Konrad Adenauer Stiftung, 256 s., Tallinna 2002

Viron uusi alku

EU:n tulevien uusien jäsenmaiden joukossa Viro erottautuu, paitsi Suomen naapurina, myös lähtökohtiinsa nähden luokan parhaana oppilaana. Viro on Euroopan siirtymätalousmaista se, joka on nopeimmin ja pisimmälle edennyt uusliberalististen periaatteiden mukaan toteutetun markkinavapauden suuntaan. Itsenäinen Viro luopui tulleista ja protektionismista, maataloustuista, progressiivisesta verotuksesta ja valtion omaisuudesta sekä joidenkin mukaan myös koko sosiaaliturvasta, ennätysnopeassa aikataulussa.

Tämän Viron politiikan keskeisin edustaja on ollut itsenäisen Viron pitkäaikaisin pääministeri, ensimmäisen kerran 32- vuotiaana paikalle noussut Isamaaliitin eli oikeistopuolueen johtaja Mart Laar. Laarille tärkeinä poliittisina esikuvina voi pitää ainakin mainintojen määrän perusteella sotaa edeltäneen Viron liberaalipoliitikko Jaan Tõnissonia, Saksan talousihmeen isäksi mainittua kristillisdemokraattia Ludwig Erhardia, postkommunistisen Tshekinmaan pääministeriä Vaclav Klausia ja amerikkalaista monetaristigurua Milton Friedmania. Ihan varma en ole, onko Tõnisson päätynyt sellaiseen seuraan, johon hän itse olisi halunnut kuulua.

Laarin kirja on ilmestynyt ensin Saksassa ja sen vironkielisen laitoksen julkaisijana on Saksan CDU:n Konrad Adenauer-säätiö. Kirja on kirjoitettu ensi sijassa ulkomaisille lukijoille Viron mainoskirjaksi samalla kun se myös on edelleen pääministeriksi Viron maalisvaalien jälkeen tähtäävän Laarin poliittinen pamfletti.

Kiinnostavin se on kuitenkin tuoreeltaan kirjoitettuna muistelmateoksena, huolimatta siitä että muistelemisen avoimuutta tietysti rajoittaa lyhyt ajallinen etäisyys ja kirjoittajan rooli aktiivipoliitikkona. Laar käy läpi sekä Viron politiikan tapahtumat, uudistuspolitiikan suunnittelun ja toimeenpanon sekä maan ulkoisen aseman kehittymisen.

Taloudelliset saavutukset ovat kieltämättä näyttäviä maassa, joka vielä 12 vuotta sitten oli neuvostotasavalta. Yksiselitteistä ei kuitenkaan ole, että ne olisivat perustuneet vain uusliberalististen oppien soveltamiseen ja ettei vastaavaa menestystä olisi voitu saavuttaa myös vähemmillä sosiaalisilla kustannuksilla, mitä virolaiset yhteiskuntatieteilijät Laarin harmiksi kutsuvat jakaantumiseksi kahteen Viroon.

Yhtä näyttäviä ovat Viron saavutukset maan aseman vakiinnuttamisessa. Laarille oli alusta alkaen selvää, että Viron tuli kääntyä länteen niin nopeasti kuin mahdollista ja pyrkiä sekä NATO:n että EU:n jäseneksi. Viron saamasta avusta ja tuesta Laar kiittää myös Suomea, mutta aivan erityisen kiitoksen saavat Carl Bildt, Helmut Kohl ja USA:n Tallinnan suurlähettiläs.

Viron suhde toisiin Baltian maihin ei Laarin kertomana näytä aina kovin läheiseltä. Toisaalta voisihan joku kuvata Suomen ja Ruotsin suhteitakin painottaen niitä usein suurelta yleisöltä rekisteröimättä jääneitä pieniä pettymyksiä, joita naapurimaiden johtajat eri aikoina ovat toisilleen tuottaneet.

Laarin venäjänpolitiikka on ollut selkeää eron tekemistä. Siihen on liittynyt myös sellainen politiikka Viron venäläisvähemmistöön, jota Viron historiaa tuntemattomien on voinut joskus olla vaikea pitää kaikilta osin viisaana ja hyväksyttävänä. Edellä mainittujen ohella kiitosta venäjänpolitiikalleen saamasta tuesta Laar antaa vähän yllättäen myös silloiselle Ukrainan pääministeri Leonid Kuchmalle.

Viron sisäpolitiikka ei ole itsenäisyysajalla kovin helposti ulkopuolisille avautunut eikä se ole ollut vapaa kriiseistä ja jännitteistä. Niihin Laarkin viittaa ja tuo esiin pari mielenkiintoista tapausta, joissa Viron uusi ja pieni armeija on aiheuttanut poliittiselle johdolle harmaita hiuksia.

Mielenkiintoinen on myös Laarin ja presidentti Lennart Meren suhde. Meri valittiin Isamaaliitin ehdokkaana virkaansa, mutta ihan kitkattomasti ei yhteistyö presidentin ja pääministerin kesken aina ole sujunut.

Viimeisessä luvussa Laar koittaa katsoa tulevaisuuteen parinkymmenen vuoden aikatähtäyksellä. Aika tavanomaisessa trenditarkastelussa on myös selvä kannanotto siihen, ettei Virosta tule ”tylsää pohjoismaata”. Tämä mõõdukat-puolueen eli sosialidemokraattien entisen johtajan ja entisen ulkoministeri Tomas Hendrik Ilveksen visio on Laarin uusliberalismille selvä vastakohta.

tammikuu 2003

Edita, 326 s., Helsinki 2001

Hybris ja melkein nemesis

Sturm und Drang on keskimmäinen Martti Häikiön kirjoittamasta kolmiosaisesta Nokia-yhtymän historiasta. Samanaikaisesti eri kansissa, mutta yhdessä kansiossa julkaistu historia on kokonaisuus ja tulisi sellaisena arvioida. Kolmas osa on minulta kuitenkin vielä lukematta, mutta voi hyvin olla että toinen on niistä mielenkiintoisin. Jos arkistot ovat jo avoimia niin 80-luvun tapahtumien tutkiminen on historiantutkijalle ehkä optimaalinen tehtävä, kun vielä hyvämuistisia ihmisiä riittää myös haastateltavaksi.

Nokian historian ensimmäinen osa nimeltään Fuusio, Yhdistymisen kautta suomalaiseksi monialayritykseksi 1865-1982. Se on ihan kelvollista ja vankkaa, mutta melko perinteistä ja aiempienkin kirjoittajien käsittelemää yrityshistoriaa, joka kertoo kolmesta päähaarasta – kumista, paperista ja kaapelista – kootun, vielä melko perinteisen suomalaisen monitoimialayrityksen vaiheet 1800-luvulta uusimman aikamme kynnykselle.

Toisessa osassa tullaan Nokian historian tähän asti dramaattisimpiin vaiheisiin; kahdeksaan vuoteen joiden kuluessa Nokia pyrki ja melkein pääsi monikansalliseksi Euroopan omistajaksi rohkein yritysostoin ja enimmäkseen onnistunein satsauksin. Sturm und Drang, myrsky ja kiihko, on hyvin osuva nimi tätä vaihetta kuvaavalle tutkimukselle. 80-luvun hybristä seurasi melkein nemesis, pääjohtaja Kari Kairamon dramaattinen itsemurha ja vaihe, jossa Nokian perinteiset omistajat olivat jo valmiita harkitsemaan luopumista koko yrityksestä ja sen parhaiden palojen myymistä kilpailijoille. Jos näin olisi käynyt, saattaisi Suomi olla melko toisennäköinen maa kuin se tänään on.

Martti Häikiöllä on ollut kiitettävän vapaat kädet ja vapaa pääsy Nokian arkistoihin ja hänellä on myös riittävän kriittinen ote yhtiön lähimenneisyyden arkojenkin asioiden ja tehtyjen virheiden käsittelemiseen. Henkilökuvat ovat tosin kohtuullisen kunnioittavia, mutta värikkäämpiäkin olisi voinut maalata. Kunnioittava varovaisuus on myös silmiinpistävä niitä johtajia kohtaan, jotka edelleen jatkavat yhtiön johdossa.

Häikiö ei ole varsinaisesti talous- tai yrityshistorioitsija, mutta Kari Kairamon ajan Nokiasta kirjoittavan onkin hyvä olla myös poliittisen historian tuntija. Minulle, joka en myöskään ole talous- tai yrityshistorioitsija, on Häikiön analyysi Nokiasta yrityksenä riittävä. Aihe on jännittävä ja Häikiön kerronta riittävän sujuvaa, jotta lukijan mielenkiinto säilyy. Luvut ja käyrät ovat sijoitettu tekstin oheen siten, ettei niihin tarvitse takertua ellei niitä erikseen halua tutkia.

Sturm und Drang on kuitenkin leimallisesti insider-historiaa ja näkökulma korostetusti yhtiön johtoportaaseen keskittyvä, minkä Häikiö toki esipuheessaan toteaakin. Näin Nokia kilpailijoiden ja yleensä ulkopuolisten silmin jää valottamatta. Nokia sosiaalisena ilmiönä ja vaikuttajana jää lähes mustaksi laatikoksi, eikä Nokiasta työnantajana eikä sen henkilökunnan arjesta ja kokemuksista kerrota juuri mitään. Maantiedekin on tietoisesti rajattu ulos ja näin melkein häivytetty, mikä niin monella paikkakunnalla niin keskeistä merkitystä omaavan yhtiön kohdalla on selvä puute. Vaikka etenkin Kairamon poliittista vaikuttamista kuvataan, jää Nokian suhde suomalaiseen yhteiskuntaan sittenkin aika ohueksi ja yksipuoliseksi kuvaukseksi.

tammikuu 2003

Seuil, 600 s., Mayenne 2002

Perusteellisesti ranskalaisesta antiamerikkalaisuudesta

Ranskalaiset ovat tunnetusti – ja asennetutkimukset ovat niin kauan kuin niitä yleensä on tehty vahvistaneet tämän käsityksen – Yhdysvaltoihin, amerikkalaisiin ja USA:n politiikkaan kielteisimmin suhtautuvia eurooppalaisia. Kyse ei myöskään ole mistään uudesta ilmiöstä vaan ranskalaisten antiamerikkalaisuus on ollut olemassa yhtä kauan kuin Yhdysvallatkin. Oikeastaan jo ennen kuin siirtokunnat olivat edes itsenäistyneet.

Tämän toteaa ranskalainen tutkija ja yliopiston opettaja Philippe Roger, jonka aikaisempaan tuotantoon kuuluu joukko eri aikakausia koskevia historiallisia tutkimuksia ja kirja Roland Barthesista. Kuusisataasivuisessa tiiliskivessään Roger käy läpi lähes uuvuttavalla tarkkuudella kaikki ranskalaisen antiamerikkalaisuuden juuret ja ilmentymät.

Ranskalainen antiamerikkalaisuus ei siis todellakaan ole uusi asia, vaan Roger vyöryttää siitä näyttöjä ja esimerkkejä jo valistusfilosofien kirjoituksista. Erikoinen piirre vanhimmassa antiamerikkalaisuudessa on sen kohdistuminen myös pohjois-amerikkalaiseen flooraan, faunaan ja ilmastoon. Ne kaikki kuvattiin eurooppalaiseen verrattuna epäedullisessa valossa.

Roger keskittyy kulttuuriseen ja asenteelliseen antiamerikkalaisuuteen – käsitettä sinänsä selkeästi määrittelemättä. Sen että tällainen antiamerikkalaisuus paljastaa yhtä paljon tai enemmän tietämättömyyttä, ennakkoluuloisuutta ja asenteellisuutta sitä edustavien keskuudessa voi Roger monin huvittavinkin esimerkein osoittaa. Aina tosin ei ole ihan selvää onko kyse nimenomaan antiamerikkalaisuudesta vai anglosakseihin tai yleensä englannin kielen käyttäjiin kohdistuvista antipatioista.

Sen sijaan sitä, missä määrin antiamerikkalaisuus Ranskassa on perustunut kulloinkin konkreettisiin poliittisiin intressiristiriitoihin tai erimielisyyksiin, ei Roger kirjassaan juurikaan käsittele. Tiettyä tekijän poliittista valikoivuutta osoittaa se, että samalla kun hän herkuttelee aika runsaasti ja aiheellisesti kylmän sodan aikaisen kommunistivetoisen antiamerikkalaisuuden esimerkeillä (myös Sartrelta tämän lyhyeksi jääneellä kominform-kaudella) rajataan kenraali De Gaullen ja gaullistien konkreettiset USA:n politiikan kanssa ristiriitaiset kannanotot kokonaan kirjan ulkopuolelle. Perusteeksi riittää alaviitteeseen karkotettu toteamus, ettei De Gaulle ollut osallinen antiamerikkalaiseen diskurssiin kirjan tarkoittamassa merkityksessä.

Philippe Rogerin kirja osoittaa muillekin kuin ranskalaisille millaisista asenteista olisi syytä irrottautua, mutta siitä on vain rajoitetusti hyötyä tämän päivän transatlanttisen vuoropuhelun ja erimielisyyksien analysoinnissa.

tammikuu 2003

Vintage, 372 s., Croydon 2003

McEwanin mestariteos

Yhden helteisen kesäpäivän tapahtumat vuonna 1935 muuttavat perusteellisesti kirjan henkilöiden elämänkulun Ian McEwanin uusimmassa romaanissa. Vaikka Atonement – suomennettu nimellä Sovitus – kertoo rikoksesta, sen seurauksista ja sovittamisesta ei kyse ole dekkarista. Kirjan sinänsä yksinkertainen juoni on kuitenkin sillä tavoin ennakoimaton, ettei sen kertominen arviossa oikein olisi paikallaan. Hyvän dekkarin kanssa kirjalla on sekin yhteistä, että se imee lukijansa niin mukaansa, että sen kesken jättäminen on hyvin vaikeaa. Minäkin halusin lukea sen loppuun niin pian kuin mahdollista.

Ian McEwan luo fiktion sisään monikerroksisen ja yllätyksellisen faktan ja fiktion yhdistelmän. Näkökulmat vaihtelevat myös eri henkilöiden välillä taidokkaasti. Englantilaisissa arvosteluissa kirjaa on sumeilematta nimitetty mestariteokseksi. Toinen arvosteluissa romaaniin yleisesti liitetty sana on ”subtle”. Sanan sopivuutta kuvaa sekin, että yksi Oxford English Dictionaryn sille antama merkitys on ”vaikeasti analysoitava, määriteltävä tai kiinniotettava”; joka tapauksessa kyse on hienosta, vaikuttavasta ja monikerroksisesta romaanista.

McEwanin englanninkieli on selkeää, mutta niin vivahteikasta etten todellakaan kadehdi Juhani Lindholmia, joka on ehtinyt jo kääntämään tämänkin kirjan suomeksi. Ei ole hänen vikansa, että McEwan on sellainen kirjailija, jota haluan lukea alkukielellä.

McEwania voi myös erikseen kiittää huolellisesta historiallisen ympäristön kuvaamisesta. Häntä ei saa kiinni anakronismeista (asiavirheistä) sen enempää tapahtumien kuin kielenkään suhteen. Vuonna 1948 syntynyt McEwan osaa myös todella aidontuntuisesti välittää vuoden 1935 yläluokkaisen Englannin sekä vuoden 1940 sodan ja sotaakäyvän maan tunnelmat ja kuvata ihmissuhteita ja sosiaalisia rakenteita aikaan kuuluvalla tavalla.

Jotkut ovat sitä mieltä että Ian McEwanin varhaisimmat novellikokoelmat First Love, Last Rites ja In Between the Sheets ovat hänen parasta tuotantoaan. Monen hyvän, vaikkei välttämättä loisteliaan romaanin jälkeen McEwan on noussut nyt kirjallisuuden mestaruussarjaan. Hänen edellinen romaaninsa Amsterdam sai Booker-palkinnon vuonna 1998. Ei palkinto silloinkaan huonolle kirjalle mennyt, mutta Atonement on vielä kirkkaammin palkinnon arvoinen. McEwan ei ole myöskään niitä kirjailijoita, jotka kirjoittavat omaelämäkertaa sarjana tai yhtä ja samaa teosta uudelleen ja uudelleen, vaan jokainen kirja yllättää tuoreudellaan. Ehkä kirjallisuuspoliittiset suhdanteet nostavat hänet vielä Nobel- palkituksikin.

tammikuu 2003