Ruotsinnos Heidi Mittler, Ålands kulturstiftelse, 155 s., Maarianhamina 2001

Punakenraali Ahvenanmaalta

Varakkaaseen ahvenanmaalaisperheeseen syntynyt Eyolf Mattson kirjoittautui vuonna 1915 tekniseen korkeakouluun, jossa hänen kaveripiiriinsä kuului mm Alvar Aalto. Teekkarin opinnot jäivät kun Mattson vielä alle 21-vuotiaana lyöttäytyi tammikuussa 1918 punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan palvelukseen. Se tie vei hänet Viipurin kautta maanpakoon Venäjälle ja punaupseerikoulutukseen.

Karjalassa pataljoonankomentajana valkoisia vastaan taistellut ja myös ulkomaankomennuksilla käynyt Mattson yleni 30-luvulla jo kenraalimajurin arvoon. Nousujohteinen ura katkesi samalla tavoin kuin valtaosalla puna-armeijan silloisista kenraaleista. Hänet vangittiin vuonna 1936 ja tuomittiin tavanomaisen ”tutkinnan” ja ”oikeudenkäynnin” jälkeen kuolemaan, mikä tuomio muutettiin saman tien kymmeneksi vuodeksi vankeutta ja viideksi sisäistä karkotusta. Matsson selvisi GULAGista tuberkuloosiin sairastuneenakin hengissä ja sai vuonna 1957 maineensa palautetuksi everstin arvon ja NKPn jäsenkirjan kera.

Vapauduttuaan Mattson elätti itsensä ja perheensä insinöörinä Kransokamskissa Uralilla. 60-luvun alussa hän aloitti laajan kirjeenvaihdon Suomeen sukulaistensa ja mm Sylvi-Kyllikki Kilven kanssa. Toive päästä vielä kerran Suomeen katsomaan lapsuudenmaisemia kaatui kuitenkin molemminpuolisiin viisumivaikeuksiin. Suomessa hänet oli nimittäin julistettu kuolleeksi vuonna 1956 ja kuolinpäiväksi määrätty 1.1. 1946.

Kaikesta päätelleen Matsson oli monipuolinen lahjakkuus ja olisi voinut kohota korkealle puna-armeijan hierarkiassa ellei olisi joutunut Stalinin terrorin uhriksi. Tuomio oli yhtä mielivaltainen kuin tuhannet muut samanlaiset. Tosin siltä osin kun ahvenanmaalaisuudestaan ja suomalaisuudestaan kiinnipitäneen ja suomalaisten jääkärien taitoja arvostaneen Mattsonin katsottiin syyllistyneen mm ”suomalaiseen nationalismiin ja pyrkimyksiin tuoda preussilaista henkeä Karjalan prikaatiin” oli syytteissä ehkä perääkin. Pienintäkään epäuskollisuutta neuvostovallalle tämä ei kuitenkaan merkinnyt ja Mattson pysyi uskollisena kommunistiselle aatteelleen vuonna 1965 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Mattson oli Suomessa pitkään legendaarinen hahmo vähän väärin perustein, sillä hänet sekoitettiin Espanjassa taistelleeseen ja talvisodassa suomalaisia vastaan 8. armeijaa komentaneeseen kenraali Sterniin. Hänen todellinen kohtalonsa selvisi suomalaisille vasta paljon sotien jälkeen.

Kirjan kirjoittaneet Kivalo ja Mittler eivät ole historiantutkijoita vaan Mattsonin sukulaisia. Suurimman osan kirjasta he ovat täyttäneet Mattsonin kirjeillä sukulaisilleen ja pitkillä sitaateilla Ivan Kostinin Itä-Karjalassa julkaistuista artikkeleista. Inhmillisenä dokumenttina kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, vaikkei historiallisen elämäkerran vaatimuksia täytäkään.

Kesäkuu 2001

WSOY, 488s, Juva 2000

Kökkö kotimainen jännäri

Ilkka Remeksen neljäs jännäri on rankattu korkealle myyntitilastoissa ja on saanut myös kohtuullisen arvostelumenestyksen. Tämä johdatti minutkin käyttämään joulupyhinä muutamia tunteja kirjan lukemiseen. Mahdollisuus rentoutumiseen hyvän dekkarin tai jännityskirjan kanssa on nykyisin turhan harvinaista herkkua. Pettymykseni oli siksi sitäkin suurempi: tämäkö on parasta kotimaista antia, mitä suomalaisille on tässä Len Deightonin ja John Le Carrén parhaimmillaan hyvän kirjallisuuden piiriin nostamassa genressa tarjottavana?

Remes on kyllä kohtuullisen taitava ja huolellinen juonenrakentaja eikä tarinan paikoittainen epäuskottavuus – erityisen silmiinpistävää se tämän lukijan kohdalla oli politiikan ja poliittisen päätöksenteon kuvauksen osalta – vielä kirjaa kaataisi, jos kerronta ja henkilökuvaus olisivat riittävän mukaansatempaavia. Edes täydellinen fabulointi ei tee taitavan kirjoittajan kirjasta naurettavaa, kuten jokainen joka on lukenut Carlos Fuentesin Lohikäärmeen vuoden tietää.

Remes ei tunnu oivaltavan ettei mahdollisimman apokalyptisten visioiden maalaaminen korvaa puutteellisia kirjoitustaitoja vaan korostaa niitä. Niinpä kliseemäinen kirjoitustapa ja puusta veistetyt henkilöhahmot tuhoavat sen mitä Ruttokellojen tarinasta olisi parhaimmillaan voinut saada irti.

Kirjan lopusta löytyvät lyhyet puffiesittelyt Remeksen kolmesta aikaisemmasta menestysjännäristä. Yhteinen piirre Remeksen koko tuotannossa näyttää olevan kaiken mahdollisen pahuuden liittyminen Venäjään ja venäläisiin. On surullista ajatella, että tämä saattaisi olla niiden menestyksen salaisuus.

tammikuu 2001

Carlssons, Stockholm 2000

Punaista ja ruskeaa

Lokakuun vallankumous Venäjällä toimi työväenliikkeen hajaannuksen ulkoisena katalysaattorina myös Ruotsissa, mutta sosialidemokratian hajaannuksen syyt vuonna 1917 olivat kotoperäisiä. Niinpä valtaosa sosialidemokraattisesta emopuolueesta vasemmalle siirtyneistä oppositiolaisista ei ollut eikä heistä koskaan tullut bolsehvikkejä, eikä heidän sitoutumisensa Moskovaan ja komintermiin kestänyt pitkään.

Ensimmäisenä sosialidemokraattiseen puolueeseen palasivat Zeta Höglund ja hänen kannattajansa, jotka eivät hyväksyneet sosialidemokraattisen vasemmistopuolueen nimenmuutosta kommunistiseksi puolueeksi ja kominternin asettamien muiden ehtojen hyväksymistä. Seuraava merkittävä jakaantuminen tapahtui vuonna 1929, kun kominternille ja sen silloiselle ultraradikaalille linjalle uskollinen vähemmistö pystyi karkottamaan Karl Kilbomin ja Nils Flygin johtaman enemmistön Hugo Sillenin ja Sven Lindrothin käsiin jääneestä kompuolueesta.

Erotetuista jokunen siirtyi sosialidemokraatteihin, valtaosa perusti uuden sosialistisen puolueen Kilbomin ja Flygin johdolla. Sosialistit saivat myös kommunisteja suuremman kannatuksen ja isomman edustuksen valtiopäiville, vaikka jäivät molemmat pikkupuolueiksi sosialidemokraattien rinnalla. Asetelma säilyi vaikka Karl Kilbom tulijoineen erotettiin vuonna 1937 ja hakeutui sosialidemokraatteihihin jättäen sosialistisen puolueen kiistattomasti Flygin johtamaksi.

Sosialistit kilpailivat kommunistien kanssa siitä kumpi edusti aidompaa bolshevismia. Kun komintern omaksui kansanrintamapolitiikan, jäivät sosialistit skeptisiksi sen suhteen. Tämä skepsismi ulottui myös kansanrintamapolitiikan kansainvälispoliittiseen sovellukseen eli Kansainliiton tukemiseen. He vastustivat yhtä lailla kansainliiton sanktioihin yhtymistä kuin kaikkea varustautumista sekä osoittivat ymmärrystä Versaillesin rauhan epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista kohtaan.

Sosialistit tukivat aktiivisesti Espanjan tasavaltaa ja erityisesti pientä marxistis-anarkistis-trotskilaista POUM-puoluetta, jonka stalinistit murskasivat sisällissodanaikaisissa rintamantakaisissa puhdistuksissa. Kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 hyökkäsi Suomeen, kuuluivat Flyg kannattajineen kiihkeimmin Suomen tukemista vaatineisiin aktivisteihin ja sosialistien kannattajat olivat hyvin edustettuina ruotsalaisissa vapaaehtoisjoukoissa. Flyg vaati hallitusta luopumaan puolueettomuudesta Suomen hyväksi ja kieltämään kommunistien toiminnan.

Näin Flyg ja sosialistit olivat alunperin ultravasemmistolaisista lähtökohdista – sen edellyttämän retoriikan säilyttäen – ja yhä raivokkaammassa antistalinismissaan paikoin liukuneet yllättävän lähelle kansallissosialisteja. Sen aistivat myös ruotsalaiset, jotka vuoden 1940 vaaleissa romauttivat sosialistien kannatuksen sosialidemokraattien ja kommunistienkin vastaavasti menestyessä.

Flygistä ja sosialisteista tuli lopulta avoimia Hitlerin ymmärtäjiä ja kansallissosialistien myötäjuoksijoita, vaikka he loppuun asti säilyttävätkin punaiset lippunsa ja vasaratunnuksensa. Enin osa sosialistien vanhoista kannattajista hylkäsi vähin äänin puolueen, jossa koskaan ei syntynyt avointa kapinaa Flygin linjauksia vastaan. Uusia ystäviä ja tukijoita Flyg sai kuitenkin vanhoista natsimielisistä ja äärioikeistolaisista pikkuryhmistä sekä kokoomushallituksen politiikkaan tyytymättömistä sotilaspiireistä.

Myöhemmin sodan jälkeen selvisi, että Flyg oli jo 30-luvun lopulla hakeutunut Saksan edustajien kanssa yhteyteen tavoitteenaan saada tukea jatkuvan konkurssiuhan alla julkaistun puolueen päivälehden Folkets Dagbladetin ilmestymisen turvaamiseksi. Tukea hän ei vielä tällöin saanut, mutta myöhemmin sodan aikana kyllä niin, että vuonna 1940 ilmestymisensä jo välillä lopettanut lehti saattoi uudelleen ilmestyä vuodesta 1942 lähtien.

Håkan Blomqvistin erinomainen elämäkerta Flygista ja hänen liikkeestään asettaa Flygin toimet ja valinnat koko ajan riittävän laajasti aikalaisyhteyksiinsä. Niinpä se joka tämän päivän näkökulmasta näyttäytyy käsittämättömältä opportunismilta ja petturuudelta oli kuitenkin selitettävissä aikana jolloin rajusti vyöryvät maailmantapahtumat ja Saksan pitelemättömältä vaikuttanut voittokulku johti muitakin tunnettuja äärivasemmistolaisia ja jopa sosialidemokraatteja arvioimaan uudelleen suhdettaan kansallissosialismiin. Aktiivisesti unohdettu on esim. se Blomqvistin teoksesta ilmenevä asia, että Quislingin nationalsamling löysi sodanaikana merkittäviä yhteistyökumppaneita myös Norjan työväenpuolueen ja ay-liikkeen piiristä.

Blomqvistin Flygista maalaama kuva tekee hänestä pikemminkin traagisen hahmon kuin hylkiön. Sosialidemokraattisen nuorisoliiton työläisaktivistin tie tulipalokommunismin kautta natsimyötäilijäksi ei selity missään vaiheessa laskelmoinnilla vaan koko elämänsä ja lopulta terveytensäkin politiikalle uhranneen miehen kummallisena kierteenä.

Flyg kuoli terveytensä ainaisilla perhe- ja järjestökohtaisilla rahahuolilla ja säälimättömällä uurastuksella tuhonneena miehenä 51-vuotiaana keväällä 1943 näkemättä sitä lopputulosta, mihin hänen viimeinen ankkuroitumispaikkansa oli hänet johtanut. Kuolema säästi hänet paljolta tilinteolta mm juutalaisvainojen suhteen. Flyg ei ratsastanut antisemitismillä ja sisällytti sitä viimeisiin puheisiinsa selvästi vastentahtoisesti ja vain juutalaisen pääoman vaikutuksen tuomitsemiseen liitettynä, mikä ei tietenkään vapauta häntä vastuusta vaikka hän ei olisi vielä Auschwitzista ehtinyt kuulemaan saatikka sitä haluamaan.

Suomessa ei voi olla montaa ihmistä, jotka Flygin nimen tunnistaisivat eikä heitä taida olla kovin montaa Ruotsissakaan. Blomqvistin teos ansaitsee silti tulla meilläkin huomioiduksi, myös useiden Suomea sivuavin henkilöiden ja tapahtumien vuoksi, joilla on usein ollut yllättävän suuri merkitys Ruotsin työväenliikkeelle.

tammikuu 2001

HarperCollins, 572 s., Glasgow 1999

NKP:n johtajat ja Neuvostoliiton nousu ja tuho

Dmitri Volkogonov ei neuvostoarmeijan komissaarikunnan päälliköksi nousseena kenraalieverstinä ole taustaltaan ihminen, jota ensimmäisenä epäilisi neuvostajan suurimpien sankarimyyttien kaatajaksi ja Venäjän demokratian kantavaksi voimaksi. Kasvava ja avoin epäily neuvostojärjestelmää kohtaan teki hänestä lopulta epäluotettavan esimiesten silmissä ja hänet siirrettiin vuonna 1985 sotahistorian laitoksen johtajaksi.

Näin kaalimaan vartijaksi pantiin mies joka jo 70-luvun lopulla oli aloittanut uuden kriittisen Stalin-elämäkerran kirjoittamisen. Uudessa tehtävässään Volkogonovilla oli aiempaa paremmat mahdollisuudet päästä NKPn tarkimmin vartioitujen salaisuuksien äärelle, mitä mahdollisuutta hän käytti hyväkseen Stalin-elämäkertansa viimeistelyssä sekä tätä seuranneiden laajojen Trotski- ja Lenin-elämäkertojen kirjoittamisessa.

Näistä Lenin-kirja on saanut eniten ansaittua huomiota. Kun melkein kaikki venäläiset ja monet ulkomaiset Stalin-kriitikot siihen mennessä olivat perustaneet arvionsa siihen, miten Stalin väärensi ja vääristi Leninin perintöä ja periaatteita, halusi Volkogonov osoittaa että Stalin päinvastoin perusti politiikkansa ja siihen liittyneen terrorin Leninin alullepanemaan ja kirjoituksissaan nimenomaisesti hyväksymään käytäntöön.

Kun kuuluisan legendan mukaan Leninin tsaariperheen kohtalon sinetöineessä käskytyssähkeessä ”Armoa ei, ammuttava” pilkku olisi vahingossa lipsahtanut väärään väliin, niin Volkogonovin perusteella näin ei suinkaan ollut. Juuri tällaista sähkettä ei arkistoissa ole, mutta muuten kyllin selvää aineistoa siitä, että tsaariperheen ohella tuhansien muidenkin bolshevikkien vastustajien ja myös täysin sivullisten panttivankienkin teloitus ei ollut vahinko vaan Leninin nimenomainen tahto.

Vuonna 1995 kuolleen Volkogonovin viimeiseksi, postuumisti julkaistuksi teokseksi jäi tämä pari vuotta sitten ilmestynyt NKPn seitsemän johtajan elämää ja toimia analysoiva teos. Leninin ja Stalinin osalta se nojaa näiden aiempiin elämäkertoihin. Kirjan mielenkiintoisin osa koskeekin Hrutshevista alkaen johdossa olleita pääsihteereitä, mm siksi, että näitä koskevaa NKPn arkistomateriaalia ei ole juurikaan ollut muiden käytössä.

Kaikille poststalinistisille pääsihteerille yhteinen ja heidän mahdollisia hyviä pyrkimyksiään heikentävä piirre on Gorbatshovia myöten ollut heidän pyrkimyksenä asettaa hyvä Lenin pahan Stalinin vastakohdaksi ja saarnata paluuta leninismiin, mitä paitsi erityisesti Brezhnev ja Tshernenko eivät koskaan kunnolla irtaantuneet nuoruusvuosiensa stalinismista.

Tshernenkon kaltaisen mielikuvituksettoman byrokraatin ja sairaan mitättömyyden asettaminen Neuvostoliiton johtoon Andropovin jälkeen on jo sellaisenaan erittäin paljon puhuva osoitus siitä mitä ns. pysähtyneisyys Neuvostoliitossa tarkoitti. Kuvaus Tshernenkon 13 kuukautta kestäneestä pateettisesta pääsihteerikaudesta on täynnä mustaa huumoria, mutta iloittelua hillitsee tieto siitä, että kyseessä oli ainakin näennäisti maailman toiseksi mahtavin supervalta, jonka talous, infrastruktuuri ja moraali olivat rappeutumassa samalla, kun se kävi epätoivoista ja kallista sotaa Afghanistanissa.

Tshernenkoa seurasi lopulta Gorbatshov, johon Volkogonov suhtautuu asiallisesti ja myötätuntoisesti, vaikka analysoikin aika murhaavasti tämän heikkouksia. Ilmeistä on, että Gorbatshovin tavoitteena ollut neuvostojärjestelmän ylhäältä päin tapahtuva uusiminen ja demokratisointi oli sellaisenaan mahdotonta enää toteuttaa eikä järjestelmän romahtaminen ollut estettävissä. Kaikkien onni kuitenkin on, että romahdus sittenkin tapahtui kansainvälisten suhteiden ja maailmanrauhan kannalta kohtuullisen hallitulla tavalla.

tammikuu 2001