Minulla ei ole kokemusta tällaisista tilanteista, eikä oikein tilaisuuksistakaan. Muistan vain olleeni 70-luvulla Pohjoismaiden neuvoston jäsenenä tilaisuudessa, jossa Veijo Meri sai Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon. Mieleeni on jäänyt palkitun ikimuistoinen avaus synkällä suomalaisruotsilla: ”Jag tackar för detta pris.” Meri sanoi muutakin, mutta vain tämä on jäänyt muistiini. Epäilen että samoin käy teillekin.

Tieto-Finlandia on tänä vuonna annettu teoksesta, joka on ainakin siinä suhteessa ajankohtainen, että se liittyy eri tahoilla ja tasoilla käytävään keskusteluun menneisyyden hallinnasta ja oikeista historiantulkinnoista. On ehkä oireellista, että saksankielinen alkutermi ”vergangenheitsbewältigung” ei luontevasti käänny kovin monelle muulle kielelle suomen lisäksi – ei ainakaan englanniksi, jolla kirjani on alunperin kirjoitettu.

Kaikkien maiden, kansallisuuksien ja uskontojen historiasta löytyy synkkiä jaksoja ja tapahtumia. Yleisin tapa käsitellä näitä on ollut vaikeneminen, unohtaminen, parhain päin selittäminen tai suoranainen vääristeleminen. Siinä missä Saksa toisen maailmansodan jälkeen on hyvä esimerkki tuskaisen menneisyyden avoimesta kohtaamisesta, ovat huonoja nykyinen Venäjä ja Japani, joissa oman vähemmän mairittelevan historian käsittelijät kohtaavat suuria vaikeuksia.

Historioitsijana olen tietysti aina tyytyväinen silloin kun historian tuntemusta ja hallintaa pidetään tärkeänä, eikä ainoastaan joidenkin kiistanalaisimpien tapahtumien ja jaksojen osalta. Pidän sitä tärkeänä myös politiikassa ja poliitikoille, ja olen korostanut, että se joka ei tunne historiaa ei myöskään voi nähdä tulevaisuutta eikä siihen vaikuttaa. Erityisen huolissani olen ollut siitä, että meillekin on kasvamassa sukupolvi, jonka enemmistö ei tunne eikä ymmärrä historiaa, ja jonka nykyisyys määräytyy vain tarjolla olevan pätkätyön ja pätkäsitoutuneisuuden mukaan, ilman sen enempää menneisyyteen kuin tulevaisuuteen ulottuvaa näkemyksellistä elämänkaarta.

Jos historia onkin politiikanteon tärkeä ja välttämätön perusta, sen ei kuitenkaan tule olla politiikanteon kohde. Aivan viime aikoinakin on nähty esimerkkejä siitä, miten parlamentteja, hallituksia ja viranomaisia vaaditaan määrittämään auktoritatiivisesti mikä on ”oikeata” historiantulkintaa tai, mikä vielä vaarallisempaa, kriminalisoimaan sen mitä pidetään ”väärän” historiantulkinnan esittämisenä.

Monista maista löytyy lakeja, jotka kriminalisoivat juutalaisten sodanaikaisen joukkotuhon, holokaustin, kieltämisen, eivätkä tällaiset lait ole jääneet vain kuolleeksi kirjaimeksi. Saman mallin mukaisesti Ranskan kansalliskokous on hiljattain säätänyt lain, joka kriminalisoisi Turkissa ensimmäisen maailmansodan aikana toimeenpannun armenialaisten kansanmurhan kieltämisen. Samansukuinen on myös ruotsalaisen toimittajan Henrik Arnstadin vaatimus, että Suomen ulkoministeriö on pantava pakkokurssille Suomen sodanaikaista politiikkaa väärin kuvaavien näkemysten pois kitkemiseksi.

Historia ei koskaan ole vain yhden totuuden ja oikean tulkinnan asia, vaikka historian faktoista onkin – niin kuin eksaktisemmissakin tieteissä – mahdollisuus päästä yleisesti ja yhteisesti hyväksyttyyn käsitykseen, jonka vääräksi osoittamisen  todistustaakka jää sen haastajille.

Tällaiseen historioitsijoiden ja muiden avoimessa yhteiskunnassa harjoittamaan itsetutkiskeluun ja siitä käytävään keskusteluun ei hallitusten tai lainsäätäjien ole syytä vallanhaltijoina sekaantua, ei edes kurssittamalla virkamiehiä ”oikeista” ja ”vääristä” historiantulkinnoista.

Käytin tietoisesti sanaa vallanhaltijoina, sillä poliitikkojen historiaa ja siitä käytävää keskustelua kohtaan osoittama kiinnostus ei muutoin ole suinkaan kielteistä, vaan päinvastoin toivottavaa. Odotan ja toivon poliitikoilta selkeää aatteellisuuttakin, mutta en sitä että ”väärät” aatteet julistettaisiin pannaan (erotuksena niiden nimissä suoritetuista rikoksista).

On kylläkin totta, että esim. holokaustin kieltäminen on lähes yksinomaan antisemitismin ilmaus, mutta sellaisena sen käsittelyyn riittävät muut rasismin sekä etnisiin ryhmiin kohdistuvan loukkaamisen ja vainoihin yllyttämisen kieltävät lait. 

Arvoisat kuulijat,

kommunismin romahdus on ollut sellainen mullistava historiallinen käänne, että se on myös vaikuttanut voimakkaasti historiantutkimukseen ja -tulkintoihin. Minkä tahansa totalitaristisen vallankäytön romahdus on yleensä merkinnyt sitä, että tällaisten järjestelmien pönkittämiseen käytetty tiedon salaaminen ja vääristäminen myös loppuu ja siihen käytetyt menetelmät ja sitä varten kerätty tieto tulevat julkisiksi.

Totalitääristen järjestelmien arkistojen avautuminen on aina tietenkin tervetullut asia, mutta vaatii myös niiden vastuullista käyttöä. Tällaisiin tilanteisiin liittynyt ryöstöviljely, sensaatiohakuisuus ja poliittinen kosto ovat myös voineet tuottaa inhimillisiä tragedioita, jotka ovat saattaneet kohdata aivan syyttömiäkin ihmisiä.

Turhan monet tutkijatkin ovat hullaantuneet päästessään käsiksi aiemmin salattuun turvallisuuspoliisin tai tiedustelulaitosten aineistoon ja unohtaneet aina, ja ehkä juuri tällaisen aineiston kanssa erityisen tarpeellisen lähdekritiikin. Tämä koskee myös tällaisen aineiston ajankohtaista käyttöä poliittisessa päätöksenteossa, kuten monet meneillään olevat, vääristellyn ja vääristelevän tiedusteluaineiston varassa aloitetut sodat ja kärjistyneet kriisit osoittavat.

Kritiikki on tarpeen senkin vuoksi, että julkisuuteen päästetty aineisto on usein edelleenkin puutteellista ja tarkoituksenmukaisesti valikoitua. Neuvostoajan arkistot ovat tunnetusti vieläkin vain osin avoimia, seikka johon myös ”Häivähdystä” kirjoittaessani kirjassa selostetulla tavalla törmäsin.

Hella Wuolijoki poistui joukostamme jo liki 40 vuotta ennen Neuvostoliiton romahdusta. Sekin edesauttaa sitä, että hänen toimintaansa ja motiivejaan on mahdollista arvioida ilman sellaisia rajoitteita ja vaikuttimia, jotka liittyvät pitempään vaikuttaneiden tai vieläkin politiikassa mukana olevien ihmisten toimien arviointiin.

Suomessakin on esitetty vaatimuksia ”totuuskomissioista” tai vastaavista menettelyistä, joilla Suomen sodanjälkeisen politiikan neuvostokytkentöjä, suomettumisilmiöitä ja taistolaisliikettä arvioitaisiin. On kuitenkin syytä suhtautua varauksellisesti kaikkiin uusiin jonkinlaisiin historian erityistuomioistuimia muistuttaviin ratkaisuihin. Torjuttava ne on silloin, jos jo niiden lähtökohtana on halu syyllisten etsintään ja tuomioiden jakamiseen.

Tietenkin tällainen, myös ja nimenomaan näihin mainittuihin lähivuosikymmenten suomalaisilmiöihin kohdistuva arviointi on aina tärkeää ja perusteltua. Se tehtävä kuuluu kuitenkin ensisijaisesti historiantutkijoille. Poliitikoilta voi edellyttää, että he tukevat ja rohkaisevat tutkijoita tarttumaan arkoinakin pidettyihin aiheisiin varmistamalla arkistojen avoimuuden ja myös sellaisilla resurssointiratkaisuilla joita Suomen sotasurmien selvittämisprojekti edustaa.

Tällä en ole ilmoittautumassa johonkin mahdolliseen uuteen projektiin tutkijaksi. Mutta niin kuin kaikilla historianharrastajilla, on minullakin mielessäni useita erilaisia aihioita, joita tilaisuuden tullen haluaisin kehitellä kirjallisiksi töiksi, sekä tämän työn avaamista sivujuonista ja herätteistä että siihen liittymättömistä aiheista. Kiitän siis tästä palkitsemisesta myös siksi, että se antaa vahvaa rohkaisua jatkaa työtä historiantutkimuksenkin piirissä.