Suomensyöjä vai selviytyjä
 
Itse Lenin oli se joka ensimmäisenä tuli jo 20-luvulla nimittäneeksi Otto Wille Kuusista ”Suomensyöjäksi”, minkä Antero Uitto on myös ottanut Kuusisesta kertovan kirjansa otsikkoon. Kirjan hän kuitenkin päättää lauseeseen: ”Etupäässä Kuusinen oli kuitenkin selviytyjä”.

Näiden välillä ei tarvitse olla mitään ristiriitaa. Selviytyäkseen Kuusisen oli pakko ryhtyä Stalinin käskystä Terijoen hallituksen johtoon ja tulla sitä kautta ainakin Suomessa lopullisesti ja pysyvästi leimatuksi Suomensyöjäksi. Samaan pakkopullaan kuului siihen asti Kominternin johtotehtävissä viihtyneen Kuusisen siirto talvisodan jälkeen perustetun Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan johtajaksi. Vuosiin 1940−41 ajoittuvat myös Kuusisen SKP:n käyttöön tarkoittamat ohjeet valmistautua Suomen ja Karjalan yhdistämiseen samanlaisena neuvostotasavaltana kuin millaisiksi Baltian maat oli juuri alistettu.
 
Toverit Suomessa maanalaisen puolueen johtotehtävissä toiminutta Hertta-tytärtä myöten eivät lämmenneet suunnitelmalle, tai ainakaan sen julkiselle esittämiselle. Pian myös Kuusinen luopui ajatuksesta. Ihan selvää ei ainakaan Uiton kirjan perusteella ole, uskoiko Kuusinen enää sodan jälkeen ylipäätään Suomen bolshevisoimisen mahdollisuuksiin. Suomeen paluun toiveita hän kyllä elätteli, mutta tuskin kuitenkaan enää maan johtajana.

Sodanjälkeisessä Suomessa hän olisi varmaan kokenut olonsa Suomessa turvallisemmaksi kuin Stalinin Neuvostoliitossa, jossa hän todisti lähietäisyydeltä tuhansien suomalaistovereittensa puhdistuksia ja menehtymistä. Kuusinen oli itsekin välillä puhdistettavien listalla epäiltynä yhteistyöstä ”brittiagentti Hella Wuolijoen” kanssa, ja tuskin olisi kyennyt tekemään juuri mitään tovereittensa pelastamiseksi. Mitään viitteitä siitä, että hän olisi tällaista yrittänytkään ei ole − ainoa tiedossa oleva tapaus on Stalinille esitetty ja myös toteutettu toive hänen Esa poikansa palauttamisesta vankileiriltä Terijoen hallituksen käyttöön −  mutta ei myöskään siitä että hän olisi aktiivisesti vastustajiaan Gulagiin toimittanut. Vastustajia ja kilpailijoita hänellä oli SKP:ssäkin, mutta heidät hän oli Kullervo Mannerin tavoin selättänyt jo ennen terroripuhdistusten alkua.

Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan johdossa Kuusisen suurin anti oli Kalevalan aseman vakiinnuttaminen, ei vähiten hänen omien laadukkaiden Kalevala-artikkeleittensa kautta. Hän ei silti juurikaan viihtynyt eikä viipynyt Petroskoissa, vaan asui vuodesta 1944 alkaen lähestulkoon pysyvästi Moskovassa.

Moskovassa Kuusiselle avautuikin lopulta merkittävä ura NKP:n johdossa. Hän pääsi ensimmäisen kerran politbyroon jäseneksi jo ennen Stalinin kuolemaa, mutta putosi sieltä pois Stalinin kuoltua. Hän menetti myös KSSNT:n johtopaikan kun tasavallan status palautettiin takaisin autonomiseksi tasavallaksi vuonna 1956, mutta jo seuraavana vuonna hän palasi politbyroohon ja nousi myös puolueen sihteeristöön, nyt Nikita Hrustsevin vankkana tukijana.  Siellä hän pysyi kuolemaansa saakka vuoteen 1964. Näkemättä jäi, olisiko suuri selviytyjä ja takinkääntäjä säilyttänyt asemansa enää Hrustsevin muutamaa kuukautta myöhemmin tapahtuneen erottamisen jälkeen.

Kuusisen kuvaan Stalinia nöyrästi palvelleena Suomisyöjänä on vaikuttanut vain vähän Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen julkisuuteen tulleet tiedot, joiden mukaan hän olisi politbyroossa edustanut uudistuksiin ja vanhojen dogmien romuttamiseen valmiimpaa ajattelua. Ohuimmillaan Uiton kirja onkin käsitellessään Kuusisen viimeistä kymmentä vuotta, jolloin hän kuitenkin oli supervallan todellisen vallankäytön keskiössä.

Antero Uitto ei ole historiantutkija vaan dokumentaristi ja bibliofiili, joka on aiemmin julkaissut mm. venäläisiä Suomea koskettavia dokumenttikokoelmia. Dokumentaristin ote näkyy tämänkin kirjan runsaassa kirjallisuudesta ja asiakirjoista otettujen ylipitkien lainauksien käytössä. Kirjallisuusluettelo on kunnioitettavan pituinen, mutta ei suinkaan täydellinen. Mitään alkuperäisaineistoa kuten kirjeenvaihtoa tai pöytäkirjoja ei Uitto ole julkaistuja dokumenttikokoelmia enempää käyttänyt. Tällä tavoin muodostettu kuva Kuusista ei siten sisällä uutta tietoa ja jää aika pinnalliseksi. Lähdekritiikki loistaa lähes täydellisesti poissaolollaan, mikä antaa mahdollisuuden poimia keskisimpinä kirjallisina lähteinä olleista Arvo Tuomisen ja Kuusisen puolison Aino Kuusisen muistelmista kirjoittajaa eniten miellyttävät näkemykset.

Joulukuu 2013

Juuri nyt on hyvä aika

Nadine Gordimerin romaanin päähenkilöt ovat valkoinen ja äidin puolelta juutalainen Steve sekä musta zulu Jabulile, jotka tutustuivat, rakastuivat ja avioituivat maanpakolaisina Zwasimaassa. Siellä he kumpikin osallistuivat ANC:n joukoissa maan vapautustaisteluun, jonka kuluessa molemmat olivat myös pidätettyinä. Vapauden koitettua heidän kaksilapsinen perheensä sai laillistetun aseman ja he saattoivat jatkaa uraansa, Steve kemistinä ja yliopiston apulaisprofessorina, Jabu ensin opettajana ja työn ohella opiskeltuaan lainoppineena asianajajana. Keskiluokkaistuneet vapaustaistelijat ovat menestyneitä ja asuvat monikultuurisella esikaupunkialueella, jossa heidän ystäväpiiriinsä on sopivasti uskonnollisesti, rodullisesti ja sukupuoliselta suuntautumiseltaan sekoittunutta.

Heidän elämänsä etenee, mutta molemmat vapaustaistelun arvoista kiinnipitävät kokevat  kasvavaa vieraantunesuutta uuden Etelä-Afrikan tuottamiin pettymyksiin: maata halltisevan ANC:n johdon kyvyttömyys ja haluttomuus puuttua kasvavaan eriarvoisuuteen muuten kuin todellista tasa-arvoa tuottamattomilla populistisilla eleillä, Zuman presidenttikaudella syvetynyt korruptio, arjen kasvava väkivaltarikollisuus ja lisääntyvä zimbabwelaisiin ja muihin Etelä-Afrikkaan hakeutuneisiin pakolaisiin kohdistuva muukalaisviha kypsyttää ensin Stevessä lopulta myös Jabun hyväksymisen saavan halun hakeutua siirtolaisina Australiaan.

Gordimer on vahvimmillaan kuvatessaan sitä, miten politiikka, rotu- ja kulttuurierot ja poikkeavat kokemukset heijastuvat ja vaikuttavat ihmisten elämään, ajatuksiin ja tapoihin. Politiikka ja yhteiskunta ovat koko ajan läsnä kirjassa, joka henkilöiden kommenttien kautta seuraa esim.  väkivaltaista, rasistista ja populistista retoriikkaa viljelleen ANC:n nuorisojohtaja Julius Maleman nousua ja miten se osaltaan loi pohjaa ANC:sta eronneiden uudelle puolueelle. Kirja päättyy ennen kuin Malema lopulta erotettiin ANC:sta. Erottamisensa jälkeen Malema vaati etelä-afrikkalaisia kohtelemaan häntä samanlaisella kunnioituksella kuin Nelson Mandelaa, mitä paikallinen koomikko kommentoi heti toteamalla: Loistava ajatus, aloitetaan 27 vuoden vankeudella…”. Gordimer olisi varmasti voinut saada tästäkin replikoinnista aineistoa romaaniinsa.

Etelä-afrikkalainen nobel-kirjailija Nadine Gordimer on aina ollut ”poliittinen” kirjailija, mikä ei tarkoita sitä, että hän olisi saarnaava sellainen. Voi myös kysyä olisiko muu edes ollut entisessä ja kenties nykyisesskäkään Etelä-Afrikassa mahdollista. Kuukausi sitten 90 vuotta täyttänyt Gordimer on julkaissut tämän uusimman romaaninsa vuosi sitten. Toisin kuin joskus muiden kunnioitettujen pitkäikäisten kirjailijoiden kohdalla, ei kirjaa lukiessa kertaakaan tule mieleen, että se olisi kannattanut jättää tekijän jälkimaineen vuoksi julkaisematta.

Joulukuu 2013

Saksanjuutalainen historia

Fritz Stern syntyi Weimarin tasavallan Breslaussa (nyk. Wroclaw) vuonna 1926. Hänen sukunsa kuului niihin kantaväestöön assimiloituneisiin keskiluokan juutalaisiin, jotka 1800-luvun lopulla myös kääntyivät kristinuskoon. Hänen isänsä oli ensimmäisen maailmansodan veteraani, suosittu lääkäri ja tunnustettu tiedemies. Isän lisäksi hänen molemmat isoisänsä ja kaikkien isovanhempiensa isät olivat lääkäreitä. Maailmansodan aikoihin enimmillään 16 % Saksan lääkärikunnasta oli juutalaisia ammatin tarjotessa koulutetuilla juutalaisille esteettömimmän tien saksalaiseen keskiluokkaan. Weimarin demokraattinen Saksa oli Sternin perheen aito kotimaa, jonka perustaneiden sosialidemokraattien ja liberaalien kannattajia he olivat. Perheen tuttavapiiriin kuuluivat mm. kemian nobelisti Fritz Haber ja Albert Einstein.

Fritz oli seitsenvuotias, kun hän Hitlerin valtaannoustua ensimmästä kertaa alkoi vähitellen tiedostaa ”ei-arjalaisen” taustansa ja miten se luokitteli hänet erilaiseen asemaan kuin muut ikä- ja koulutoverinsa. Muutoin perheen elämä ei vielä kolmannen valtakunnan alkuvuosina ollut erityisen ahdistettua ja vei aikansa ennen kuin he kypsyivät silloin vielä mahdolliseen ja rohkaistuunkin maastamuuttoon. Se tapahtui lopulta vuonna 1938 vain muutamaa viikkoa ennen systemaattisen juutalaisvainon käynnistänyttä kristalliyötä.

Yhdysvalloissa perhe asettui New Yorkiin, jossa Fritz kävi koulunsa loppuun ja jatkoi paikallisessa Columbian yliopistossa historian opintoja. Alan professoriksi hänet nimitettiin jo 1953. Sternin erikoisalana on ollut Saksan historia yleensä ja kansallissosialismin aika ja vaikutus erityisesti. Runsaan tuotantonsa pääteokseksi hän itse nostaa vuonna 1977 valmistuneen Gold and Iron teoksen, joka kertoo Otto von Bismarckista ja hänen läheisestä yhteistyöstään vaikutusvaltaisen, mutta kulissien takana toimineen pankkiiriystävänsä Gerson Bleichröderin kanssa. Se valottaa myös juutalaisten ja ei-juutalaisten suhteita keisarinaikaisessa Saksassa. Se on teemana myös hänen 1999 julkaisemassaan Albert Einsteinia käsittelevässä kirjassa.

Sternistä tuli amerikkalais-saksalais-juutalaisten suhteiden ja historian erityisosaaja. Sekulaariksi sionistiksi itsensä määritellyt Stern on pitänyt nykyiseen Israeliin kriittistä etäisyyttä, kenties samassa hengessä kuin Einstein, joka kirjeessään sodan jälkeen totesi synnytystuskiensa kanssa kamppailevasta juutalaisvaltiosta: ”Vallattomuutemme on paha asia; jos meillä olisi valtaa, se saattaa olla vielä pahempi”.

Five Germanys on samanaikaisesti sekä muistelmateos että katsaus Saksan historiaan. Ne viisi Saksaa joista Stern kirjoittaa ovat vuonna 1918 romahtanut keisarillinen Saksa, Weimarin Saksa, Natsi-Saksa, nykyinen Saksan liittotasavalta ja siihen sulautettu Saksan Demokraattinen tasavalta. Kolmen ensin mainitun kuvaus, johon hän nivoo oman sukunsa, lapsuutensa ja nuoruutensa, on kirjan parasta antia.

Kirjan jälkimmäinen osio ei enää ole yhtä vakuuttavaa. Liittotasavallan kuvaajana Stern tuntee kohteensa ja voi hyödyntää ystävyyttään ja keskustelujaan Ralf Dahrendorfin, Marion Donhöffin, Helmut Schmidtin ja monien muiden vaikuttajien kanssa. Sen sijaan DDR, jossa Stern on oleskellut yhteensä vain muutaman viikon, jää hänelle vieraaksi maaksi. Ikävystyttävämpää on kuitenkin se, miten kirjan jälkipuolella alkaa häiritsevässä määrin nousta pääasiaksi professorina, tutkijana ja luennoitsijana menestyvän Sternin listaus matkoistaan, tapaamistaan kuuluisuuksista ja saamistaan huomionosoituksista ja kiitoksista, Matti Kilngenkin jo toiseksi jättävällä tavalla.

Stern on tuotannollaan monin tavoin osallistunut saksalaisten vergangheitsbewältingungia eli menneisyydenhallintaa koskevaan historiakeskusteluun ja tehnyt sen sekä ihastusta että vihastusta herättäneellä tavalla. Suomessa häntä ei silti juurikaan tunneta eikä tätä tai muita Sternin kirjoja ole suomeksi saatavilla.

Joulukuu 2013