Aikaisemmat avaukset 1.12.2008 -

Pohjoismaista globalisaationhallintaa

Samaan aikaan kun pääministeriä turhaan huudettiin kyselytunnilla vastaamaan hallituksen eläkelinjauksista olin hänen kanssaan pohjoismaiden pääministereiden järjestämässä toisessa globalisaatiokonferenssissa Islannissa. Eduskunta olisi voinut olla oikeampi paikka. Jos tarkoitus oli tehdä globalisaatiokonferenssista jonkinlainen Pohjolan Davos viemällä se viime vuonna Ruotsin Riksgränsetin vähän ränsistyneeseen tunturihotelliin, niin se ei toiminut. Paljon paremmin ei korkealentoisessa tavoitteessa onnistuttu nytkään, vaikka kansanedustajien kahluualtaana tunnettu Blue Lagoon Keflavikissa ei vielä ränsistynyt olekaan – eikä sen kuumiin vesiin kukaan tainnut edes pulahtaa. Nämä paikat ja tilaisuudet eivät houkuttele elinkeinoelämän pääjohtajatason edustajia tai huippututkijoita, joita alunperin lienee tavoiteltu. Parlamentaarikot olisivat ehkä olleet kiinnostuneempia, mutta heitä ei reilun sadan osanottajan joukkoon nytkään kelpuutettu kuin neljä pohjoismaisen neuvoston edustajaa.
 
Tämä ei tarkoita sitä, että käsiteltävät asiat olisivat olleet vähäarvoisia tai keskustelut huonoja. Päinvastoin, teemat joista keskeisin koski pohjoismaiden mahdollisuuksia toimia vaikuttajana ja edelläkävijänä ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä, olisivat ansainneet laajemmankin huomion. Nyt puhuttiin myös siitä, mitä PN:n parlamentaarikot ovat koko ajan korostaneet pohjoismaisessa globalisaatiokeskustelussa, eli että se ei voi koskea vain sitä miten sopeudumme globalisaatioon kilpailukykyämme parantamalla, vaan myös sitä, miten voimme vaikuttaa paremman globalisaationhallinnan puolesta. 
 
28.2. 2009

Vielä kerran Lex Nokia

Eduskunta aloitti eilen ns. Lex Nokian täysistuntokäsittelyn. Kaikkeen laista jo esitettyyn perusteltuun kritiikkiin ei minulla ole lisättävää. Kukaan ei varmasti halua suojella yritysvakoilun harjoittajia, mutta yrityssalaisuuksien vuodon estämiseen tämä lakiehdotus ei anna mitään todellisia välineitä, samalla kun se sisältää oikeusvaltion kannalta arveluttavia piirteitä. Sen vuoksi minulle perimmäiseksi kysymykseksi jääkin, mitä varten tätä lakia kuitenkin ajetaan kuin käärmettä pyssyyn? Tähän kysymykseen voi vielä löytyä todella hiuksia nostattavia vastauksia.

Lain valmistelun yhteydessä on viitattu työmarkkinajärjestöjen kolmikantaan. Olen ollut ja olen edelleen kolmikantayhteistyön puolustaja – varsinkin silloin kun koskee työmarkkinajärjestöjen sopimuksilla säädeltäviä asioita. Muunkin työelämään liittyvän lainsäädännön osalta on osapuolten yhteisymmärrys toivottavaa ja niiden kuuleminen aina perusteltua, mutta tällaisen prosessin tulee olla avoin eikä se voi lainsäätäjän käsiä sitoa. Lex Nokian kaltainen lainsäädäntö sopii harvinaisen huonosti työmarkkinajärjestöjen neuvottelukohteeksi saatikka sellaiseksi, josta ne voisivat sopia eduskunnan puolesta.

25.2. 2009

Yliopistolaki

Yliopistoväki eri puolella Suomea on herännyt viime viikkoina sellaiseen aktiivisuuteen hallituksen uuden yliopistolakiehdotuksen vastustamiseksi, jollaista ei ole korkeakoulumaailmassa vuosikymmeniin nähty. Kritiikki onkin paikallaan, sekä uudistuksen menettelytapojen että sisällön suhteen.
 
Yliopistoja on hyvä uudistaa ja avata, mutta ei siten että niiden riippuvuutta yksityisestä rahoituksesta ja elinkeinoelämästä kasvatetaan ja päästetään yliopistoyhteisön ulkopuoliset enemmistöksi niiden hallinnossa. Yliopistojen autonomia ei voi eikä saa olla rajoittamatonta, mutta siihen puuttumisen tulee tapahtua vain julkisen ja kansanvaltaisen ohjauksen kautta. Siihen säätiömalli on täysin sopimaton ratkaisu.
 
Olisiko tämä nyt vihdoin sellainen asia, jossa eduskunta yli hallitus-oppositio jaon voisi ottaa lakiesityksen kriittisen tarkasteluun, kuulla huolellisesti myös kaikkia valmistelussa sivuutettuja tahoja ja tehdä sen perusteella omat kestävät linjauksensa? Jotta näin kävisi on tärkeää, että yliopistoväki ei jätä meitä rauhaan.
 
23.2. 2009

Pääkaupungin seutuhallinto iäisyyskysymyksenä

Vantaan sosialidemokraatit esittävät pääkaupunkiseudulle suorilla vaaleilla valittavaa seutuvaltuustoa ja seutuhallintoa, tai näin ainakin kannanotto uutisoitiin. Ihan uusi ei esitys ole sillä seutuhallintokomitea esitti tätä jo vuonna 1987. Silloin Vantaan demarit olivat seudun kuntien laajassa rintamassa mukana torjumassa esitystä katsoen, että vapaaehtoisen yhteistyön kehitttäminen olisi parempi ja riittävä tie. Nytkin vantaalaisten esitysten tarkempi tarkastelu osoittaa, että siinä varsinaisesti esitetään vain tieteellistä tutkimusta seutuhallinnon järjestämisestä, jossa yhtenä tutkittavana mallina olisi vaaleilla valittu seutuvaltuusto. Sen verotusoikeuttakin saisi tutkia. Tutkimattakin vantaalaisille oli kuitenkin selvää, että selvitys Vantaan ja Helsingin yhdistämisestä on tarpeeton.
 
Olin aikanani tuon seutuhallintokomitean puheenjohtajana vahvasti sitoutunut sen esityksiin, mutta enää en ole varma niiden riittävyydestä, kun välillä on hukattu yli kaksikymmentä vuotta kaikkien muutosten torjumiseen. Nyt seutuhallintoajatus näyttää taas kelpaavan, jos ei muuta niin alibiksi, jolla torjutaan selvityksetkin kuntien yhdistämisestä.
 
Todettakoon väärinkäsitysten välttämiseksi, etteivät Vantaan demarit ole tässä muutosvastarinnassaan mitenkään sen pahempia jos eivät parempiakaan kuin muiden kuntien tai puolueiden päättäjät.

20.2. 2009

Ay-liikettä tarvitaan

Pietarissa tuntemattomat miehet pahoinpitelivät paikallisen General Motorsin autotehtaan ammattiliiton johtajan Jevgenij Ivanovin hänen kotiportaillaan. Suomessa, jossa oikeus ammatilliseen järjestäytymiseen on turvattu ja laajasti käytetty perusoikeus unohdetaan helposti, että maailmassa jo EU:n rajoilla, ja ehkä niiden sisälläkin, on maita, joissa ammatillisen järjestäytymisen puolesta toimiminen voi olla jopa hengenvaarallista työtä. Ammatillisen järjestäytymisen vapaus on perusoikeus siinä missä muutkin ihmisoikeudet.
 
Sellaista yhteiskuntaa ei vielä ole missään nähty ja tuskin tullaan näkemäänkään, jossa vapaa ammatillinen järjestäytyminen olisi käynyt tarpeettomaksi. Juha Siltalan kirja Työelämän huonontumisen lyhyt historia voi olla liioitteleva, mutta välittää yhtä kaikki tärkeätä tietoa siitä, millaiseksi suomalainen työelämä on kehittynyt. Se perustelee myös hyvin sitä, että vahvoja työntekijöiden oikeuksia puolustavia ammattijärjestöjä tarvitaan nyt jopa aikaisempaa enemmän.
 
Toinen asia on, miten hyvin suomalainen ammattiyhdistysliike tähän tarpeeseen vastaa. Sen aseman vahvistamista ja hyväksyntää ei lisää se, jos se liiaksi hahmottuu vain suhteellisen hyvin toimeentulevien ja vakituisesti työssäkäyvien ihmisten etuja puolustavaksi ja perusturvan parantamista jarruttavaksi etujärjestöksi.
 
17.2. 2009

Oho anteeksi!

Politiikan uutiset ovat viime viikolla koostuneet otsikkotasolla erilaisista möläyksistä, selittelyistä ja anteeksipyynnöistä. Nekin antavat aihetta asialliseen analyysiin yksien ylimielisyydestä ja toisten yliherkkyyksistä, mutta yleisvaikutelmaksi ulkopuolisille jää kuva poliittisesta lastenkamarista, jossa retoriikka ja pisteidenkeruu ovat tärkeämpiä kuin politiikan sisältö. Sivistymätön politiikantekotapa ei kerro siitä, että eläisimme sivistysvaltiossa.
 
Politiikan todelliset erot eivät sittenkään ole siinä elvytetäänkö sadalla miljoonalla tai edes miljardilla enemmän tai vähemmän, vaan siinä minkälaista yhteiskuntaa eri puolueet omien esitystensä kautta haluvat rakentaa. Se hahmottuu paljon selvemmin siitä, mihin kokoomuksen linjaukset ja hallituksen toimet johtavat – vaikka tätä eriarvoisuuden luokkayhteiskuntaa ei tietenkään rehellisesti kuvata –  kuin siitä mitä sosialidemokraattinen oppositio esittää. Kun nyt aivan oikein sanomme että eriarvoisuuden kasvu on pysäytettävä ja tuloeroja tasoitettava, niin tämän sanoman uskottavuutta edesauttaisi ehkä vielä yksi anteeksipyyntö siitä, mitä mekin olimme aiempina hallituskausina mukana toteuttamassa.
 
14.2. 2009

Soinin dilemma
 
Olen usein muille kuin suomalaisille saanut selvittää mitä nämä Suomen perussuomalaiset oikein edustavat ja mihin heidän kannatuksensa kasvu perustuu. Tähän asti olen korostanut, ettei kyseessä ole samankaltainen muukalaisvihamielisyyteen ja suoranaiseen rasismiin  perustuva oikeistopopulistinen liike, jollaisia on esim. Ruotsissa ja Tanskassa. Näin olen voinut tehdä ennen kaikkea siksi, että olen pitänyt Timoa Soinia ihmisenä, joka vakaumuksensa vuoksi ei voi eikä halua hyväksyä rasismia politiikan välineenä. Nyt en enää vastaisi ihan samoin.

En ole vielä tarkistanut arviotani Soinin vakaumuksesta, mutta en enää ole yhtä varma hänen kyvystään estää perussuomalaisten joidenkin uusien ja näkyvien voimien avointa esiintymistä ulkomaalaisvastaisin tunnuksin. On myös merkkejä äärioikeistolaisten rasistiryhmien hakeutumisesta perussuomalaisten helmoihin. Onko Soinilla kanttia puuttua tähän, vai pyrkiikö hän opportunistisesti käyttämään sitä puolueen kannatuksen kasvattamiseksi, vaikkei rasismiin itse samaistuisikaan? Tällaisella tiikerillä ratsastamisyritys voi johtaa enintään tilapäiseen menestykseen mutta on pidemmän päälle vaaraksi niin Soinille kuin koko hänen puolueelleenkin. Jälkimmäisestä en ole niinkään huolissani, mutta miten käy Soinin itsekunnioituksen?

11.2.2009

Eduskunta lumiukkona kun kaksikanta jyllää

Työmarkkinajärjestöt pääsivät viime viikolla sopimukseen eläkepolitiikasta ja työttömyysturvasta. Kun työnantajat ovat edelleen haluttomia palkkoja koskeviin tupoihin, ollaan SAK:ssa sitäkin tyytyväisempiä nyt aikaansaatuun "kaksikantasopimukseen". Sekä työnantajat – jotka näin saivat vahvistuksen Kataisen omissa nimissään lupaamalle Kela-maksunsa poistamiselle – että työntekijäjärjestöt, jotka saivat torjutuksi työttömyysturvan heikentämisuhan, ovat omasta näkökulmastaan tyytyväisiä. Ja toki kaikki voimme olla tyytyväisiä siitä, että näin osaltaan vahvistettiin työeläkejärjestelmän kestävyyttä niin, ettei Suomessa edelleenkään ole tarvis pelätä ns. eläkepommia. Vähemmän tyytyväisiä voivat olla sen sijaan pelkän perusturvan varaan joutuvat, joilla ei edustusta neuvottelupöydässä ollut ja jotka saavat nyt pelätä etuisuuksiensa ja palvelujensa rahoituksen puolesta.
 
Samalla se, että kaksi osapuolta sopii keskenään asioista, jotka kaikki kuuluvat kolmannen eli viime kädessä eduskunnan toimivaltaan, on kuitenkin taas uusi osoitus melkoisesta demokratiavajeesta Suomessa.
 
28.1. 2009

Selko ei tuonut selkeyttä

Kauan odotettu hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko eduskunnalle on valmistunut. Olen tähän asti puolustanut selontekomenettelyä, mutta tullut matkan varrella kriittisemmäksi. Olen kritiikin kanssa samaa mieltä siitä, ettei selonteko ole ainoa eikä edes erityisen hyvä tapa tarkastella turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä ja tehdä turvallisuuspolitiikan linjauksia, mutta puolustuksen käytännön järjestämisen pitkäjänteisyyden kannalta se on ollut toimiva menettely.
 
Yksi selontekomenettelyyn liittyvä etu on ollut laajan parlamentaarisen konsensuksen kerääminen linjausten taakse. Tämä toimi vielä tämänkertaisen parlamentaarisen seurantaryhmän mietinnön valmistelussa viime kesänä. Kun kokoomus nyt myös hallituksessa on jatkanut omaa Nato-kampanjointiaan ja välistävetojaan on tämä perustelu aika lailla väljähtynyt.
 
Selonteon Nato-kohtia on luettu suurennuslasilla ja etsitty onko niissä muutosta vai ei. Ne, jotka kansalaisten ja puolueiden suuren enemmistön sekä tasavallan presidentin tavoin eivät näe muutokseen aihetta, voivat viitata seloteon kappaleeseen, jossa suoraan lainataan parlamentaarisen seurantaryhmän toteamusta peruslinjausten kestävyydestä, sotilasliittoon kuulumattomuudesta ja Nato-jäsenyyden hakemisen mahdollisuuden ylläpitämisestä. Kokoomus on kuitenkin omien tavoitteittensa mukaisesti yrittänyt vesittää tätä hivuttamalla tekstiin enemmän Nato-myönteisyyttä, mihin keskusta on vastannut vähän toisenlaisia painotuksia lisäämällä. Selkeyttä tämä ei ole lisännyt muuta kuin siitä, että kokoomus ei häikäile omien tavoitteidensa ujuttamisessa.
 
Puolueena kokoomus saa esiintyä miten haluaa, mutta se että Alexander Stubb antaa ulkomaisille lehdille haastatteluja jotka otsikoidaan "Nato-hakemus viivästyy" on ulkoministerille sopimatonta puoluevedätystä, kun suomalaisten enemmistö ei näe tarvetta jäsenhakemukselle myöskään 2011 jälkeen, jos tilanne pysyy nykyisen kaltaisena. Laaja yksimielisyys siitä, että mahdollisuus sen jättämiseen pitää jatkossakin olla olemassa, ei oikeuta Suomen nimissä kertomaan, että sellainen myös olisi tulossa heti 2011, tai ainakin heti 2012 presidentinvaalien jälkeen, kuten Nato-lehdistömme hehkuttaa.
 
Varsinainen yllätys selonteossa on kuitenkin se, että siinä esitetään kahden prosentin vuosittaista reaalikasvua puolustusmenoihin. Se ei vastaa seurantaryhmän näkemystä ja on täysin kestämätön ja perusteeton linjaus tilanteessa, jossa maailmanlaajuinen talouskriisi ei muualla tule ainakaan lisäämään panostusta asehankintoihin.
 
25.1. 2009

Valkovenäjä

Parantaisiko Valkovenäjän jälleenyhdistyminen Venäjän kanssa ihmisoikeuksien ja demokratian tilaa Valkovenäjällä? Moni niistä, jotka vielä vuosi sitten olisivat vastanneet tähän myöntävästi olisivat nyt huomattavasti epävarmempia, mihin voi etsiä syitä sekä Minskistä että Moskovasta.
 
Kaikista Euroopan maista Valkovenäjä kärsi ehkä suurimmat tuhot toisessa maailmansodassa. Se menetti kolmanneksen väestöstään ja pääkaupungissa Minskisssä sanotaan vain neljän rakennukseen jääneen pystyyn sen jälkeen, kun Hitlerin armeija oli sieltä karkotettu. Sodan jälkeen sen liki kolmekilometrinen pääkatu Sovjetskaja – nykyinen itsenäisyyden avenyy – rakennettiin uudelleen ajan stalinistisen klassisismin hengessä. Tuloksena on yllättäen ollut harmoninen ja nykyisine koristevalaistuksineen ja, ainakin julkisivuiltaan, hyvin hoidetun ja todella upean näköinen kokonaisuus, joka on ansaitusti ehdolla UNESCOn maailmanperintökohteiden luetteloon suojeltavana alueena. 
 
Valkovenäjä on muutoinkin siellä ensimmäistä kertaa vierailevalle yllätyksellinen maa. Se tarjoaa monissa suhteissa mahdollisuuden ikäänkuin aikakoneessa matkata takaisin neuvostoaikaan – keskustoria hallitsee edelleen Leninin patsas ja Tshekan perustaja Felix Dzhersinskin syntymäkotia kunnostetaan museokohteena – mutta sellaiseen Neuvostoliittoon, jota ei leimaa ankea harmaus vaan länsimaisen markkinatalouden värikäs kuorrutus ja korostettu siisteys ja jossa kaikki myös toimii. Sen pääosin täysin valtionjohtoinen ja -omisteinen talous on viime vuodet kasvanut kaksinumeroisin luvuin, työttömyyttä ei juurikaan ole ja sen oloihinsa tyytyväisten kansalaisten enemmistö on ainakin näihin päiviin saakka ollut valmis antamaan presidentti Alyaksander Lukashenkalle tukensa sellaisissakin vaaleissa, joiden tulosta ei olisi etukäteen täytynyt varmistaa opposition toimintaa estävin keinoin ja suoranaisin vaaliväärennöksin.

Valkovenäjä on itsenäisenä maana pitkään alehinnoitellusta Venäjän maakaasusta ja öljystä nauttien pysyttäytynyt tukevasti ja tyytyväisenä Venäjän kainalossa ja ollut valmis muodostamaan myös valtioliiton Venäjän kanssa. Suhde on kuitenkin haalistunut, kaasun hinta noussut, valtioliittosuunnitelmat vähin äänin haudattu ja nyt Valkovenäjä hakee normaaleja suhteita myös Euroopan unionin kanssa. EU on suhtautunut maahan ja Lukashenkan diktatuuriin pidättyvästi ja sanktioinut sen johtajia pitämällä heitä viisumikiellossa. Lokakuussa EU kuitenkin päätti keskeyttää sanktioiden soveltamisen kuuden kuukauden ajaksi, siinä toivossa että maan kehityksessä nähdyt pienet vapautumisen merkit – kuten poliittisten vankien vapauttaminen – saisivat jatkoa mm. vaalisäädösten muuttamisena vielä viime vaaleissa nähtyjen epäkohtien korjaamiseksi, opposition ja kansalaisjärjestöjen toimintavapauden parantamisena ja vapaan lehdistön sallimisena.
 
Vaikka hallituksen retoriikka onkin muuttunut eurooppalaisia arvoja ymmärtävään suuntaan, on vaikeampi sanoa onko todellisuus muuttunut samassa suhteessa. Kovia kokeneiden oppositiopoliitikkojen ja kansalaisjärjestöaktivistien mielestä ei, ja he hyvin perustellusti listaavat asioita, joissa täytyy tapahtua todellista muutosta, jotta EU:n kannattaisi jatkaa suhteiden normalisointia. Omalta osaltaan suuren valiokunnan tällä viikolla Valkovenäjällä vieraillut delegaatio teki isännille selväksi, että mekin pidämme demokratiaa ja kansalaisvapauksien todellista vahvistamista edellytyksenä muutoin kaikin puolin kannatettavalle EU-Valkovenäjä suhteiden lähentämiselle.
 
22.1. 2009

Kaasua, mutta ei liikaa

Vuodenvaihteessa on Euroopassa jälleen koettu pienimuotoinen energiakriisi, kun Venäjän ja Ukrainan välinen kiista johti Ukrainan kautta EU-maihin kulkevien kaasutoimitusten keskeytymiseen. Siitä mistä on kyse ja mitä oikeastaan on tapahtunut ei ole ihan helppoa päästä selvyyteen ristiriitaista tietoa välittävien tiedotusvälineiden perusteella. Kaasua on ennenkin kadonnut matkalla Ukrainan läpi ilman, että sitä kukaan maksaa, ja niinpä tässäkin kiistassa yksi ratkaisuelementti on kansainvälinen valvonta sen varmistamiseksi, että EU-ostajille toimitettu kaasu todella myös tulee perille.
 
Tämä on vain osaratkaisu. Jos kiista olisi yksinomaan hinnoittelua ja laskujen maksamista koskeva kaupallinen riita sitä ei olisi näin vaikea ratkoa. Normaalista kaupasta ei kuitenkaan ole kysymys jo siitäkään syystä, ettei hinnoittelu ole läpinäkyvää ja maailmanmarkkinahintoihin perustuvaa, vaan osin edelleen vanhaan asevelihintaan tapahtuvaa ja hämärien välikäsien kautta kulkevaa. 
 
Kauan on tiedetty, että energia on sitä myyvälle Venäjälle paitsi vientitulojen lähde myös politiikan väline, joten Venäjän ja Ukrainan keskinäinen epäluulo ja huonot suhteet heijastuvat myös kaasuntoimituksiin ja niitä koskeviin neuvotteluihin. Voi olla että Venäjään kohdistuvat syytökset ja epäluulot ovat liioiteltuja – ja meidän on hyvä muistaa ettei kaasutoimituksissa Suomeen ole koskaan ollut ongelmia – mutta ne jatkuvat niin kauan kun Venäjän energiapolitiikka yleensä ja Gazpromin asema erityisesti eivät perustu normaaleihin markkinatalouden periaatteisiin ja siihen liittyvään avoimuuteen, eikä Venäjän ja EU:n energiamarkkinoilla toimita samoin vastavuoroisin pelisäännöin. Energiamarkkinoiden avoimuuden suhteen on EU:llakin parantamisen varaa.
 
Sekin on syytä muistaa, että kaasun käytön suurin turvallisuusriski on siinä, miten se aiheuttaa ilmastomuutosta vauhdittavia päästöjä. Kaasun puhtaus on vain suhteellinen etu kivihiileen ja öljyyn verrattuna, mikä perustelee sen lisäkäyttöä näiden korvaamiseksi, mutta kyse on yhtälailla fossiilisesta polttoaineesta, jonka käyttö ei ole kestävän kehityksen mukaista. Kaasun lisäkäyttö edellyttää myös energialähteiden ja kulkureittien monipuolistamista, miltä kannalta Nordstream-kaasuputki on uutena toimituskanavana nähtävä edelleen positiivisena hankkeena.

19.1. 2009

1809

Tukholmassa aloitettiin 1809 merkkivuoden tilaisuudet juhlallisin menoin. Kaksisataa vuotta on kyllin pitkä aika siihen, että Suomen ja Ruotsin eroa voidaan muistella ilman vähäisintäkään vastakkaisuutta mihinkään suuntaan, eroa edeltänyttä kuuttasataa vuotta ja sen merkitystä molemmille korostaen.
 
Suomessa on vakiintunut käsitys, että vuoden 1809 ero Ruotsista ja autonominen asemamme Venäjän keisarin suojeluksessa – niin kauan kun sitä kesti, ja sen jälkeen jo saavutetun asemamme puolustustaistelu – antoivat meille mahdollisuudet itsenäisyyteen kypsyneen kansallisvaltion luomiseen vuonna 1917. Tähän voi yhtyä, mutta se ei estä spekuloimasta sillä, mikä voisi olla Suomen tila tänään, jos eroa ei vuonna 1809 olisi tapahtunut. Ruotsin yhteydessä Suomi olisi yhtä lailla samanlainen demokratia ja ehkä vähän paremminkin toimiva pohjoismainen hyvinvointivaltio kuin nykyisin, mutta mikä olisi Suomen kielen asema? Ja olisiko Ruotsille voitokkaasti päättynyt sota ollut viimeinen, vai olisiko Suomi rajamaana jäänyt edelleen tulevien sotien tantereeksi ja olisivatko seuraukset olleet yhtä suotuisia suomalaisen kansakunnan ja valtion kehitykselle? Tällaisiin kysymyksiin en yritäkään vastata.
 
Monta kertaa viime vuosina lausuttu totuus on, että Suomi ja Ruotsi ovat tänään lähempänä toisiaan kuin milloinkaan ennen yhteisen historiansa aikana. Hyvä niin, mutta se ei estä sitä, että voisimme olla vieläkin läheisemmät ja harjoittaa vieläkin parempaa yhteistyötä Euroopan unionin jäseninä.
 
16.1. 2009

Tuhoaja maksakoon

Kirkon ulkomaanavun rahoittaman klinikan tuhoaminen Israelin armeijan iskussa ei ole ensimmäinen kerta, kun Israel hyvin tarkoitukselliselta näyttävällä tavalla tuhoaa suomalaisin varoin rakennetun ja ylläpidetyn terveys- tai muun yksiselitteisesti humanitäärisen siviilikohteen. Onni oli, ettei kukaan kuollut juuri tässä iskussa. On tärkeätä että Suomi, teon tahallisuudesta tai tahattomuudesta riippumatta, vaatii Israelia täysimääräisesti korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Jos teko oli tahallinen tulee myös ottaa esiin sotarikoksiin syyllistyneiden vastuuseen saattaminen.
 
Rahalla ei tietenkään voi korvata menetettyjä ihmishenkiä eikä muuta kärsimystä, jota Gazan lapset tulevat koko elämänsä kantamaan. Israel on vuosikausia mennen tullen käynyt tuhomassa niitä rakennuksia ja palveluja, joita ulkomaiset järjestöt ja hallitukset ovat palestiinalaisalueille pystyttäneet. Kuitenkin kansainvälisen humanitäärisen oikeuden mukaan Israel miehittäjänä on se, jonka tulisi täysimääräisesti miehittämiensä alueiden väestön hyvinvoinnista vastata. Suomi voisi nyt tässä tapauksessa koettaa tarvittaessa oikeusteitse panna syylliset maksamaan. 
 
14.1. 2009

Kenellä menee hyvin?

Suurten porvaripuolueiden puheenjohtajat, pääministeri Vanhanen ja nyt myös valtiovarainministeri Katainen, ovat ottaneet tavakseen kertoa kansalaisille, että olojen surkuttelu ja hallituksen arvostelu ovat aiheettomia, koska niin monella ihmisellä menee edelleenkin hyvin, jopa koko ajan paremmin.
 
Tottahan tämä on, yhtä lailla kuin sekin että hyvin suurella osalla ihmisiä, ja nyt talousnäkymien taas synkistyttyä myös kasvavalla määrällä ihmisiä ei mene Suomessa hyvin, vaan he ovat koko ajan kokeneet asemansa suhteellisen ja monet, kuten työttömäksi joutuvat, jopa absoluuttisen heikkenemisen. Tämä ei ole sattumaa vaan eriarvoisuuden ja tuloerojen kasvattaminen on kokoomusvetoisen uusliberalistisen talouspolitiikan nimenomainen tarkoitus. Viimeksi tämän vahvistivat Kataisen verolinjaukset, joissa pidetään sitkeästi kiinni suurituloisia suosivien veroalennusten toteuttamisesta samanaikaisesti, kun hän puhuu jo välillisten – siis köyhempien suhteellisesti eniten maksamien – verojen kohta edessä olevasta kiristämistarpeesta. Ja tottakai hyvinvointivaltion alasajoa tarkoittavat menoleikkauksetkin ovat kuvassa mukana, vaikka leikkauslistojen olemassaolo energisesti kiistetäänkin. Niitä ei nimittäin tarvitse ottaa suoraan hallituksen kontolle, riittää kun koko ajan heikkenevä kuntatalous pakottaa kunnat tällaisiin leikkauksiin.
 
Se kenen hyvinvoinnista kannetaan ensisijassa huolta on edelleen ratkaiseva jakolinja politiikassa. Kokoomukselle ja porvareille riittää, että niillä joilla on jo asiat hyvin menee vielä paremmin, kun sosialidemokraattisen politiikan onnistumista ja epäonnistumista tulee aina mitata sillä, miten yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilanne muuttuu. Se on heikentynyt, ja valitettavasti jo silloin kun sosialidemokraatit vielä olivat hallitusvastuussa.
 
Sosialidemokraattien on osattava ja uskallettava ajaa ja toteuttaa myös ns. keskiluokkaisten äänestäjien edessä sellaista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka pitää tärkeimpänä kriteerinään heikoimpien ja köyhimpien aseman paranemista, sillä keskiluokankin hyvinvointi, viihtyvyys ja turvallisuus toteutuu sitä paremmin mitä tasa-arvoisempaa, tulo- ja varallisuuserot kohtuullisina pitävää politiikkaa maassa harjoitetaan.
 
11.1. 2009

Selvitysmies vai komitea?

Selvitysmies Antti Tanskanen on eilen jättänyt esityksensä yritysrahoituksen turvaavista toimenpiteistä, jotka näyttävät saaneen etupäässä myönteisen vastaanoton. Niistäkin varmasti löytyy kehittämistä, mutta tässä tapauksessa yritysten luottamuksen ylläpitämiseksi on erityisen tärkeätä toimia nopeasti.
 
Tällaisiin toimeksiantoihin selvitysmiesmenettely on ihan paikallaan. Sen sijaan selvitysmiesten käyttö vähemmän kiireellisissä laaja-alaisten ja pitkävaikutteisten uudistusten ja muutosten valmisteluissa on paljon kyseenalaisempaa ja seurausta jo vuosikausia jatkuneesta tavasta luopua kaikesta komiteatyöskentelystä. Selvitysmiehiltä yleensä saa varmemmin sitä mitä tilaaja haluaa eikä omaa kantaa tarvitse koetella poikkeavien mielipiteiden kuuntelemisella ja vaihtoehtoisten mallien testauksella. Komiteatyön surkastumisen taustalla on ollut myös politiikan painotuksen muutos hyvinvointivaltion laajentamisesta ja vahvistamisesta sen rajaamiseen ja heikentämiseen uusliberalismin hengessä. Tämä on sikäli lyhytnäköistä, että väärääkin politiikkaa kannattaisi ennemmin tehdä hyvin ja huolellisesti kuin huonosti ja hutiloiden.
 
Isoista ja vuosikausiakin istuneista komiteoista oli 50- ja 60-luvulla helppo tehdä pilkkaa "herrat istuu-palkka juoksee-järki seisoo-asiat makaa" -tyyliin, joskus aiheellisestikin. Parhaimmillaan komiteoista saatiin kuitenkin kahdenlaista tärkeää hyötyä, jonka puute tuottaa nyt ongelmia. Yksi on se, että lainsäädännön tekninen taso on surkastunut  ja eduskunta on joutunut usein tekemään sellaista työtä puutteiden korjaamiseksi, joka olisi kuulunut jo valmisteluvaiheeseen ja tullut yleensä jo komiteatyössä tehdyksi. Toinen on, että asianosaisten ja asiantuntijoiden komiteatyössä tapahtuvan kuulemisen ja osallistumisen pois jääminen on johtanut yksisilmäisempään valmisteluun ja joskus joidenkin ministerille läheisten etupiirien erityisintressien perusteettomaan ja piiloteltuun suosimiseen. Uudistuksilta puuttuu pitkäjänteisyys ja niiden onnistumista tukeva laaja yhteiskunnallinen sitoutuminen.

Onko sata-komitea kuitenkin poikkeus trendistä? Ei sikäli, että sen kokoonpano on jo poissulkenut opposition vaikuttamismahdollisuudet. Hirtehinen tulkinta on, että sata-komitea asetettiin siksi, että se taas pitkäksi aikaa esimerkillään lopettaisi haikailut laajemmasta paluusta komiteatyöskentelyyn.

9.1. 2009

Vieläkö maailma voidaan pelastaa?

Jokin aika sitten jouduin tarkistamaan eräitä väestötietoja, jotka löytyvät netistä nopeasti ja vaivatta. Siitä tuli ajatuksia herättävä kokemus. Joitain vuosia olen puheenvuoroissani käyttänyt lukua 6,3 miljardia maapallon väkilukuna, mutta oikea luku eilen täplättynä on kuitenkin 6,873768340 miljardia.
 
Maakohtaiset luvut ovat ehkä vielä herättävämpiä. Siitä kun maailmassa uutisoitiin Intian väkiluvun ylittäneen miljardin rajan on alle kymmenen vuotta. Nyt kuitenkin luku on jo ainakin 145 miljoonaa suurempi. Vierailin Tansaniassa ensimmäisen kerran vuonna 1968 jolloin maan väkiluku oli 12 miljoonaa. Nyt se on päälle 40 miljoonaa. Kouluajoiltani on jäänyt mieleen jokin oppikirja, jossa Egyptin väkiluvuksi sanottiin 22 miljoonaa. Ajattelin, että tänään sen täytyy olla jotain lähempänä 60 miljoonaa, mutta oikea luku onkin yli 75 miljoonaa. Kun Abebe Bikila voitti Rooman kisoissa maratonin etiopilaisia oli 22 miljoonaa, nyt 83 miljoonaa. Jne.
 
Jos lähdemme siitä, että kaikilla maailman asukkailla on samanlainen oikeus sellaiseen kohtuulliseen elintasoon, jota vailla enemmistö maailman ihmisistä tänään on, ja jos jo tapa jolla maapallon nykyisen väestön elämää ylläpidetään ylittää kestävän kehityksen rajat, niin miten mitkään käytettävissä olevat toimet voivat estää ilmastonmuutoksen etenemisen sellaiseen pisteeseen, jossa se suunnittelemattomalla ja katastrofaalisella tavalla tai toisella tulee vähentämään ihmisiä maapallolla?
 
En tiedä vastausta, enkä oikein näe missään sellaista tahtotilaa joka – EU:n ja monien muidenkin hyvää tarkoittavista puheista huolimatta – antaisi aihetta uskoa siihen, että katastrofikehitys voitaisiin vielä välttää.

On kuitenkin tärkeää, että yhä useampi on alkanut tätä pohtia, ja että esimerkiksi Risto Isomäki kirjoittaa kirjan 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen, vaikka en äkkiseltään havainnut siinäkään yhtään viittausta väestönkasvuun.
 
Siksi esitän vielä yhden tavan: tehdään maailmanlaajuinen sitova sopimus ja otetaan käyttöön sitä toteuttavat tehokkaat mekanismit, jotka rajoittavat kasvihuonekaasujen päästöt kokonaisuudessaan sellaiseen asteittain alenevaan määrään, joka parhaan käytettävissä olevan tieteellisen arvion mukaan riittäisi estämään sietorajan ylittävän ylikuumenemisen. Jaetaan nämä päästöoikeudet väkiluvun suhteessa maailman kaikkien maiden kesken ja sallitaan täysin vapaa kauppa näillä päästöoikeuksilla. Sen seurauksena ne maat, jotka nykyisten teollisuusmaiden tavoin aiheuttavat eniten per capita päästöjä joutuisivat ostamaan oikeutensa köyhemmiltä vähemmän fossiilisia polttoaineita käyttäviltä ja vähemmän päästöjä tuottavilta mailta. Tämä merkitsi myös ihan oikeutettua mittavaa tulonsiirtoa rikkailta köyhemmille ja korvaisi suuren osan kehitysavun tarpeesta. Jos ja kun päästöoikeuksien jakoa ei enää tulevan väestönkasvun perusteella korjata merkitsisi se myös voimakasta kannustinta väestönkasvun hillitsemiseksi.
 
Utopiaa? Ehkä, siinä missä heijastavan planktonin viljeleminen tai puiden hautaaminen järviin, soihin tai aavikolle, tai jotkut muut Isomäen (ei ihan vakavissaan) esittämät keinot. Varmaa on vain se, että business as usual vie katastrofiin.
 
5.1. 2009

Vuosi käynnistyi

Puolustusministeriön perinteinen uuden vuoden vastaanotto oli tänä vuonna siirretty säätytalolta Marina Congress Centeriin, jotta kaikki kymenlaakson kokoomuslaiset ja muutkin puoluesisaret ja -veljet mahtuivat mukaan, vaikka ruoka ja lautaset uhkasivat välillä ehtyä. Uutta oli myös ministerin keksintö nimetä tilaisuuden teemaksi Mannerheim. Tämänkin olisi vielä kestänyt, mutta kun Häkämies tervetuliaissanojensa päätteeksi siirsi puheenvuoron Renny Harlinille tämän tulevan Mannerheim-elokuvan mainostamiseksi riitti se minulle.

Kotimatkalla soitti Ilta-Sanomat ja halusi kommenttia pj. Urpilaisen verkkosukkakuvista kilpailevassa iltapäivälehdessä. En ollut kuvia nähnyt ja vaikka olisinkin, en olisi kommentoinut. Muistelin myöhemmin itsekseni, miten joku viikkolehti vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen yritti koota kymmenkunta uutta edustajaa uimahoususillaan nuorten leijonien  ryhmäkuvaan – silloin nuoret edustajat olivat miehiä, nyt naisia.  Kieltäytäydyin, ja ilmeisesti ainakin ryhmän samanaikaisesti koollesaaminen jollekin uima-altaalle tuotti niin paljon vaikeuksia, ettei hanke koskaan toteutunut. Toimittaja kuitenkin antoi minulle lehdessä happaman ja kai uhkailevaksi tarkoitetun muistutuksen siitä, että tulee vielä uusiakin vaaleja. Niin on tullut. Ja tulee vastakin.

2.1. 2009

Hyvää uutta vuotta?

Vuosi 2009 alkaa huolestuttavissa ja epävarmoissa merkeissä. Talouden indikaattorit viittaavat eri puolilla maailmaa jo lähenevään syöksykierteeseen, eikä Suomea pelasta sen hokeminen, että oman taloudemme fundamentit ovat terveet. Hallitus ei osoita vieläkään merkkejä tilanteen ymmärtämisestä eikä elvytyspolitiikan välttämättömyydestä, vaan pääministeri on taas toistanut, että hallituksen budjettinsa yhteydessä esittämä suurituloisia suosiva veroalennuspaketti on riittävä vastaus, vaikka se annettiin jo ennen kuin edes tiedettiin kysymystä. Hallituksen politiikan seuraus ellei suoranainen tarkoituskin on tuloerojen kasvattaminen ja suomalaisen hyvinvointivaltion alasajo.

Sotiminen Lähi-Idässä kiihtyy. Seitsemän vuotta sitten ulkoministerikauteni alkupuolella tulin Suomen Kuvalehden haastattelussa kauhistelleeksi, miten "Israelin linjana on nujertaa, nöyryyttää, alistaa ja köyhdyttää palestiinalaiset". Samassa haastattelussa myös totesin, että "siirtokuntien jatkuva laajentaminen on koko rauhanprosessin pahin uhka". Mikään ei valitettavasti ole tänä aikana muuttunut ainakaan parempaan suuntaan. Israel on käynnistänyt taas uuden tuhoisan, kestämättömiin ja saavuttamattomiin tavoitteisiin tähtäävän sekä menetelmiltään suhteettoman ja tuomittavan operaation Gazassa luottaen siihen, että USA jälleen kerran rahoittaa sen sotatoimet ja EU seuraavassa vaiheessa palestiinalaisille aiheutettujen tuhojen korjaamisen. Jos mikä tahansa muu valtio käyttäisi samoja menetelmiä niin haasteet sotarikoksista olisivat jo matkalla.

Osavastuun kantavat myös ns. kvartetin – YK, EU, USA, Venäjä – osapuolet, jotka eivät ole halunneet, kyenneet tai uskaltaneet ajaa rauhanprosessia täydellä voimalla. Lähi-Idässä voi itse kukin valita sen tapahtuman ja ajankohdan, josta alkaen kaikki alkoi mennä pieleen, mutta yksi oli palestiinalaisalueiden demokraattiset ja rehelliset vaalit, jotka Hamas kaikkien hämmästykseksi voitti. Sen sijaan että tätä olisi kunnioitettu ja pyritty rakentamaan, niin vaikeata ja haastavaa kun se olisi ollutkin, rauhanprosessia palestiinalaisten valtakirjan saaneiden edustajien kanssa, sorruttiin USA:n ja Israelin painostuksesta politiikkaan, jonka tarkoituksena oli – kuten ulkoministeri Condoleezza Rice sen ilmoitti – rankaista palestiinalaisia vääristä valinnoista.

Palestiinalaiset eivät tietenkään ole vain viattomia uhreja ja erityisesti Hamas on myös vastuussa siitä, että se on sallinnut ja hyväksynyt terrorismin käytön miehittäjävaltaa vastaan, mutta se ei tee Israelin toimintaa yhtään hyväksyttävämmäksi. Pelkkä piittaamaton voimapolitiikka ei voi ikuisesti taata Israelin valtion olemassaoloa eikä sen kansalaisten turvallisuutta. Monet israelilaiset ovat onneksi samaa mieltä ja heidän mielipiteitään voi lukea esimerkiksi Haaretz-lehden sivuilta. Mielenilmaisut tilanteen johdosta eivät ole siten vain solidaarisuudenosoitus kärsiville palestiinalaisille vaan yhtä paljon tuen antamista Israelin rauhanvoimille, joita ilman kestävää rauhaa Lähi-Itään ei saada.

1.1. 2009

Markkinafundamentalismia voisi karsia pienemmissäkin asioissa

Maailmanlaajuisen laman torjumiseksi on finanssikriisin puhkeamisen jälkeen oltu valmiita luopumaan monista vielä vähän aikaa sitten politiikkaa hallinneista markkinafundamentalismin opeista. Julkiset elvytystoimet ja finanssimarkkinoiden tiukempi säätely ovat ainakin Suomen ulkopuolella nyt politiikan työjärjestyksessä päällimmäisinä. Hyvä niin, vaikka emme vielä tiedä osataanko ja uskalletaanko niitä riittävästi käyttää kriisin torjumiseksi. 

Markkinafundamentalismin voisi pienemmissäkin asioissa altistaa terveen järjen kritiikille. Näin esimerkiksi silloin, kun EU:n komissio haluaa kieltää suomalaisten elintarvikkeiden markkinoinnin kotimaisina tuotteina, ainakin jos tätä tuetaan valtion varoilla. Kotimaisuuden käyttö markkinoinnissa ei ole sellainen kilpailua vääristävä toimi johon EU:lla olisi perusteltua tarvetta puuttua. Sehän vain auttaa sitä, että kuluttaja voi halutessaan helpommin varmistua, millaisissa oloissa ja missä maassa tuotetuista elintarvikkeista on kyse.

30.12. 2008

Joulurauhan loppu

Joulurauha, jos sellaisesta on voinut puhua, on Lähi-idässä taas päättynyt. Gazassa valtaa pitävä Hamas oli noin viikko sitten päättänyt lopettaa puolen vuoden mittaisen tulitaon ja aloitti uudelleen siviiliuhreja vaatineet summittaiset raketti- ja kranaatti-iskunsa Gazasta Israelin puolelle. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun Hamasin näkökulmasta tulitauko ei ollut tuonut mitään edistysaskeleita rauhanprosessissa eikä parannuksia 1,5 miljoonan asukkaan jättiläisgettoon suljettujen Gazan palestiinalaisten elämään, eikä merkkejäkään siitä, että Hamasia edes yritettäisiin saada mukaan rauhankeskusteluihin.
 
Israel on vastannut tähän tapansa mukaan täysin suhteettomalla voimankäytöllä ja sen veriset ilmaiskut ovat surmanneet ehkä parisataa ihmistä Gazassa. Iskut eivät ainakaan paranna rauhanmahdollisuuksia eivätkä myöskään vähennä Palestiinan viimeiset demokraattiset vaalit voittaneen ja sen jälkeen boikottiin pannun Hamasin kannatusta. Israelissa valmistaudutaan vaaleihin eikä hallituspuolueilla ole oikeistolaisen Likudin kannatuksen kasvun pelossa uskallusta esiintyä sovinnollisina tai ylipäätään halukkaina myönnytyksiin rauhan hyväksi. 
 
EU:n Javier Solanan esittämä välitön tulitaukovaatimus on tietysti oikea, mutta kuunteleeko kukaan? Tuskin ainakaan Israelissa niin kauan kun siellä tiedetään, että maan tärkein tukija ja aseistaja Yhdysvallat vaatii Hamasia lopettamaan kaikki iskunsa, mutta Israelia vain "välttämään siviiliuhreja". Tässäkin tietysti toivoo, että uusi presidentti valkoisessa talossa omaksuisi tasapuolisemman linjan, mutta varmaa se ei valitettavasti ole.
 
27.12. 2008