Etusivu 2005
27.12.2005

Antti Tuuri: Taivaanraapijat. Otava, 239 s., Keuruu 2005

 Suomalaiset taivaanraapijatyömaalla1135713647_tuuri.jpg

On oikein tarkistettava kirjan kannenliepeistä, että kyseessä on Antti Tuurin neljäskymmenesensimmäinen proosateos ja viides itsenäinen osa Äitini suku-sarjassa. Onhan myös tämä romaani pohjalaisen perusinsinöörin tarkkuudella tehtyä työtä,  mutta jo pitkän aikaa on alkanut tuntua siltä ettei Tuurilla enää ole oikein mitään sanottavaa. Kaukana on jo aika, jolloin Tuuri ansaitusti kilpaili Finlandia-palkinnosta ja myös voitti sen.

 Jo ensimmäisen kappaleen luettuaan voi tekijän tunnistaa. Mutta se Tuurin tuttu tyyli, joka parhaimmillaan Pohjanmaa-sarjassa tuntui hauskalta ja originellilta, on vuosien saatossa latistunut vain tavaramerkinomaiseksi maneeriksi. Mutta vielä vakavampaa on, että kirjasta puuttuu kaikki kertomuksellinen jännite, joka houkuttelisi tietämään mitä seuraavassa luvussa – tai sarjan mahdollisessa kuudennessa jne. osissa – tapahtuu. Sen jännääminen putoaako ja millä seurauksilla päähenkilö taivaanraapijan työmaalta ei riitä tällaista kiinnostusta synnyttämään ja ylläpitämään, vaikka Tuuri taitavana kirjoittajana toki osaa kuvata työtä satojen jalkojen korkeudessa niin, että heikkopäisempää alkaa lukiessa huimata.

 Historianharrastajana voi kuitenkin antaa tunnustuksen sille, että Tuuri on paneutunut aikaan, paikkaan ja oikeilla nimillään esiintyviin historiallisiin henkilöhahmoihin sekä näihin liittyvään kieleen sellaisella tarkkuudella ja aitoudella, ettei ainakaan minun kompetenssini riitä puutteiden osoittamiseen.

 joulukuu 2005

20.12.2005

”Finansramarna godkändes”, kolumni, Hufvudstadsbladet, 20.12.2005

Då man återvänder till hemlandet klockan sju på morgonen efter ett dygn
av hårda förhandlingar om EU:s budgetramar för åren 2007-2013 är man
egentligen nöjd bara med att de äntligen förts till ett slut. Det
uppnådda samförståndet är bättre för unionen än för Finland – men
detsamma kan säkert sägas om så gott som alla övriga EU-länder.

Det värsta resultatet skulle ha varit ett upprepat misslyckande efter
en lång natt. Då skulle det ha funnits fog för att tala om en verklig
kris inom unionen, som ju inte har uppvisat någon nämnvärd
framtidsdynamik under årens lopp.

Nyckeln till resultatet var för det första förhöjningen av utgifterna
från att omfatta 1,03 procent av EU:s sammanlagda BNP till 1,045
procent. Det kom främst de nya medlemsländerna till godo. Den andra
faktorn var ökningen av anslagen till landsbygdens utvecklingsfonder,
som särskilt det finändska jordbruket drar nytta av. Detta finansieras
till största delen genom en minskning av av britternas gamla
medlemsavgiftsrabatt, som redan för länge sedan har förlorat sin
acceptabilitet.

För Finlands del är resultatet nöjaktigt. Att våra nettobetalningar
skulle öka var oundvikligt. Det var omöjligt att försvara vår ställning
då jämförelserrna med de andra stora nettobetalarna – Sverige,
Tyskland, Nederländerna och England – visar att vi har en i stort sett
jämförbar nationalinkomst per capita samtidigt som vår räkning per
capita fortfarande är betydligt lägre än för dessa länder. Det var
omöjligt att vinna förståelse för ytterligare lättnader i vår
situation. Litet mera förståelse fick vi för vår strävan att undvika
att vårt jordbruk skulle drabbas alltför hårt av dessa förändringar.

+ + +

Det är ett kallt faktum, att var och en enbart såg till sina egna
nationella intressen under slutskedet av förhandlingarna. Lyckligtvis
försökte man inte längre tillfredsställa de nationella särintressena
genom att söka ytterligare nedskärningar i finansieringen av den
gemenssamma utrikespolitiken. EU:s medel för de gemensamma
utrikesrelationerna är trots allt den utgiftspost som utan vidare ger
det största mervärdet inom det gemensamma agerandet.

I lösningen ingick en granskningsklausul, som möjliggör att
budgetramarna i sin helhet tas upp till ny granskning under år 2008 –
också på andra områden än den gemensamma jordbrukspolitiken. Detta är
helt på sin plats. Trots allt höggjutt ta om behovet av att modernisera
EU:s penningbruk ser man inga tecken på det i de nya budgetramarna.

Moderniseringen förverkligas enmellertid inte enbart genom att man
gladeligen ökar penninganvändningen till alla projekt som låter
förträffliga, som till exempel forsknings- och utvecklingsverksamheten.
Att bara skyffla in pengar i den gemensamma EU-budgeten innebär
nämligen inte att detta skulle skapa något verkligt mervärde jämfört
med att använda dessa pengar i de nationella budgeterna.
Ett tvivelaktigt exempel är den nya anpassningsfonden för
globaliseringen, som kom med endast för att det lät bra och motsvarade
i synnerhet fransmännens förhoppningar.

15.12.2005

”Rajat auki ja hynttyyt yhteen?!”, kolumni, Keski-Uusimaa, 15.12.2005

Keravan demareiden satavuotisjuhlassa väitin työväenliikkeen synnyttäneen Keravan vuonna 1924. Näin on, sillä uudet kauppalat syntyivät aikanaan paljolti siksi, että ympäröivät maaseutukunnat halusivat eroon niiden sisälle kasvaneista teollisuuskeskuksista – ja niiden radikaalista työväestostä.

Ympyrä on monissa paikoissa jo sulkeutunut. Vanhat maalaiskunnat ja uudet kaupungit ovat monin paikoin jälleenyhdistyessään houkuttaneet mukaan muitakin naapureita.

Kun tätä viritellään nyt myös Keski-Uudellamaalla läikkyvät aallot asian merkeissä jo niin kovaa, että pärskeet huomataan Helsingissäkin.

Päätökset kuuluvat kuntalaisille. Kun kuntakenttä on kunta- ja palvelurakenneuudistuksen merkeissä suurten muutosten edessä on tärkeätä, että kunnat osaavat pitää asiat omissa käsissään. Mitä aloitteellisempia ne itse ovat, sen vähemmän jää tilaa ja tarvetta valtiollisille pakkoratkaisuille.

Valtiolta voi kuitenkin odottaa vastaantuloa. Oleellisinta eivät ole pienet porkkanarahat liitoksille, vaan valtion ja kuntatalouden suhteen saattaminen pysyvästi kestävälle pohjalle.

Valtiolta voi edellyttää myös vastuunottoa asuntopolitiikasta ja joukkoliikenteestä. Nämä ovat Keski-Uudellemaallakin keskeisiä haasteita. Valtion asia ei ole maaomaisuutensa tuoton maksimoiminen, vaan päinvastoin kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon käytettävissä olevan raakamaan saannin turvaaminen. Tämä periaate on koetteella, kun Hyrylän varuskunnalta ja nuorisovankilan käytöstä vapautuvien maiden tulevasta käytöstä päätetään. Tällainen maa-alue on ainutlaatuinen huomenlahja mahdolliselle tulevalle Keski-Uudenmaan suurkunnalle, joka viisaalla maa- ja kaavoituspolitiikalla on saatavissa terveen ja joukkoliikennepainotteisen yhdyskuntapolitiikan käyttöön.

Euroopan yhdentymisen perusajatus on rajojen madaltaminen ja muuttaminen sellaisiksi, joita ihmiset eivät enää arkielämässään huomaa. Se on hyvä tavoite myös kuntajaossa, sillä vaikka passeja ei kuntarajoilla tarkastetakaan niin niiden olemassaolo on yhtenäisiksi työssäkäynti- ja asuntomarkkina-alueiksi kehittyneillä seutukunnilla aiheuttanut monia joskus maastossakin näkyviä haittoja ja ongelmia.

Pääkaupunkiseutu on tästä esimerkki. Ilmeinen tarve ryhtyä toimiin on ollut jo vuosikymmeniä näkyvissä, eikä ratkaisumallejaakaan ole puuttunut. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut, minkä kuntalaiset – ja ympäristömme – ovat saaneet monin tavoin kokea haittoina. Varmin tapa saada reviirejään suojelevat seutupäättäjät yhtenäisiksi on vihjaista. että valtio saattaisi tehdä ratkaisuja joihin heidän kanttinsa ei ole riittänyt. Silloin kaikki ovat voineet yhdistyä sen taakse, ettei mitään saa tehdä. Mutta olisiko tämäkin nyt muuttumassa?

15.12.2005

Juhlapuhe Suomen YK-jäsenyyden 50-vuotisjuhlassa, Helsinki, 14.12.2005

Arvoisa Tasavallan presidentti, ministerit, hyvä juhlayleisö, ärade festpublik, Your Excellencies, Dear Guests,

Toivotan Teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi Ulkoasiainministeriön ja Suomen YK-liiton yhdessä järjestämään juhlaan tänä joulukuun 14. päivänä, jolloin tulee kuluneeksi tarkalleen 50  vuotta siitä kun Suomi liittyi Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi. Kuluva vuosi on myös YK:lle juhlavuosi, sillä maailmanjärjestö täyttää 60 vuotta. Meillä kaikilla on syytä juhlaan. YK on suhteellisen korkeasta iästään huolimatta edelleen voimissaan ja universaalin luonteensa ansiosta  ainutkertainen toimija. Maailmanjärjestö on vuosien saatossa onnistunut luovimaan karikoista uusille seesteisimmille vesille kohti uusia haasteita.

Juuri näkemämme historiallinen uutisfilmi näytti meille kuinka YK:ssa tehtiin päätös ottaa Suomi uudeksi maailmanyhteisön jäseneksi yhdessä 15 muun valtion kanssa. Tuosta hetkestä alkoi uusi luku Suomen historiassa aktiivisena osallistujana monenkeskiseen yhteistyöhön. YK on ollut ulkopolitiikkamme kulmakiviä kaikkina näinä vuosina, enkä näe tässä suhteessa muutosta tulevaisuudessakaan.

Arvoisat kuulijat,

Haluaisin tässä historiallisessa juhlassa luodata katseemme tulevaisuuteen ja pohtia minkälaisen YK:n tarvitsemme alati muuttuvassa ympäristössä. Valmistauduttaessa viime syyskuussa pidettyyn YK:n vuosituhathuippukokouksen seurantakokoukseen, YK:n pääsihteeri Kofi Annan määritteli YK:n toiminnan perustaksi kolmiyhteyden: kehityksen, rauhan ja ihmisoikeuksien välillä. Näiden perusta löytyy jo YK:n peruskirjasta, joka on yhä tänä päivänä lähes alkuperäisessä muodossaan ajankohtainen. YK on arvoineen osoittautunut ajattomaksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että YK voisi jäädä toimettomana katsomaan ympärilleen. Maailma ympärillä on muuttunut. Jotta YK voisi olla toimintakykyinen ja tehokas organisaatio, sen on kyettävä uudistumaan, tehostamaan toimintaansa ja parantamaan menettelytapojaan. Syyskuun huippukokouksessa jäsenmaat päättivätkin järjestön kokonaisvaltaisesta uudistamisesta. Uudistuspaketti pitää sisällään tavoitteen sekä turvallisuusneuvoston, talous- ja sosiaalineuvoston ja yleiskokouksen toiminnan uudistamisesta samoin kuin hallintoreformista. Suomi tukee kaikin tavoin näitä uudistushankkeita, joilla YK:n hallitustenvälistä päätöksentekoa ja toimeenpanokykyä lujitetaan.
Vahva YK on pienten maiden etu ja tarjoaa kansainväliselle yhteisölle ainutlaatuisen mekanismin käsitellä laajoja ongelmakokonaisuuksia ja hakea monipuolisia yhteisiä ratkaisuja.

Aika ei ole vielä ollut täysin kypsä turvallisuusneuvoston kokoonpanon ajanmukaistamiseksi. On tärkeätä, että turvallisuusneuvoston uudistaminen ei jää kuolleeksi kirjaimeksi. Sen rakenteen tulisi heijastaa paremmin nykyistä jäsenkuntaansa. Siksi tarvitsemme sekä uusia pysyviä että vaihtuvia jäseniä. Sen sijaan veto-oikeuden laajentaminen tulee torjua. Turvallisuusneuvoston reformi on poliittisesti vaikea kysymys. Rakentavaa keskustelua pitää kuitenkin jatkaa. Samalla olisi tarkasteltava myös turvallisuusneuvoston työtapojen kehittämistä.

 Talous- ja sosiaalikysymysten reformi on asteittain edennyt ja Suomi antoi siihen oman panoksensa viime vuonna ECOSOC:n puheenjohtajana. Tuemme pääsihteerin aloitetta johdonmukaistaa operatiivisten kehitysjärjestöjen, humanitaaristen- ja ympäristötoimintojen hoitoa. Korostamme yleiskokouksen keskeistä asemaa ja arvovallan säilyttämistä: sen eri komiteoiden ja käsiteltävien asioiden tulee heijastaa nykypäivää. Maailmanjärjestön pääelinten välistä yhteistyötä ja työnjakoa on edistettävä ja koko YK-järjestelmän tulisi toimia koordinoidusti. Uudistaminen edellyttää myös sihteeristöltä toimintatapojen muuttamista.

Arvoisat kuulijat,

YK on avain tehokkaan multilateralismin toteuttamiselle. Otan tässä vain muutaman esimerkin: YK:n puitteissa on neuvoteltu yli 80 poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen, kulttuurisen sekä ihmisoikeuksiin liittyvän sopimuksen täytäntöönpanosta. Yli 80 entistä siirtomaata on saavuttanut itsenäisyyden. Niiden myötä kansainväliset kehityskysymykset ovat nousseet hallitsemaan suurinta osaa YK:n toimintakenttää. YK:n rauhanturvatoiminta on aivan oma lukunsa. YK:n avulla on onnistuttu ratkaisemaan lähes parisataa alueellista konfliktia ja kiistaa. 

Tällä vuosituhannella YK:n on pystyttävä vastaamaan uusiin haasteisiin. Maailmanlaajuisen köyhyyden vähentäminen on pitkän tähtäimen keino kitkeä epätasa-arvoisuutta ja muita konfliktien perussyitä. YK:lla on keskeinen tehtävä kansainvälisten ja kansallisten kehitysvoimavarojen lisäämiseksi Monterreyn konsensuksen mukaisesti. Meillä tulisi olla myös nopeita keinoja käytettävissä uusien terveysriskien hallintaan tai äkillisten luonnonkatastrofien torjuntaan. Kansainvälistä ympäristöhallintoa tulee vahvistaa YK:n kautta. Järjestäytynyt rikollisuus ja terrorismia tukeva toiminta on saatava kuriin kansainvälisellä yhteistyöllä.

Olen huolestunut aseriisunta- ja asevalvontakysymysten jäämisestä taka-alalle YK-foorumilla. Tähän työhön jäsenmaiden tulisi tarttua vakavasti.

YK:n saavutukset ovat nähtävissä usein vasta pitkän ajan kuluessa; tätä hiljaista työtäkin on osattava arvostaa. YK:n ja sen jäsenmaiden on vastuullisesti jatkettava ponnisteluja kansainvälisen normiston kehittämiseksi ja toimeenpanemiseksi.

Euroopan unioni on kokoansa suurempi vaikuttaja YK:ssa. Suomi pyrkii tulevana EU-puheenjohtajana edistämään vahvaa monenkeskistä politiikkaa ja Euroopan unionin vaikuttavuutta YK:ssa. Suomi haluaa olla rakentamassa tulevaisuuden YK:ta laajojen kansalaispiirien myötävaikutuksella. Suomen hallitus ja maamme edustajat ovat vastaisuudessakin valmiita antamaan voimavaransa YK:n käyttöön ja tukemaan YK:n käytännön työtä.

Your Excellencies, Ladies and Gentlemen,

I am honoured to welcome President of the Republic, H.E Tarja Halonen. She will deliver a speech on the role of the United Nations and Finland’s contribution in the UN.

We are also very pleased to welcome Director General Sergei Ordzhonikidze, head of the UN Office in Geneva. He is here speaking on behalf of Secretary-General Kofi Annan who unfortunately was not able to join us.

The veteran of Finnish Diplomacy, Minister Max Jakobson will share with us some memories from the early years of Finland’s UN membership.

Vice-Chair of the Finnish UN Association, Ms. Jutta Urpilainen will have the closing words before the cocktails.

We can also enjoy beautiful music presented today by violinist Reka Szilvay and Jakaranda Choir.

But now I would like to give the floor to the Prime Minister Matti Vanhanen in his capacity as the chairman of the Jubilee Delegation of the Finnish UN Association.

Finally, I would once more like to warmly welcome you all and thank you for coming here today to celebrate this very special day for Finland.

12.12.2005

Chris Patten, Not Quite the Diplomat. Home Truths about World Affairs, Allen Lane, 324 s., St.Ives 2005

1134388517_0713998555L.jpgEi ihan diplomaatti

Chris Patten on toiminut Margaret Thatcherin hallituksessa opetus- ja ympäristöministerinä sekä hänen aikanaan konservatiivipuolueen puheenjohtajana. Hän kirjoittaa Thatcherista osin muistelmanluonteisessa kirjassaan ystävällisesti, mutta myös erittäin kriittisesti, tunnustaen samalla ne virheet joihin itsekin katsoo olleensa osasyyllinen Thatcherin hallituksissa.

Patten kuvaa itseään katoliseksi konservatiiviksi joka uskoo markkinatalouteen ja keveisiin veroihin. Tältä pohjalta, kuten hän kirjoittaa, hänen tulisi tuntea yhteisyyttä amerikkalaisen konservatiiviliikkeen kanssa, mutta siihen häntä ei voi yhdistää sen enempää kuin thatcherismiin. Tämän kirjan perusteella, yhtä lailla kuin sen viiden vuoden omakohtaisen kokemuksen perusteella mitä minulla on yhteistyöstä Euroopan komission ulkosuhdekomissaarina toimineen Pattenin kanssa voi suoraan todeta, että Patten sijoittuu sekä globaalipolitiikassa että yhteiskunnallisessa ajattelussaan useita piiruja New Labourin johdosta vasemmalle; itse asiassa hän kävisi hyvin kelvollisesta pohjoismaisesta sosialidemokraatista.

Muistelmateos kirja ei ole, vaikka sisältääkin lyhyesti omaelämäkerrallisia elementtejä ja aika tarkkaakin kuvausta Pattenin kokemuksista komission jäsenenä. Kirja on ennen muuta terävää analyysia maailman tilanteesta ja ongelmista ja hahmottaa ohjelmallisesti sitä miten globalisaatioaikakauden turvallisuus- ja muihin haasteisiin tulisi pyrkiä vastaamaan.

Patten on myös loistelias kynänkäyttäjä, samaan aikaan sekä suorapuheinen että tyyliniekka, jonka monet luonnehdinnat poliitikoista ja tapahtumista ovat herkullisia. Harvoin on esim. Tony Blairia käsitelty yhtä terävästi ja murskaavasti. Vastikään eroamaan joutuneesta kovan linjan sisäministeristä David Blunketista, joka aikoinaan tuli tunnetuksei Sheffieldin radikaalivasemmistolaisena kaupunginjohtajana Patten kirjoittaa, että ”Mr Blunkett deserves some sort of recognition for having made the journey from populist left to authoritarian right without being touched by even the shadows of European liberal tradition”. (Hra Blunkett ansaitsee jonkinmoisen tunnustuksen siitä että on kyennyt matkaamaan populistisesta vasemmistosta autoritaariseen oikeistoon ilman, että Euroopan vapaamielinen perintö on edes varjollaan koskettanut häntä.)

Yhdysvaltojen ja sen nykyisen neokonservatiivisen valtavirran suhteen Patten on myös hyvin suorasanainen eikä ymmärrä niitä, jotka vastoin kaikkia todisteita uskottelevat Blairin tavoin että ovat voineet myötäilemällä jollain tavoin pehmentää sen politiikkaa tai että sen retoriikkaa ei kannata ottaa todesta. Samoin Israelista ja Sharonista Likud-puolueen johtana Patten kirjoittaa tavalla, josta esim. suomalainen ulkoministeri joutuisi välittömästi Israel-lobbyn kivittämäksi.

Patten korostaa olevansa Yhdysvaltain ystävä ja Israelin turvallisuuden asialla, ja juuri se saa hänet kirjoittamaan niin terävästi kuin hän tekee. Se ei myöskään tarkoita vaikenemista muiden kansainvälisten toimijoiden heikkouksista, ihmisoikeusrikkomuksista tai voimapolitiikan seurauksista. Esim. Tšetšeniasta ei yksikään eurooppalainen johtaja (eikä USA:n presidentti) ole puhunut niin selkeästi kuin Patten. Ei hänkään hae riidan rakentamista Venäjän kanssa, mutta katsoo ettei kaikkien Euroopassa kannattamaa strategista kumppanuutta Venäjän kanssa voi rakentaa ummistamalla silmät Venäjän demokratian puutteilta yleensä eikä myöskään Putinin vastuulta. Helsingin EU–Venäjä huippukokouksessa v. 1999 Putin joutui vastaamaan kysymykseen juuri kokouksen aikana tapahtuneesta Venäjän turvallisuusjoukkojen aiheuttamasta verilöylystä Groznyissa. Putin syytti asiasta tšetšeenikapinallisia ja kun todisteiden kertoessa muuta häneltä kysyttiin asiaa uudelleen: ”He looked us in the eye and repeated the story. It was odd. I had never been so blatantly lied to at a meeting like this before. We knew that Putin was lying. He knew that we knew he was lying. He did not give a damn, and we all let him get away with it – on that occasion, and again and again”.

Nämä ja muut esimerkit osoittavat, että kirja on todella oikein nimetty. Eikä kyse ole vain jälkiviisaudesta, sillä ulkoministereiden suljetuissa istunnoissa Pattenilla oli tapana olla yhtä suorapuheinen, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta yksi rakentavimmista ja aikaansaavimmista EU:n komissaareista.

joulukuu 2005