Ankkalammikon hannu hanhi
 
Pär Stenbäckin kaksi vuotta sitten ilmestynyt, 60-luvun loppuun ulottunut muistelmateos När världen öppnade sig sai sen verran kohtuullista kiitosta persoonallisesta otteesta ja avoimuudestaan, että moni alkoi sen perusteella odottaa muistelmien jatkoa korkealle viritetyin toivein. Näitä nyt ilmestynyt tiiliskivi Kriisejä ja katastrofeja ei valitettavasti täytä. 
 
Yli kuusisataasivuista teosta paisuttavat melko pinnalliset kertomukset Stenbäckin ulkomaanmatkoista ja luettelot niillä tavatuista tärkeistä ihmisistä. Matkustaminen tuntuu olleen Stenbäckille erityisen mieluista, semminkin kun monilla matkoilla on voinut olla mukana myös vaimo Sissel. Tällainen matka oli myös lomamatka perheen kanssa Sri Lankaan maan ulkoministerin kutsusta, mikä antoi myös mahdollisuuden vaikuttaa Huurre-yhtiön (jonka hallitukseen Stenbäck silloin kuului) varastohankkeen hyväksi. Ilmeisesti matka on jäänyt erityisesti mieleen siksi, että sen yhteydessä on poikkeuksellinen maininta ”maksoimme matkan itse”.
 
Kun kirjoittaja lisäksi on halunnut käydä yksityiskohtaisesti läpi lähestulkoon kaikki erilaiset luottamustehtävänsä, joiden määrä ei ole vähäinen, niihin liittyneine matkoineen ja kokouksineen, muistuttaa kirja suuresti maakuntasarjan maalaisliittolaispoliitikkojen monessa mukana -tyyppisiä muisteloita, joiden kohokohtana saattaa olla parin vuoden käväisy valtioneuvoston jäsenenä. Kirja vilisee nimiä, paikkoja ja tapahtumia ja erilaisista ihmisistä esitettyjä arvioita.
 
Kalevi Sorsasta Stenbäck muistaa mainita tämän tunnetun hyvämuistisuuden ja pitkävihaisuuden myrkyllisen yhdistelmän, mutta vähintään yhtä hyvin nämä ominaisuudet näyttävät sopivan Stenbäckiin itseensä. Enin osa Stenbäckin hampaankolon puhdistuksista kohdistuu suomenruotsalaisen ankkalammikon asukkaisiin. Stenbäckin ylivoimainen ykkösinhokki on Georg C. Ehnrooth, joka saa kyytiä sekä mielipiteittensä, toimintatapojensa että luonteenominaisuuksiensa vuoksi. Perusteellisen käsittelyn saavat myös Stenbäckin ministeriksi nostama ja lupauksensa pettänyt Gustaf Björkstrand ja laskelmoidulla oikeistolaisuudella poseerannut Elisabeth Rehn, jonka mahdollinen valinta presidentiksi hirvitti RKP:n puoluejohtoa. Useimmat selviävät vähemmillä huomautuksilla, kuten Jan-Erik Enestam, Levi Ulfvens, Johan Wrede tai Jutta Zilliacus, joiden syntinä yleensä on ollut Stenbäckin kulloistenkin urapyrkimysten tahaton tai tahallinen ymmärtämättömyys. Stenbäckin puoluetovereista oikeastaan vain Christoffer Taxell – Pilli ja Pulla nimellä tunnetun Stenbäck-Taxell parivaljakon toinen osapuoli – selviää täysin puhtain paperein. Jopa Jan-Magnus Jansson, jota Stenbäck itse kuvaa mentorikseen, maalataan taitavan ohimenevin vedoin huonoksi häviäjäksi, joka olisi halunnut vuonna 1982 ulkoministeriksi, kun paikan saikin Stenbäck. 
 
Sosialidemokraatit selviävät yllättävän vähäisin kolhuin Stenbäckin käsittelystä. Koivistoa ja Ahtisaarta jopa kiitellään, samoin kuin Ralf Fribergiä tai monipuoluemies Jörn Donneria. Välit Sorsankin kanssa korjaantuivat 80-luvun lopulla, vaikka miehet puoluejohtajina olivat otelleet välillä ankarastikin. Vain Lars Lindeman jää sellaiseksi demarihahmoksi, josta kirjoittajalla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Arvosteltavia hahmoja löytyy kotipolitiikan ulkopuoleltakin sekä suomenruotsalaisista että kansainvälisistä järjestöistä. Stenbäckin karriääri sekä Suomen että kansainvälisessä Punaisessa Ristissä oli turbulenssia täynnä eikä häntä yleensä ilman äänestyksiä valittu tehtäviinsä, minka hän on huolellisesti rekisteröinyt kriittisillä huomautuksilla ja kertomuksilla vastustajistaan.
 
Mielenkiintoisinta kirjassa on ehkä se enemmän tarkoittamatta kuin tarkoituksellisesti piirretty kuva, jonka se jättää suomenruotsalaisesta toimintakulttuurista, rahoituskanavista ja verkostoitumisesta ja sellaisesta ”kaveria ei jätetä” -solidaarisuudesta, joka minkä tahansa muun puolueen kyseessä ollen revittäisiin julkisuudessa kappaleiksi täysin insestisenä sisäpiirikähmintänä.
 
Stenbäckin kotimainen ja kansainvälinen ura on näyttävä ja hän on ollut monissa sellaisissa paikoissa ja tehtävissä sellaiseen aikaan, että niistä olisi voinut odottaa enemmänkin tietoa ja pohdintaa. Nyt pääpaino on anekdooteissa, ei analyysissä. Politiikan sisältökysymykset jäävät henkilö- ja suomenruotsalaisten  erityisintressikysymysten jalkoihin. Yleisempää intressipolitiikkaa edustaa kuitenkin Stenbäckin asettuminen ulkomaisen pääoman hankkiman yksityisen sairaalaketjun palvelukseen tehtävänään vakuuttaa ”valikoidut ministerit, kansanedustajat ja johtavat virkamiehet” siitä, että tämä palveli julkista terveydenhoitoa keventämällä sen taakkaa. 

Siitä kuinka tyytyväinen maa oli tähän Päriin ja hän maahan voi esittää erilaisia näkemyksiä, mutta ainakin kirjoittaja on jättänyt kaikki tehtävänsä hyvin itseensä tyytyväisin mielin.
 
Joulukuu 2009

Yritys metropolin hahmottamiseen
 
Jussi-Pekka Alanen on entisenä Helsingin apulaiskaupunginjohtajana , asuntohallituksen pääjohtajana ja Kuntaliiton toimitusjohtajana virkauransa jälkeen usein erilaisissa selvitystöissä käytetty kuntayhteistyön asiantuntija. Seinäjoella hän onnistui, mutta pääkaupunkiseutua lähestyttäessä on vastarinta uudistuksille käynyt ylivoimaiseksi. Järvenpään ja Keravan yhdessä palkkaamana selvitysmiehenä hän päätyi tarjoamaan paloja Tuusulasta ratkaisuna. Se ei lentänyt, sillä vaikea kuvitella Keski-Uudellemaalle muuta toimivaa ratkaisua kuin kaikkien kolmen kunnan yhdistämistä, minkä myös Alanen itse tilaamattomana johtopäätöksenä totesi esityksessään. Mutta sekään ratkaisu ei ole sen paremmassa lentokunnossa, ainakaan niin kauan kun se riippuu näiden kuntien omista päättäjistä. 
 
Kuusi vuotta sitten sisäministeriö pestasi Alasen Helsingin metropolialueen selvitysmieheksi. Koska tämä kuntien käsityksen mukaan tapahtui heitä kuulematta, oli yritys jo liikkeelle lähtiessään vaikeuksissa. Yksi vastarinnan ilmaus oli se, että Helsingin silloinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen jopa kielsi alaisiaan virkamiehiä osallistumasta Alasen selvitystyöhön liittyvään valmisteluun ja työryhmiin. Alasen työlle kävi siten kuin kaikille sitä edeltäneillekin tavalla tai toisella seudullista yhteistyötä ja seutuhallintoa koskeville selvityksille ja mietinnöille, toisin sanoen se otettiin tiedoksi, ei kuitenkaan mahdollisia toimenpiteitä varten. 
 
Tästä historiasta Alanen on kirjoittanut Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisusarjassa painetun pienen kirjan, jossa läpikäydään kaikki aikaisemmat yritykset seudullisen hallinnon kehittämiseksi ja niiden tyssääminen. Alasen yhteenveto on kiitettävän suorapuheinen: ”Yritykset Helsingin tai pääkaupunkiseudun yhteisen päätöksenteon lakisääteisestä järjestämisestä on toistuvasti torjuttu syytteillä byrokraattisuudesta, epäselvyydestä ja demokraattisuuden puutteesta. Todellisuudessa vastustukseen vaikuttaa enemmänkin epäluuloisuus ja keskinäisen luottamuksen puute sekä sisäänpäin kääntynyt itsekkyys”. Kun olen itsekin aikanaan ollut mukana yrityksissä seutuyhteistyön ja -hallinnon kehittämiseksi, en voi muuta kuin yhtyä Alasen käsitykseen.
 
Voimaperäisempiinkin ilmaisuihin voisi turhautuneisuus seudullisen hajanaisuuden edessä antaa aihetta, mutta niihin ei kärsivällisen herrasmiehen ominaisuudet tätä surullista historiaa kirjatessaan säilyttänyt Alanen kuitenkaan sorru. Hän perustelee rauhallisesti ja vakuuttavasti miksi tänä päivänä jo metropolialueeksi kasvanut Helsingin seutu tarvitsee myös uusia hallinnollisia ratkaisuja selvitäkseen eteensä kasaantuneista haasteista ja päästäkseen vähitellen korjaamaan riittämättömästä yhteisnäkemyksestä ja yhteistyöstä johtuneen hajanaisen seuturakenteen ongelmia. 
 
Oman mallinsa sille miten tämä hoidettaisiin Alnen jättää tahallaan yksityiskohdiltaan epämääräiseksi, mutta ainakin minä luen hänen sanomansa siten, että metropolialueen hallinnon täytyy kattaa neljää pääkaupunkiseudun kuntaa laajempi alue, sen täytyy perustua suorilla vaaleilla valittuihin päättäjiin ja sillä tulee olla verotusoikeus. Vapaaehtoista tietä tämä ei synny, eikä sen mitä tehdään tarvitse noudattaa muualla maassa käytettäviä malleja. Niin selvää ja asiallisesti vastaansanomatonta kuin tämä onkin, ei ole mitään varmuutta siitä, että tämä vieläkään olisi toteutumassa näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.
 
 Joulukuu 2009

Totuuden vai tutkijan teloitus?
 
Luin Heikki Ylikankaan kaksi vuotta sitten ilmestyneen teoksen Romahtaako rintama? Suomi Puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944 suurella mielenkiinnolla. En siitä silloin kirjavinkkiä kirjoittanut, mutta kommentoin sitä muutamassa yhteydessä arvostavaan sävyyn. Ylikankaalla on kyky herättää tutkimuksillaan polemiikkia, ja sellaiseen hänen on kesän 1944 edelleen kiistanalaisia sotatapahtumia käsitellessään täytynyt olla hyvin varautunut. Polemiikkihan alkoi heti kirjan julkistamistilaisuudessa, jossa Ylikankaan eteen marssi tuohtunut everstiluutnantti paraatiuniformussa ja löi hänen eteensä pöytään oman vastineensa.
 
Sittemmin Ylikankaan arvostelijat kokosivat rivinsä ja julkaisivat vuotta myöhemmin Ylikankaan joukkovastakirjaksi nimittämän, kuuden kirjoittajan teksteistä kootun teoksen Teloitettu totuus – Kesä 1944. Sitä Helsingin Sanomissa ihastellut Markku Jokisipilä valitti näennäisen myötätuntoisesti miten oli ”ikävää nähdä arvostetun ja ansioituneen tutkijan maalaavan itsensä näin pahasti nurkkaan ja joutuvan tällaisen julkisen runttauksen kohteeksi. Ilmeisesti kävi niin, että Ylikangas fiksoitui Huhtiniemi-huhujen jyllätessä ajatukseen salatuista teloituksista niin tiukasti, ettei pystynyt siitä irtautumaan senkään jälkeen, kun puheet Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta osoittautuivat yhden miehen (ns. Syväkurkku) päässään keittämiksi tarinoiksi. Siitä, että hän nyt joutui historiantutkimuksen sotatantereella seisomaan kuuden miehen tulkintojen teloituspartion (ontuvaa huumoria, myönnetään) eteen, Ylikangas saa kyllä kiittää itseään. Kulunut sanontakin sen tietää: sitä saa, mitä tilaa.”
 
Teloituspartio ei suinkaan onnistunut vaientamaan Ylikangasta, joka nyt antaa kuusikolle takaisin tässä kirjan pituisessa vastineessaan. Siinä sydänjuuriaan myöten tutkijankunniansa kyseenalaistamisesta loukkaantunut tekijä ei epäröi mätkiä kriitikoitaan sanojaan säästämättä, mutta kuitenkin henkilökohtaisuuksiin (suuremmiten) sortumatta ja asioissa pitäytyen. Harvoin voi Suomessa lukea näin salamoivaa historiadebattia. Se on jopa niin värikästä, että sitä voi unohtua lukemaan viihteenä muistamatta, miten tärkeistä asioista historiantutkimuksen metodien ja tulosten osalta on kysymys.
 
Ylikankaan ja joukkovastakirjan tekijöiden näkemyserot kiteytyvät kolmeen asiaan. Ensimmäinen on se tapahtuiko 19.6. 1944 ratkaiseva muutos Mannerheimin ja päämajan tilannearviossa. Oltuaan hyökkäyksen alettua siinä käsityksessä, että Neuvostoliitto tähtäsi Suomen miehittämiseen olisi marsalkka eversti Paasosen uuden tiedusteluarvion saatuaan kääntynyt sille kannalle, että Neuvostoliiton tavoitteena oli sittenkin rajallisemmin Suomen rauhaan pakottaminen, mistä seurasi vastarinnan terästäytyminen ja valmius turvautua tilapäiseksi tarkoitettuun Saksan apuun. Joukkovastakirjan arvovaltaisin kirjoittaja Ohto Manninen tyrmää tämän käsityksen täysin. Ylikangas katsoo Mannisen tähän päätyäkseen sekä valikoineen lähteitä että tulkinneen niitä väärin, minkä lisäksi hän toteaa Mannisen itsekin Teloitetun totuuden jälkeen julkistetussa uudemmassa kirjassaan päätyneen hänen kanssaan samaan tulokseen.
 
Ylikankaan lähteisiin nojaava näkemys em. kysymyksestä tuntuu perustellulta. Tätä arvioitaessa on tietenkin erotettava Stalinin aikeet, Neuvostoliiton toimet ja se, mitä niistä Suomessa tiedettiin tai uskottiin. Huomattavasti yksiselitteisemmin voi Ylikankaan sanoa toisessa kiistakysymyksessä tyrmäävän Tapio Nurmisen joukkovastakirjassa kiistämän käsityksen, jonka mukaan sotien välisenä aikana ketään ei raakattu kutsunnoissa poliittisista, ainoastaan terveydellisistä syistä.
 
Kolmas kiistakysymys on kaikista herkin: teloitettiinko omien toimesta jatkosodan aikana 50 suomalaissotilasta, kuten joukkovastakirjan tekijät, erityisesti aihetta käsitellyt Jukka Lindstedt, väittävät, vai oliko heitä n. 250, mihin lukuun Ylikangas on päätynyt? Ero pelkistyy siihen, pitäytyykö vain armeijan omissa ja virallisissa lähteissä, kuten Lindstedt tekee, vai etsiikö valaisua todellisiin tapahtumiin myös niiden takaa ja ohitse, kuten Ylikangas. Itse lisäisin tähän vielä, että jos historiantutkijalta on virhe pitäytyä vain virallisissa tuomioistuinten arkistoista löytyvissä lähteissä, niin onko se liian sisäänpäinlämpiävä tapa hakea oikeutta ja etsiä totuutta myös apulaisoikeusasiamiehen tehtävässä?
 
Ylikangas ei suinkaan pyri todistamaan tulostaan huhupuheilla saatikka Huhtiniemen olemattomaksi osoittautuneiden joukkohautojen ”syväkurkku”-tiedoilla. Ylikangas kirjoittaa, ettei ”suinkaan pidä tapauskohtaisia vahvistamattomiin kertomuksiin perustuvia selostuksia omien asein ammutuista sellaisenaan kelvollisina todistuksina, jotka pitäisi ottaa huomioon todella tapahtuneina tosiasioina. Niin ei voi tehdä. Mutta ei käy sekään, että ne noin vain hylätään ja työnnetään sivuun perusteettomina huhuina ja kulkupuheina. Se merkitsee kritiikitöntä alistumista armeijan kontrolloimien lähteiden armoille, lähteiden, jotka on voitu todistaa puutteellisiksi, epätäydellisiksi ja suorastaan virheellisiksi”. Ylikangas itse toteaa, että vaikka hänen käyttämäänsä arviointimenettelyyn on tutkimuksellisesti perusteltu syy, on eri asia osoittautuvatko hänen arviolukunsa oikeiksi vai eivät, mutta hän ei katso, että hänen kriitikkonsa olisivat vielä esittäneet syitä muuttaa esitettyä kokonaisarviota.
 
On oikeastaan vielä neljäs, edellisestä seuraava kiistanaihe: oliko Suomi myös sodan aikana oikeusvaltio vai ei? Lindstedt ja kumppanit puolustavat kiihkeästi sitä käsitystä että näin oli, kun taas Ylikangas konkreettisin dokumentoiduin esimerkkitapauksin toteaa, ettei näin ollut. Näin todetessaan ei Ylikangas kuitenkaan tähtää mihinkään kovin radikaaliin syyttelyyn tai uudelleenarviointiin, vaan haluaa todeta vain sen, ettei Suomi ollut mikään poikkeus muiden sotivien maiden rinnalla, joka ainoana olisi sotinut puhtain asein puhtaan asian puolesta.
 
Olisi toivottavaa, että vastakkainasettelu Ylikankaan ja hänen teilaajiensa välillä ei päättyisi totaaliseen asemasotaan, vaan että juupas-eipäs asetelmista edettäisiin todelliseen historiatieteen menetelmien pohjalta tapahtuvaan yhteisymmärryksen etsintään. Kiihdyksissään Ylikangaskin sortuu jonkinasteisiin ylilyönteihin. Hän voi asiaperustein olla hyvin oikeassa teilatessaan ne vastakirjan kirjoittajat, jotka eivät ole pätevöityneet varsinaisina historiantutkijoina, mutta tulee samalla tarpeettomasti leimanneeksi jo lähtökohtaisesti kaikki ei-ammattihistorioitsijoiden tuotokset tutkimuksellisesti arvottomiksi.
 
Yksi Ylikankaan loppupäätelmistä on, että sotahistorian laitos tulisi siirtää pois armeijan alaisuudesta jonkin yliopiston tai kansallisarkiston alaisuuteen. Se on aika kategorinen näkemys ja vaatisi vähän enemmän näyttöjä siitä, että sotahistorian laitoksessa ei sen hallinnollisen aseman vuoksi voisi syntyä aidosti riippumatonta historiantutkimusta aiheista, joissa Suomen armeija on osallinen.
 
Marraskuu 2009