ja kaikkien hyväksyttävissä oleva kompromissi" jota reilu viikko sitten tässä peräänkuulutin. Väriä saatiin kun tyyli hajosi hallituksen lentomäkiyrityksessä, mutta siitähän me oppositiossa voimme olla vain tyytyväisiä.
12.3 2009
Yle ja julkinen palvelu
Sanoma-konserni on jo pidemmän aikaa osana yleiseurooppalaista mediatalojen kampanjaa aktiivisesti häärinyt Yleisradion aseman heikentämiseksi ja julkisen mediapalvelun yksityistämiseksi. Ihan legitiimi mielipide vaikka eri mieltä olenkin, mutta uutta on se ettei mediakonserni ole näin härskisti aikaisemmin käyttänyt omaa mediavaltaansa minkään sen omia yksityisiä taloudellisia intressejä palvelevan kampanjan hyväksi. Viimeksi konsernin päälehti antoi Sunnuntaidebatti -palstansa Sanoma Newsin toimitusjohtajan vaatimukselle Ylen julkisen palvelun monopolin purkamisesta.
Kuten Ylen pääjohtaja aivan oikein kirjoitti, ei sitä haastetta jota internetin ilmaisuus kaikille maksullisille medioille merkitsee ratkaista ainakaan Yleä heikentämällä, tai oikeammin lakkauttamalla, mitä Sanoman pyrkimys viime kädessä tarkoittaa. Yleisradiossa on toki paljonkin arvosteltavaa eikä aiheellisesta arvostelusta tule pidättäytyä, mutta perustelluinta arvostelu on aina ollut silloin kun yhtiö on laiminlyönyt sille kuuluvaa julkisen palvelun tehtävää. Jos se nyt innovoi uusia palveluja niin antaa kaupallisen median rauhassa itkeä. Toisin kuin kaikkien muiden mediayhtiöiden kohdalla voidaan eduskunnan valvonnassa toimivan Yleisradion virheet aina viime kädessä oikaista demokratian keinon.
HS-raati pantiin vähän aika sitten vastaamaan kysymykseen, onko Nokian vahva asema Suomessa uhka kansanvallalle. Miten olisi, jos ensin kerrottaisiin vastaajille, että Sanoma-konsernin liikevaihto on kymmenkertainen Yleen verrattuna ja sen liikevoitto Ylen koko budjetin suuruusluokkaa, ja sen jälkeen kysyttäisiin, onko Sanoma konsernin vahva asema Suomessa uhka kansanvallalle.
9.3. 2009
Venäjän vastuu Tshetseniasta
Mikä on maa, jossa moskeijasta palaava presidentti kertoo miksi hiljattain päähän ampumalla surmatut seitsemän nuorta naista ansaitsivat tulla "kunniamurhatuiksi" sukulaistensa toimesta "löyhän moraalinsa" vuoksi? Entä mikä on maa, jossa viime parlamenttivaaleissa osanotto nousi 99 prosenttiin ja voittanut puolue sai 99 prosenttia äänistä?
Vastaus on Tshetsenia, jossa avoin sodankäynti on päättynyt. Vallassa on 32-vuotias presidentti Ramzan Kadyrov, joka on saanut Kremliltä vapaat kädet käyttää valtaansa miten tahtoo niin kauan, kun Venäjän suvereniteettia ei kyseenalaisteta eikä avointa sotaa käydä. Saattaa olla, että osa tshetseeneistä jopa ihan aidosti tukee, tai ainakin sietää Kadyrovia, joka on tuonut jonkinlaisen, vaikkakin kuinka vääristyneen rauhan tuhoisasta sotimisesta vuosikausia kärsineeseen maahan. Tätä ei kuitenkaan voi millään testata, sillä Kadyrovin vallankäytön arvosteleminen on hengenvaarallista. Eikä vain Tshetseniassa, vaan myös Moskovassa, kuten Anna Politkovskaja sai kokea.
Käytyään vuosia puolin ja toisin julmaa sotaa estääkseen Tshetsenian itsenäistymisen Venäjä ei voi eikä saa nyt jättää Tshetseniaa sellaisten vallanpitäjien käsiin, joiden toimissa samanaikaisesti yhtyvät islamismin, stalinismin, ryövärikapitalismin ja mafiavallan pahimmat ominaisuudet. Venäjän perustuslaki takaa runsaasti oikeuksia naisten ja miesten tasa-arvosta ja uskonnonvapaudesta alkaen, kuten tekevät myös kaikki ne kansainväliset sopimukset, joihin Venäjä on sitoutunut. Niiden toteutumisesta Tshetseniassa vastaavat myös Medvejev ja Putin, niin kauan kun alue on Venäjän suvereenisuuden alainen.
5.3. 2009
Eläke- vai eläköitymisikä?
Hallitus teki politiikkariihessä lähestulkoon kaikille – useimmille hallituksen jäsenillekin – yllätyksenä tulleen päätöksen eläkeiän nostamisesta 63:sta 65:een ikävuoteen. Tämä tapahtui sen jälkeen kun pääministeri Vanhanen oli Rukan hiihtolomahangilla päätynyt siihen, että kansakunnan pelastaminen tätä edellyttää ja ehti vielä soittamaan ennen politiikkariihen alkua kokoomuksen pj Kataiselle, joka oli siihen myös yhtynyt.
Yhtä paljon kuin päätöksen sisältö on myös sen valmistelutapa herättänyt kauhistunutta kritiikkiä. Kyse ei ole vain siitä, että kaikkien eläkeratkaisujen valmisteluun vuosikymmenten ajan osallistuneet työmarkkinajärjestöt on sivuutettu, mistä ay-liike on ymmärrettävästi erityisen tuohtunut. Kyse on ylipäätänsä merkittävien asioiden laajan ja avoimen valmistelun sivuuttamisesta, mutta nyt käytetty menettely vastaa ilmeisen hyvin pääministeri Vanhasen käsitystä siitä, ettei keskeneräisistä asioista pidä puhua eikä pukahtaa.
Laajapohjaisella komiteatyöllä, kolmikantakuulemisilla ja avoimella julkisella keskustelulla on kieltämättä se huono puoli, että ne voivat viedä aikaa ja että ne voivat jopa pakottaa ennalta omaksuttujen mielipiteitten tarkistamiseen. Hyvänä puolena on kuitenkin se, että näin syntyy yleensä parempaa lainsäädäntöä ja kestävämpiä uudistuksia, jotka myös laajalti hyväksytään ja joihin sitoudutaan.
Entä itse ongelma? Onko se todella liian alhainen eläkeikä vai liian alhainen tosiasiallinen eläköitymisikä? Edellisen korotus ei ratkaise mitään ja käy ainoastaan eläkeleikkauksesta, jos jälkimmäiseen ei tule muutosta. Se taas ei ole vain eläkelainsäädännöstä vaan myös työelämän olosuhteista kiinni: miksi ne ovat kehittyneet sellaiseen suuntaan, että jokainen jolla on mahdollisuus hakeutuu mielummin pienemmälle ennenaikaiselle eläkkeelle kuin jatkaa eläkeikään saakka? Olen melko varma siitä, että toisenlaisella valmistelulla niihin todellisiin ongelmiin, joita eläköitymiseen ja työelämässä jatkamiseen liittyy, löytyisi suomalainen tylsä, mutta toimiva ja kaikkien hyväksyttävissä oleva kompromissi. Nyt sitä ei edes etsitä.
2.3. 2009
