Ruotsalaista reaali- ja naapuruuspolitiikkaa

Kesällä 2013 kuollut ruotsalainen historiantutkija ja Helsingissäkin palvellut diplomaatti Krister Wahlbäck oli maansa ehdottomasti paras Suomen tuntija ja ymmärtäjä, minkä hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa vuonna 2011 ilmestynyt Jättens andedräkt. Finlandsfrågan i svensk politik 1809-2009  vakuuttavasti osoittaa. Tuottelias kirjoittaja kirjoitti  julkaistujen tekstien ohella myös paljon utrikesdepartementin arkistoihin päätyneitä analyyttisiä muistioita. Nyt eri yhteyksissä julkaistuista artikkeleista ja eräistä julkaisemattomista asiakirjoista on koottu artikkelikokoelma, joka vahvistaa Wahlbäckin ansiot historian ja kansainvälisen politiikan tutkijana. Kirjan esipuheen on kirjoittanut vielä viime kesänä ulkoministerinä toiminut Carl Bildt. Se on hyvin sopivaa siihen nähden, että pääministeriksi v 1991 tultuaan Bildt kutsui kansliaansa myös Wahlbäckin, joka seuraavan kolmen vuoden aikana oli Euroopan suurten mullistusten aikana myös lähempänä vallankäyttöä kuin koskaan.

Wahlbäck oli pitkien linjojen tutkija. Yksi lähtökohta tälle on vuoden 1814 politiikka jolloin Ruotsi kuninkaaksi hankitun Napoleonin marsalkka Jean-Babtiste Bernadotten johdolla luopui revanssipolitiikasta, hyväksyi Suomen menestyksen pysyväksi, tyytyi sitä korvaavaan unioniin Norjan kanssa ja aloitti kaksisataa vuotta kestäneen sotaan osallistumattomuuden kauden. Se oli, Wahlbäckin mukaan, onneksi niin Ruotsille, Suomelle kuin Norjallekin.

Laajan käsittelyn saa myös Ruotsin politiikka maailmansotien välissä ja sotien aikana. Itsenäisen Suomen tukeminen oli Ruotsille sen omista intresseistä lähtenyt tärkeä prioriteetti, ja se tarkoitti pyrkimystä irrottaa Suomi ensin Saksan suhteestaan ja sen jälkeisestä reunavaltiopolitiikasta pohjoismaisen puolueettomuuspolitiikan linjalle. Kun Suomi tähän lopulta oli valmis eläteltiin, Pohjanlahden tällä puolen toiveita siitä, että se voisi johtaa Pohjolan puolustusliittoon, tai ainakin Ruotsin ja Suomen keskinäiseen liittoon. Puolustusliitolta puuttui kuitenkin todellisuuspohja alkaen siitä, että Suomelle vain itä oli uhan suunta, kun taas Ruotsille Saksan suunta oli yhtä oleellinen, ja Tanskalle se oli ainoa.  Ruotsin kanssa kuitenkin tiivistettiin sotilaallista yhteistyötä ja valmistettiin yhteinen suunnitelma Ahvenanmaan linnoittamisesta. Talvisodan alla tämä synnytti Suomessa toiveen siitä, että Ruotsi tulisi hädän hetkellä Suomen tueksi.

Kuten Wahlbäck kertaa ja muutoinkin tiedämme, ei Ruotsi koskaan antanut mitään lupausta saatikka sitoumusta tällaisesta tuesta , eikä Suomen johdossa elätetyillä toiveilla ollut todellista pohjaa. Siihen ei ollut valmis edes ulkoministerin paikalta talvisodan alettua vaihdettu Richard Sandler, joka muutoin oli aktiivisen Suomen politiikan kannattaja.  Kun sitten talvisodan päätyttyä puuhattiin todellista liittoa Norjan ja Ruotsin kanssa kaatui tämä Neuvostoliiton jyrkkään vastustukseen.  Talvisodan aikana Ruotsi ei kuitenkaan julistautunut puolueettomaksi vaan määritteli itsensä ei-sotaa käyväksi maaksi, joka monin tavoin toimitti suomelle aseita, vapaaehtoisia ja muuta tukea.

Ruotsi ei kuitenkaan antanut englantilais-ranskalaiselle Suomelle tarkoitetulle sotilaalliselle retkikunnalle lupaa kauttakulkuun Ruotsin kautta Suomeen. Tässä se menetteli oikein sekä itsensä että Suomen kannalta, koska joukkojen pääosa olisi jäänyt Ruotsiin pitämään Saksan huollolle elintärkeitä malmikenttiä hallussaan, eivätkä Suomeen joutaneet pienemmät joukot olisi riittäneet estämään  puna-armeijaa miehittämästä Suomea. Tämän tiesi Mannerheim, joka tuki rauhantekoa, mutta ei Stalin jota potti tämän väliintulouhan riittävän todesta tehdäkseen Suomen kanssa rauhan.

Ruotsin sodanaikaista puolueettomuutta on sodan jälkeen arvosteltu sekä länsimaissa että Ruotsissa moraalittomaksi totalitaristisen saksan myötäilyksi. Tämän arvostelun Wahlbäck torjuu todeten, että jos Ruotsi olisi tiukemmalla politiikalla joutunut sotaan Saksaa vastaan se tuskin olisi maailmansotaa oleellisesti lyhentänyt tavalla, joka olisi perustellut Ruotsin kärsimiä tappioita tai ollut sotaan joutuneille Ruotsin pohjoismaisille naapureillekaan avuksi.

Mielenkiintoisimpiin artikkeleihin kuuluu Wahlbäckin vuonna 1991 Tuomo Polvisen juhlakirjassa julkaistu artikkeli Vad skulle ha hänt, om först någon annat skett?, jossa hän tarkastelee kontrafaktuaalisen historiankirjoituksen menetelmin, mitä olisi voinut seurata jos Ruotsi tai Suomi olisivat eri vaiheissa tehneet toisenlaisia ratkaisuja. Tarkastelussa Wahlbäck päätyy samaan mihin yleensä suomalaisetkin historiankirjoittajat, että päätökset saattoivat aikanaan perustua vääriin tietoihin ja virheellisiin olettamuksiin, mutta lopputulos kuitenkin oli, molemmille maille onnellisin mahdollinen.

Lähempänä nykypäivää ovat kertomukset tapaus Wallenbergin käsittelystä, Ruotsin Neuvostoliittosuhteista Hrutshevin aikana, Wahlbäckin pohdinnat puolueettomuudesta kylmän sodan jälkeisessä maailmassa sekä Ruotsin politiikasta Baltian maiden suhteen. Viime mainitussa Wahlbäck ei ole enää vain historioitsija vaan asianosainen, joka seurasi lähietäisyydeltä Ruotsin Baltian politiikkaa pääministeri Bildtin kansliassa. Kuvaus tästä kertoo Ruotsin paljon tunnettua suuremmasta roolista uudelleenitsenäistyneiden Baltian maiden ja Venäjän suhteiden järjestämisessä, mikä edellytti ei vain venäläisiin vaikuttamista vaan myös Baltian maiden taivuttelemista tiettyjen realiteettien hyväksymiseen sekä malttiin maiden venäjänkielisten vähemmistöjen kohtaan.

Tuoreimmatkin kirjoitukset kokoelmassa ovat jo muutaman vuoden takaa, joten sitä miten Wahlbäck analysoisi Venäjä-suhdetta Ukrainan konfliktin synnyttämässä uudessa tilanteessa ei ole mukana. Kirjan viimeinen teksti Ryssland, det nya NATO och Sverige on seminaariesitelmä vuodelta 2001 jossa varovaisen myönteisesti lähestytään Nato-jäsenyyden mahdollisuutta siltä pohjalta, että ”uusi Nato” ei enää ole ensi sijassa artikla 5 mukaisiin tehtäviin keskittyvä liittokunta. Miten Wahlbäck tätä täydentäisi tänään voimme vain arvailla

Joulukuu 2014