Epätavallisen kaupungin epätavallinen historia

Yksi tapa kiteyttää Jerusalemin historia yhteen lauseeseen on todeta Simon Sebag Montefioren sanoin: ”Jerusalem oli 1000 vuotta yksinomaan juutalainen, 400 vuotta kristitty ja 1300 vuotta islamilainen kaupunki; eikä yksikään näistä kolmesta uskonnosta koskaan saanut Jerusalemia haltuunsa ilman miekkaa, katapulttia tai haupitsia.”
 
Kirja etenee muuten kronologisessa järjestyksessä alkaen esihistoriallisista ajoista ja päätyen vuoteen 1967, mutta alkaa kuvauksella Jerusalemin piirityksestä ja valtauksesta vuonna 70, joka päättyi kapinoivien juutalaisen asuttaman kaupungin hävitykseen Tituksen johtaman Rooman valtakunnan armeijan toimesta. Kukaan ei tarkkaan tiedä paljonko kaupungin asukkaita surmattiin valtauksessa – esitetyistä arvioista huikeimmat ylittävät jopa miljoonan – mutta ainakin kymmenistä tuhansista on kyse. Ne jotka eivät kuolleet nälkään tapettiin kammottavimmilla kidutusten höystämillä ja kirjassa monin esimerkein kerrotuilla tavoilla. Kolmen suuren maailmanuskonnon pyhiinvaelluskohteena pitämän kaupungin historia on täynnä käsittämätöntä, uskontokuntien keskinäistä ja sisäistä väkivaltaa, vuosi 70 oli tässä historiassa vain yksi monista toistuvista merkkikohdista.

Jerusalemista ei voi kirjoittaa kirjoittamatta myös samalla siihen liittyvien uskontokuntien synnystä, opeista ja historiasta sekä niiden jatkuvasta keskinäisestä taisteluista, minkä Montefiore asiantuntevasti tekee. Suvaitsemattomuuden verisen historian lukeminen on jo sellaisenaan tarpeeksi masentavaa, mutta masennusta syventää tietoisuus siitä, että sama historiaa väärentäviin myytteihin nojaava, toisen historian ja oikeudet kieltävä kilpailu alueista ja pyhistä paikoista jatkuu edelleen, ja että siihen osallistuvat yllyttäjinä myös kristityt fundamentalistit ja muut alueelle täysin ulkopuoliset ryhmät omine ns. pyhien tekstien tulkintoineen.

Tämä Jerusalemin kysymyksen uusi kansainvälistyminen – ristiretkien aikaa  voi pitää sen ensimmäisenä aaltona – sai vauhtia 1800-luvulla, jolloin monien hallitsijoiden ja poliitikkojen ohella erityisesti kristityt ryhmät alkoivat tehdä turismi- ja pyhiinvaellusmatkoja pyhälle maalle etupäässä Englannista, Yhdysvalloista ja Venäjältä. Vierailijoihin kuuluivat mm. Nikolai Gogol ja Mark Twain. Käynti oli pettymys Gogolille, joka mystikkona kärsi 30-luvulla jo viralliseen tautiluokitukseen otetusta ”Jerusalem-syndroomasta”. Gogolin matka ei rikastuttanut liioin maailmankirjallisuutta, kuten muutoinkin vain aniharva niistä 5000 teoksesta, jotka vuosina 1800–1875 välillä englanniksi julkaistiin Jerusalemista. Merkittävin poikkeus on skeptikko Mark Twainin ironiaa ja huumoria viljelevä Innocents Abroad.

Pohjoismaatkin mahtuvat ohimennen mukaan kirjaan. Yhden kappaleen verran kerrotaan Norjan teini-ikäisen kuninkaan Sigurdin vierailusta 60 aluksen laivastonsa kanssa Välimeren perukoilla ja hänen talvehtimisestaan Jerusalemissa ristiretkikuningas Baldwinin vieraana kiitoksena hänen avustaaan Sidonia hallussaan pitäneen muslimien karkotuksessa.

Yksi suomalainenkin on kirjaan mahtunut. Hän on 1865 syntynyt kirjailija ja juutalaisten ajanlaskua käsittelevällä väitöskirjalla tohtoroitunut Valter Juvelius – hänen tunnetuin tuotteensa lienee ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu” -kappaleen sanoitus – joka väitti hämärään jääneellä tavalla saaneensa tietoonsa Salomonin aarteen ja Liitonarkin kätköpaikan Jerusalemissa. Hän sai vakuutettua brittiläiseen aatelissukuun lukeutuneen seikkailijan Monty Parkerin asiasta ja hankkimaan arkeologisen retkikunnan rahoituksen, josta enin osa tarvittiin erilaisten viranomaisten lahjontaan. Arabivaatteisiin naamioituneiden aarteenetsijöiden yritys aloittaa laittomat kaivuut keväällä 1910 Temppelivuorella päättyi lyhyeen ja sai aikaan melkoisen mellakka-aallon, joka Montefioren mukaan oli ainutlaatuinen siinä, että se yhdisti sekä juutalaiset että muslimit mellakoimaan saman asian nimissä. Parker joutui hengen hädässä pakenemaan koko Palestiinasta.

Simon Sebag Montefioren aikaisempaan tuotantoon kuuluvat mm. kiitosta saaneet ja laajalti luetut elämäkerrat Josef Stalinista ja ruhtinas Potemkinista. Tähän aiheeseen häntä on vetänyt myös henkilökohtainen tausta. Kirjoittaja on sukua vuonna 1785 syntyneelle ja yli satavuotiaaksi eläneelle Sir Moses Montefiorelle, Rotschildin sukuun naineelle rikkaalle englanninjuutalaiselle pankkiirille ja liikemiehelle, jonka rahoitti runsaskätisesti juutalaisten asutushankkeita Jerusalemin ympäristössä. Montefiorella ei ollut tunnustettuja jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa, vaikka hän vielä yli 80-vuotiaana sai palvelustytön raskaaksi. Simon Sebag Montefiore on hänen veljensä pojanpoika. Tämä sukulaisuussuhde ei ole kuitenkaan mitenkään ohjannut kirjoittajan kynää tai muutoinkaan ollut esteenä sille tasapuoliselle ja objektiiviselle tavalle, jolla hän on ehkä yhtä maailman vaikeimmista aiheista lähestynyt.

Joulukuu 2011

Suomi ja Viron itsenäisyyden palauttaminen

Kulle Raig aloitti Tarton yliopistossa suomen kielen opiskelun jo 50-luvun lopulla aikana, jolloin sukulaiskielen taidolla ei ollut vielä kovin paljoa käyttöä tulkin tehtävissä. Asiat muuttuivat presidentti Kekkosen Viron historiassa merkkipaaluksi jääneen Viron vierailun ja hänen Tarton yliopistossa viron kielellä pitämänsä luennon jälkeen, joka mursi sodan jälkeisen Neuvosto-Viron eristämisen ja johti seuraavana vuonna Helsingin ja Tallinnan välisen lauttaliikenteen uudelleen aloittamiseen. Virolaiset, joilla oli maan pohjoisosissa mahdollisuus seurata Suomen tv-lähetyksiä, saivat nyt henkireiän ulkomaailmaan. Matkailijavirta oli pitkään tietysti yksipuolisesti Suomesta Viroon suuntautunutta, sillä järjestelmä rajoitti tarkkaan niiden virolaisten määrän, joiden sallittiin vierailla kapitalistisessa maassa.

Myös kieli-insituutin Suomen kielen opettajuuden jälkeen Inturistin oppaana ja Viron radion toimittajana työskennelleen Kulle Raigin kielitaidolle avautui laajenevasti käyttöä tulkin tehtävissä ja Viron radion suomenkielisenä toimittajana sekä Virossa että Suomessa, vaikka Raigin Suomen matkoihin tuli hänen ystäväpiirissään peitenemellä Kindness, Generosity and Beaty kutsutun kolmen kirjaimen järjestön – KGB:n näkökulmasta itse asiassa aiheellisten – epäluulojen vuoksi pakollinen kahdeksan vuoden tauko ennenkuin viranomaiset joutuivat taipumaan perestroikan irtipäästämien muutosvoimien edessä ja käytännössä vapauttamaan matkustamisen.

Kun Viron itsenäistymisprosessi elokuussa 1991 Moskovassa tehdyn ja pian epäonnistuneen kaappauksen vuoksi kulminoitui, oli Kulle Raig ollut Helsingissä töissä ensin Yleisradion toimittajana ja helmikuusta alkaen Viron Helsingin toimiston toiminnanjohtaja. Tosiasiassa tämä toimipiste toimi eräänlaisena Viron epävirallisena lähetystönä ja elokuun kriittisinä päivinä jopa ulkoministeriönä, kun Viron ulkoministeri Lennart Meri oli silloin Helsingissä johtamassa toimia tuen ja tunnustusten saamiseksi Viron itsenäisyydelle.

Raigin muistelmateos keskittyy Viron Suomi-suhteisiin ja maan itsenäistymisen ratkaiseviin vuosiin. Hän kirjoittaa siitä, miten virolaiset saivat pyrkimyksilleen laajaa ja aitoa tukea Suomesta, vaikka virallinen Suomi pelasi tunnustamisen suhteen hyvinkin varman päälle niin kauan kun Neuvostoliitto vielä oli olemassa tavalla, joka arvostelijoiden silmissä näytti jopa kylmäkiskoisuudelta Viroa kohtaan. Raig jakaa kiitoksia niille suomalaisille, jotka jo varhaisessa vaiheessa Esko Ollillan tai Seppo Heikinheimon tavoin toimivat virolaisten hyväksi, mutta on myös pitkämielinen ja ymmärtävä virallistakin Suomea kohtaan. Tässä hän noudattaa Lennart Meren linjaa. Kuten Raig kirjoittaa, Meri ei  ”missään vaiheessa suostunut kritikoimaan Suomea sen paremmin kuin suomalaisia poliitikkojakaan, ei ainakaan julkisesti. Tai jos hän sen teki, niin hyvin hienovaraisesti. Hän tiesi hyvin, ettei hänen toimintansa olisi ollut mahdollista ilman Suomen ja suomalaisten ystävien apua”.

Viron itsenäistymisen jälkeen Raig jatkoi Viron uudelleen avatussa Helsingin lähetystössä konsulina ja kulttuurineuvoksena ja sen jälkeen vielä kolme vuotta Viron Suomen instituutin johtajana ja seisemän vuotta Suomen Viro-yhdistysten liiton toiminnanjohtajana. Pian Viron presidentiksi valitun Meren luottohenkilönä hän oli näin vanhan Suomen sillan jälleenrakennusvuosina avainasemassa sekä havainnoitsijana että tekijänä naapureiden yhteistyössä.

Raigin kirjoittajanominaisuuksiin kuuluu, että hän voi kirjoittaa myös hyvin lämpimästi ja kunnioittavasti esimerkiksi Seppo Heikinheimosta ja Lennart Merestä peittelemättä kuitenkaan heidän monin tavoin hankalia ominaisuuksiaan ja niistä seuranneita vaikeuksia. Raigin teos ei pyri olemaan historiantutkimusta, mutta se on kokeneen toimittajan otteella kirjoitettu teos, joka antaa paljon tietoa ja ainesta myös tutkijoille.

Joulukuu 2011