Kun totaaliset sodat alkoivat
 
Ranskan vallankumouksesta alkanut ja Napoleonin kukistumiseen päättynyt 25 vuoden ajanjakso kuuluu maailmanhistorian mullistavimpiin. Monen muun asian ohella mullistuksen kohteeksi joutuivat suhtautuminen sotaan ja sodankäyntitavat. Sitä edeltäneen kauden sodat olivat usein olleet julmia ja johtaneet laajaan hävitykseen ja ihmishenkien menetykseen, mutta ne kalpenivat kuitenkin sodankäynnin saaman uuden totaalisen luonteen seurauksena.
 
Yksi Ranskan vallankumouksen ja sitä edeltäneiden valistusaatteiden synnyttämiä ajatussuuntauksia oli rauhanajatus, joka jyrkästi tuomitsi perinteisen sodankäynnin barbaarisena ja veljeysaatteen vastaisena. Myös Maximilian Robespierre kuului vielä 1790 Ranskan kansalliskokouksessa pasifismia julistaviin kumouksellisiin, mutta kahden vuoden sisään Ranska oli jo innolla aloittanut taas uusien sotien aikakauden, joka sai aikaisempiin nähden totaalisemman luonteen mm. yleisen asevelvollisuuden käyttöönoton myötä. Isänmaallinen innostus vallankumouksen puolustamiseksi oli suurta, kun vastassa olivat vanhojen hallitsijoiden koalitio ja Bourboneja takaisin valtaan haikailevat emigrantit. Uusi sota oli vallankumouksellisen Ranskan ajattelussa sota, joka tulisi lopettamaan tulevat sodat, kun vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aatteet voittaisivat kaikkialla.

Robespierre oli kaukonäköinen tuomitessaan poliitikkojen päähän nousseen uskomuksen, jonka mukaan ”riittää kun kansakunta valtaa vieraan maan ja panee sen omaksumaan lakinsa ja perustuslakinsa”, sillä ”kukaan ei rakasta aseitettuja lähetystyöntekijöitä”. Sen saivat tuta ranskalaiset, jotka perustivat ensin uusia tasavaltoja valloittamilleen alueille ja sitten Napoleonin sukulaisille muodollisesti itsenäisiä kuningaskuntia, ja aikaansaivat todellisia ítseään vastaan kohdistuneita kansannousuja eri puolilla Eurooppaa. George W. Bush on tuskin kuullutkaan Robespierren varoituksen sanoista ja pian ne unohtuivat Robespierreltäkin, joka ei tosin julistanut sotaa terrorismia vastaan, vaan otti terrorin käyttöön sotaponnistelujen tueksi. Bell tekeekin juuri tällaisia rinnastuksia nykyaikaan, sinänsä oikeaan osuvasti ja oivaltavasti vaikka loppua kohden jo turhan osoittavasti ja toistuvasti.
 
Vallankumousajan sodat eivät olleet vain valloitussotia, vaan myös usein sisällissotaa. Näistä verisin ja julmin oli Vendéen maakunnassa alkaneen katolisen ja monarkistisen kapinan kukistaminen, joka vaati 250 000 ihmisen hengen . Siinä konventin joukot käyttivät mm. ”helvetin kolonnia”, jotka Bellin mukaan ennakoivat SS-joukkojen toimintatapoja puolitoista vuosisataa myöhemmin. Vendèe on edelleen tasavaltalaisessa Ranskassa yhtä vaikea ja jakava historian vaihe kuin suhtautuminen toisen maailmansodan aikaiseen Vichyn tasavaltaan.
 
Napoleon jatkoi girondistien ja jakobiinien aloittamia sodankäyntiuudistuksia. David A. Bellin kirjan jälkimmäinen puolisko käsitteleekin perustellusti ja perusteellisesti Napoleonia ja hänen sotiaan. Kirja ei kuitenkaan ole mitään perinteistä taisteluihin ja strategiaan keskittyvää sotahistoriaa vaan Ranskan historiaa John Hopkins-yliopistossa opettava Bell pyrkii kuvaamaan laajemmin sodankäynnin yhteiskunnallisia yhteyksiä ja vaikutuksia. Bell on tietenkin ihan oikeassa kauhistellessaan uuden totaalisen sodan aikakauden menetelmiä ja seurauksia, vaikka siihen tuntuukin sekoittuvan myös tarpeetonta nostalgiaa aristokraattisemman sodankäynnin kadonneita herrasmiestapoja kohtaan.
 
Joulukuu 2008
 

Kansan raitistaja vai juottaja?

 
Helmikuussa 2007 tuli kuluneeksi 75 vuotta kieltolain kumoamisen yhteydessä perustetun Oy Alkoholiliike Abn toiminnan aloittamisesta. Merkkipäivän kunniaksi vanhan Alkoholiikkeen lähin perillinen Alko Oy tilasi Martti Häikiöltä yrityshistorian. Jos Alkossa nyt ihmetellään, että saatiin enemmän tai ainakin jotain muuta kuin tilattiin, ei se ainakaan näy yhtiön toimitusjohtajan värittömän vaisusta esipuheesta. Häikiön kirja on kuitenkin yhtä paljon tai enemmän tekijänsä voimakkaasti kantaa ottava alkoholipoliittinen pamfletti kuin pelkkä yrityshistoria.
 
Häikiö on rakentanut Alko-tarkastelunsa kolmen käännekohdan ympärille ja esittää jokaisesta oman ja jossain määrin haastavan tulkintansa. Ensimmäinen suuri muutos kieltolain vuonna 1919 tapahtuneen voimaantulon jälkeen oli kieltolain kumoaminen joulukuun 1931 kansanäänestyksen seurauksena.  Se ei suinkaan merkinnyt täydellistä vapautta vaan uuden rajoituksiin ja alkoholihaittojen estämiseen tähdänneen ja ensisijassa Alkoholiliikkeen tehtäväksi määrätyn alkoholipolitiikan sisäänajoa. Häikiön mukaan kieltolaista luopumiseen ei johtanut niinkään käsitys kieltolain epäonnistumisesta, kuten populäärikäsitys edelleenkin olettaa, kuin pulakauden valtion akuutti tarve paikata valtiontaloutta laillisen alkoholimonopolin tuottojen kautta. Tämä Häikiön teesi ei tosin ole uusi eikä oikeastaan kiistanalainenkaan. Ihan suunnitelmien mukaan ei kieltolain purku kuitenkaan tapahtunut. Isoin yllätys oli, että tarjolla ollut kolmas linja vain mietojen juomien vapauttamisesta, johon hallitus oli varautunut, sai kansanäänestyksessä vain mitättömän kannatuksen. Toinen oli, että äänestystuloksesta vähän toivuttuaan raittiusliike sai alkoholilain käsittelyssä sisällytettyä siihen maaseudun säilyttämisen kuivana.
 
Kieltolain purkamisen jälkeen suurin muutos Suomen alkoholipolitiikassa toteutettiin, kun keskiolut vuonna 1969 vapautettiin samanaikaisesti kun muutakin tarjontaa lisättiin. Toisin kuin odotettiin, ei se suinkaan johtanut muun juomisen korvaantumiseen oluella, vaan alkoholin kokonaiskulutuksen rajuun nousuun ja 2.4-kertaistumiseen seitsemän vuoden kuluessa. Tästä Häikiön syyttävä sormi osoittaa ennen muuta Pekka Kuusta, joka toisen sosialidemokraatin, pääjohtaja K-A Fagerholmin suojeluksessa johdonmukaisesti ajoi alkoholipolitiikan liberalisoimista ja naiivisti uskoi valistukseen ja mielummin viiniä kuin väkeviä-suosivaan linjaansa. Hän myös torjui kaikki korjausliikkeet sen jälkeen kun nähtiin mihin vapauttava linja oli johtanut.
 
Häikiö katsoo suorasukaisesti, että tämä ”tapahtumasarja kilpailee Suomen uudemman sosiaalihistorian suurimman onnettomuuden tittelistä”, eikä se parane siitä että sitä hänen mielestään yritettiin selittää ”patoutuneen paineen ja viivästyneiden uudistusten purkautumisena”. Kärjistys ei ole välttämättä väärä, vaikka on samalla hivenen yksisilmäistä panna tämä kaikki sosialidemokraattisten Alkon johtajien Fagerholmin ja Kuusen, 60-luvun arvomurroksen ja sen piikkiin, että SDP ja kepu kansanrintamapuolueina luopuivat alkoholirajoituksista, aivan kuin he näin tehdessään eivät olisi toteuttaneet sitä mitä kokoomuksen valtavirtaus vaati ja halusi.
 
Kolmas suuri käännekohta Alkon historiassa on Suomen sopeutuminen Euroopan unionin jäsenyyteen ja sen alkoholimonopolien purkamiseen kohdistuneisiin vaatimuksiin, mikä lopulta johti vanhan Alkon pilkkomiseen ja muun kun vähittäismyyntimonolin purkamiseen. Tässä Häikiö kiinnittää huomiota siihen, että pyrky EU:hun oli Suomen hallituksilla niin kova, ettei päämäärää haluttu vaarantaa  minkäänlaisilla alkoholipolitiikkaan liittyvillä reunaehdoilla toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa. Vaikka vähittäismyyntimonopoli säilyi niin Alko-konserni hajoitettin, mihin suurimmaksi syylliseksi Häikiö nimeää Ilkka Suomisen haluttomuuden toimia vähittäismyyntimonopolin puolesta ja epäily siitä, että hän ajoi koko konsernin yksityistämistä. Alko, joka siihen saakka oli ollut vähintään yhtä vahva alkoholipolitiikan linjaaja kuin hallitus ja ministeriöt, menetti asemansa ja valtansa kun hallitus siirsi tämän tehtävän yksiselitteisesti itselleen. 
 
Häikiö katsoo Alkon syyllistyneen historiansa aikana  pienempiin tai isompiin virheisiin, vaikka joka tilanteessa olisi ollut parempiakin vaihtoehtoja tarjolla. Vaikka Häikiön kirja näin on avoimesti mielipiteitä esittävä alkoholipoliittinen pamfletti on se kuitenkin myös pätevää ja dokumentoitua historiankirjoitusta, jota voi arvostaa vaikkei Häikiön jokaiseen johtopäätökseen yhtyisikään. Ei sellainen firma, jonka tehtävänä Heikki Kosken kiteytyksen mukaan on ”valmistaa ja myydä alkoholijuomia, jotta Suomen kansa raitistuisi ja Suomen valtio rikastuisi” voi suoriutua tehtävästään  ilman, että se aina jonkun mielestä jollain tavoin epäonnistuu.  
 
Joulukuu 2008

Latviasta tunteella
 
Jukka Rislakin Latvia-pamfletin lähtökohtana on Venäjän Latviaa vastaan suunnatun parjaus- ja disinformaatiokampanjan torjuminen ja sen väitteiden vääräksi osoittaminen. Tällaisia ovat mm. väitteet venäläisten ja vähemmistojen syrjinnästä, latvialaisten osuudesta sodanaikaiseen juutalaisten joukkotuhoon, Latvian vapaaehtoisesta liittymisestä Neuvostoliittoon sekä nyky-Latvian Venäjänvastaisuudesta ja korruptiosta.
 
Rislakki on pätevä toimittaja ja tehnyt myös historiantutkimuksen kriteerit hyvin täyttäviä kirjoja ja myös tämä kirja on huolella tehty ja lukemisen arvoinen paljon faktaa sisältävä teos. Sen käyttökelpoisuutta ja uskottavuutta Latvia-käsikirjana rajoittaa kuitenkin sen avoin osapuolisuus ja halu torjua venäläisten Latvian politiikkaan kohdistamat hyökkäykset ja  tulkinnat Latvian historiasta. Rislakki esimerkiksi pitää latvian kieltä sillä tavoin uhanalaisena, että se oikeuttaa jyrkät toimet venäjän kielen aseman heikentämiseksi. Yhtenä argumenttina venäjän virallistamista vastaan käy esim. se, että se merkitsisi venäjän tuloa yhdeksi EU:n virallisista kielistä, ”mikä olisi Moskovan edun mukaista”. Varmaan niinkin, mutta sellainen näkemys ei ole kestävä, että kaikkea mikä olisi Moskovalle mieluista tulisi vain sen vuoksi aina vastustaa. 
 
Latvian historian osalta en ole riittävä asiantuntija arvioimaan Rislakin kaikkien tulkintojen luotettavuutta, mutta niiden tendenssiä hän itsekään tuskin kieltää. Rislakki näkee paljon vaivaa esim. torjuakseen käsityksen latvialaisten merkittävästä osuudesta bolshevikkivallan pystyttämisessä Venäjällä. Lokakuun 1917 perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa niissä osissa Latviaa, joita Saksa ei miehittänyt, bolshevikkien kannatus nousi kuitenkin peräti 58 prosenttiin. Tämän jälkeen äärivasemmiston kannatus väheni radikaalisti, mutta latvialaiset silti pysyivät balteista pitkään pro-bolshevistisimpina. Vaikka presidentti Ulmaniksen pehmeä diktatuuri – johon Rislakki suhtautuu perin ymmärtävästi – ei mahdollistanut enää vuoden 1934 jälkeen aitoja vaaleja, ei ole pienintäkään syytä epäillä etteikö ylivoimainen enemmistö latvialaisista olisi torjunut maansa liittämistä Neuvostoliittoon vuonna 1940.

Pakkoliitos Neuvostoliittoon ja vain vähän ennen Saksan armeijan Baltian valtausta toimeenpannut laajamittaiset kyyditykset Siperiaan johtivat siihen, että latvialaiset ottivat vastaan saksalaiset aluksi vapauttajina. Saksalaismiehityksen aikaiset tapahtumat ja niiden tulkinnat ovat edelleen vaikein osa Latvian historiaa. Latvialaisten mielestä esim. SS-legioonaan koottujen latvialaisten joukossa oli vain kourallinen aatteellisia natseja, enin osa oli mukana siksi että oman armeijan puutteessa he näin saattoivat taistella neuvostomiehittäjiä vastaan. Siksi iso osa latvialaisia edelleenkin haluaa muistaa heitä ennemmin sankareina kuin sotarikollisina.
 
Latviassa oli kuitenkin myös aitoja hitlerismielisiä. Saksalaisten vallattua Latvian maan n. 95 000 juutalaisesta arviolta 70 000 tapettiin, valtaosa jo vuoden 1941 loppuun mennessä. Se mikä oli latvialaisten osuus tässä joukkomurhassa on edelleenkin kiisteltyä. Rislakki haluaa korostaa, että se oli vähäinen ja rajoittui lähinnä Viktors Arajsin muutaman sadan miehen juutalaisia murhanneeseen ja synagogia polttaneeseen kommandoryhmään, sillä latvialaiset eivät olleet anti-semiittejä eikä Ulmaniksen hallitus ollut sitä, vaikka takavarikoikin juutalaisten omistamia yrityksiä ja eväsi heiltä mahdollisuuden päästä poliiseiksi tai hallintovirkoihin.

Omasta selkeästä puolen valinnastaan huolimatta Rislakki ei kuitenkaan ole suinkaan varauksettomasti hyväksynyt kaikkia latvialaistenkaan käsityksiä ja heidän tekojaan. Hän mm. kirjoittaa pitävänsä häpeällisenä parlamentin Saeman suhtautumista homojen ja lesbojen oikeuksiin ja tilannetta, jossa parlamentin enemmistö, ”joka ei koskaan buuaa edes suurimmille rikoksille ja epäoikeudenmukaisuuksille” huutamalla ilmaisi paheksumisensa viidelle näitä oikeuksia puolustaneelle kansanedustajalle. Myös venäläisten kohtelua hän jossain kohdin pitää kohtuuttomana ja korruptiota suoranaisena koko maan politiikkaa näivettävänä vitsauksena.
 
Ruotsalainen kaikkien Baltian maiden tilaa pitkään seurannut ja arvioinut toimittaja Arne Bengtsson jatkaa omassa kirjassaan siitä, mihin Rislakki omansa lopetti ja käy hyvin perusteellisesti läpi uudellen itsenäistyneen Latvian poliittisen korruption luonnetta ja kehitystä sekä maan taloutta hallitsevien oligarkkien asemaa ja vaikutusvaltaa. Se ei ole kovin mieltä ylentävää luettavaa. Bengtson paneutuu myös Baltian maiden historiaan ja pyrkii erittelevästi arvioimaan erityisesti toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia ja juutalaisten kohtaloa. Liettuassa juutalaisia oli yli kaksi kertaa enemmän kuin Latviassa ja heidät tuhottiin vielä täydellisemmin kuin Latviassa.
 
Viroa Bengtsson käsittelee Latviaa ja Liettuaa vähemmän julkaistuaan vähän aiemmin juuri Viroa käsitelleen kirjansa ”Bronssoldatens hämnd”. Osansa Bengtssonin kriittisyydestä saa kuitenkin myös Viron presidentti Tomas Hendrik Ilves, joka ei ole emigranttitaustastaan huolimatta – toisin kuin Bengtssonin mielestä Latvian edellinen presidentti Vaira Vike-Freiberga – valmis käsittelemään venäläisvähemmistön asemaa vailla omakohtaisia miehitysajan kokemusten aiheuttamia rasitteita, vaan on ylimielisellä suhtautumisellaan Venäjän kieleen edelleen vieraannuttanut maassaan asuvaa suurta venäjänkielistä vähemmistöä. Ilves joutui kuitenkin siloittelemaan lausuntoaan, jossa hän torjui kysymyksen aikeistaan opetella Venäjää sillä perusteella, että se merkitsisi antautumista ja alistumista viidenkymmenen vuoden miehitykseen, vakuuttaen ettei hänen tarkoituksenaan ollut loukata kenenkään tunteita tai äidinkieltä. Bengtsonin tekemässä haastattelussa esitetyn korjauksen tehoa rajoitti se, että se julkaistiin presidentin kotisivulla vain viroksi ja englanniksi, sillä venäjänkielellä ei Viron presidentin kotisivua voi seurata.

Ei ole syytös eikä tuomio kun toteaa, etteivät Latvia ja Viro ole onnistuneet vähemmistöjensä integroinnissa. Toisin kuin Liettuassa – missä venäjänkielisten osuus on toki oleellisesti vähäisempi kuin muissa Baltian maissa – eivät venäjänkieliset saaneet automaattisesti kansalaisuutta maitten uudelleen itsenäistyessä, vaikka huomattava osa ellei enemmistö heistäkin kannatti itsenäisyyttä kansanäänestyksissä, jotka koskivat näiden maiden eroa Neuvostoliitosta . Monet latvialaiset ja virolaiset pitävät venäläistä vähemmistöään potentiaalisena valtionvastaisena viidentenä kolonnana. Surullisinta on, että tällaiselle epäluulolle perustuva politiikka on saanut  itse itseään toteuttavan ennusteen luonteen.
 
Joulukuu 2008