Timothy Garton Ash, The File. A Personal History, HarperCollins, Glasgow 1997

Kimmo Rentola, Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, Otava, Keuruu 1997

Oleg Gordievsky ja Inna Rogatchi, Sokea peili. Ihmisiä vallan ja vakoilun puristuksessa, WSOY, Juva 1997

Timothy Garton Ash matkusti 22-vuotiaana nuorukaisena Berliiniin 1978 kokoamaan aineistoa saksalaisten vastarintaa toisen maailmansodan aikana käsittelevää väitöskirjaa varten. Väitöskirja ei koskaan valmistunut, vaikka Garton Ash istuikin pitkiä päiviä lukemassa Gestapon ja natsien kansantuomioistuintein arkistoja. Vuoden 1980 alussa Itä-Berliiniin siirtynyt Garton Ash alkoi kansallissosialistisen Saksan tutkimuksen asemesta yhä enemmän kiinnostua siitä, miten ihmiset selviytyivät ja toimivat silloin vielä mahtipontiseen tulevaisuutensa uskoneen kommunistisen totalitarismin saksalaisen sovellutuksen alla.

Garton Ash ryhtyi kirjoittamaan artikkeleja ja analyyseja Keski- ja Itä-Euroopasta kommunistivallan alaisuudessa. Tarkimmin hän perehtyi DDRn ja Puolan oloihin, joissa molemmissa maissa asui pidempiä jaksoja. Hänen ensimmäinen kirjansa käsitteli DDRn oloja. Tunnetuin Garton Ashin teoksista on Itä-Euroopan kommunistivallan romahduksesta vuonna 1989 kertova We the People.

15 vuotta ensimmäisen Itä-Berliinin vierailunsa jäleen Garton Ash palasi Berliiniin tällä kertaa tutustumaan omaan kansioonsa entisen Stasin tutkijoille ja asianosaisille avatuissa arkistossa. 325-sivuista kansiotaan läpikäydessään
 – helppo verrattuna esim. dissidenttirunoilija Wolf Biermanin 40 000-sivuiseen kansioon – Garton Ash vertailee sen merkintöjä omiin päiväkirjamerkintöihinsä ja muistikuviinsa ja päättää etsiä käsiinsä jokaisen aktissaan esiintyvän raportöörin ja Stasi-upseerin, kysyäkseen heiltä miksi ja miten heistä tuli Stasin ja totalitaarisen vallan palvelijoita.

Tulos on mielenkiintoinen ja pohdiskeleva dokumentti ihmisistä totalitaarisen järjestelmän uhreina. Se myös antaa viitteitä siitä, miten tämänkaltaisia suurimmaksi osaksi banaaleja arkipäiväisyyksiä sisältäviä arkistoja voidaan käyttää mentaliteettien historian tutkimiseen, aivan samoin kuin inkivisiittion asiakirjoja 500 vuotta aikaisemmin.

Osoittautuu ettei yksikään Garton Ashin tavoittelemista ihmisistä ole yksiselitteisesti pahan palvelukseen antautunut konna. Oikeastaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän jonkinasteisia reppanoita, selviytyjiä ja uhreja, pahimmillaankin lähinnä heikkoluonteisia opportunisteja.

Garton Ash aloittaa kaivamalla esiin hänestä Stasille raportoineet IM-lähteet eli Inoffizielle Mitarbeiter. Näitä epävirallisia kollaboratööreja Stasin arkistoissa on enimmillään listattu 170 000, sen ohella että Stasin oma vahvuus jo oli n. 90 000. IM-joukkoon mahtuu statukseltaan ja merkitykseltään hyvin erilaista väkeä. DDRn
 kaltaisessa yhteiskunnassa oli hyvin vaikeata kieltäytyä tai välttää IM-merkintää, jos Stasi esim. joltain ulkomaalaisten kanssa tekemisissä olleelta kansalaiselta tällaista palvelusta edellytti.

Heti ensimmäinen tapaus osoittaa miten varovaisesti Stasi-arkistojen merkintöihin tulee suhtautua. Kyseessä on Humbolt-yliopiston professori, joka aktin mukaan olisi toiminut Stasin ulkomaanpalvelun, legendaarisen Markus Wolfin johtaman HVAn apurina. Garton Ash on ennen tapaamista erityisen levoton, sillä jos hän paljastaa miehen ei vain Stasin vaan nimenomaan HVAn avustajaksi, professuurinsa säilyttäneen miehen akateeminen ura päättyisi siihen. Sopiva otsikko Bild-Zeitungiin ja taas on yksi elämä pirstaleina.

Kun hän sitten hermostuneen professorin kanssa käy lävitse tämän nimiin pantua raportointia osoittaa lähempi tarkastelu, että kyse on toisen käden tiedosta ja että ao. HVA-raportööri onkin ollut yliopiston ulkomaansuhteiden hoitaja. Tämä oli kyseisen professorin kanssa keskustellut Garton Ashistä ja liittänyt raporttiinsa omien arvioittensa ohella myös professorin sinänsä vaarattomia huomioita englantilaisopiskelijasta. Epäsuorasti tämä itse asiassa oli asiakirjoistakin pääteltävissä, mutta aktinpitäjän huolimattomuuden vuoksi tämän kaiken saattoi kuitenkin tulkita tulleen ao. suoraan nimeltä mainitulta professorilta.

Seuraavaksi Garton Ash jäljittää kansioonsa eniten raportteja tuottaneen ”Michaelan”, joka tiedotti Garton Ashin käynneistä eräiden vanhojen saksalaisten veteraanikommunistien luona. ”Michaela” oli valtion kulttuurihallinnon virassa ollut puolueen jäsen. Myös hänen miehensä oli vanha kommunisti jonka edellinen vaimo oli legendaarisen Kim Philbyn värvännyt KGB-agentti Litzi.

Kohtaaminen Stasin arkistoista kaivettujen omien raporttien kopioiden kanssa on ”Michaelalle” traumaattinen. Hänen selityksensä ovat pateettisen arkisia: vähän vanhan kommunistin velvollisuudentuntoa, epämääräistä pelkoa mitättömän valuuttarikkeen paljastumisen vuoksi, haluttuihin ulkomaanmatkoihin kohdistunutta opportunismia Stasin värvääjien edessä. ”Michaelan raporteista ei kuitenkaan löydy suoranaista vääristelyä tai kohteiden vahingoittamisen tarkoitusta, enintään pahansuopaista juoruilua. Toki senkin seuraukset olisivat useille Stasin mielenkiinnon kohteista voineet olla jos eivät sentään enää hengenvaarallisia niin kuitenkin ikäviä.

Myös muiden raportöörien jäljittäminen tuo samanlaisia tuloksia. Englantilainen DDRn asumaan muuttanut kommunisti ”Smith” kiristettiin homojutulla avustajaksi, ”Frau R” osoittautuu itsekin miehensä kanssa Stalinin leireillä kärsineeksi nyt juutalaiskommunistiksi, jonka kertomuksen kuunneltuaan Garton Ash katuu sitä, että pakotti aikanaan 15-vuotiaana idealistina kommunisteihin liittyneen vanhuksen kohtaamaan menneisyydestään asioita, joiden esiinkaivaminen ei enää itse asiassa palvele ketään eikä mitään. Kirjassaan Garton Ash jättää ”Frau Rn” kuten muutkin em. mitarbeiterit nimeämättä.

Seuraavaksi Ash pyrkii tapaamaan kaikki ne Stasi-upseerit, joiden tehtävänä hänen valvontansa järjestäminen oli. Vastavakoiluisa palvellut kenraali Kratsch kertoo tehtävänään olleen vain järjestyksen ylläpitäminen ja isänmaan suojaaminen vakoilijoilta, jollaiseksi myös Garton Ashia liki automaattisesti epäiltiin. Hänkin ottaa etäisyyttä järjestelmästä jota palveli, kertoo miten sisäministeri Erich Mielke jo 80-luvun puolivälissä sanoi hänelle DDRn olevan konkurssikypsä, myös poliittisesti.

Eversti Kaulfuss osoittautuu kaikkea katumattomaksi vanhaksi stalinistiksi, joka kieltäytyy keskustelemasta työstään Garton Ashin kanssa. Hän katsoo tehneensä samanlaista työtä kuin virkaveljensä Länsi-Saksassa, vain työläisille parempaa turvallisuutta tuoneessa valtiossa. Eversti Fritz on jo puheliaampi, epäpoliittisempi, yhtä tunnollisesti mitä tahansa järjestelmää palveleva virkamiestyyppi, joka tuntui saaneen erityistä tyydytystä ihmisten yksityiselämän voyeristisesta penkomisesta.

Majuri Risse on katuvainen ja antaa ymmärtää jo Stasissa kääntyneensä salaiseksi toisinajattelijaksi, vaikkei omannut tarpeeksi rohkeutta jättääkseen tehtävänsä. Hän myöntää Stasin pahat teot, jotka kuitenkin tapahtuivat ”muilla osastoilla” ja joihin hän ei ollut osallinen. Garton Ash pitää kuitenkin Rissen itsekritiikkiä rehellisenä ja yllättyy havaitessaan pitävänsä Risseä hyvänä ihmisenä, enemmänkin uhrina kuin syyllisenä, mutta lisää kysymyksen, ajattelisiko näin jos olisi todella joutunut kärsimään Stasin tai vielä nimenomaan Rissen toimista.

Sitkeistä yrityksistä huolimatta Garton Ash ei onnistu tapaamaan sitä Stasi-upseeria joka nimenomaisesti käsitteli hänen tapaustaan. Luutnantti Wendt torjuu toistuvat tapaamisyritykset. Se harmittaa Garton Ashiä siksikin, että Wendt olisi ollut selvästi nuorempaa DDRssä syntynyttä ja kasvanutta sukupolvea kuin em. vanhemmat upseerit.

Omasta Stasi-kansiostaan aloittamansa lähimenneisyyteen suuntautuneen retkensä aikana Garton Ash joutuu toistuvasti pohtimaan erilaisia moraalikysymyksiä sekä totalitaarisen valtion arkeen että sen purkautumisen seurauksiin liittyen. Stasin arkistot ovat täynnä erilaisia tulkinnanvaraisia rajatapauksia ja moni akteissa prikattu on puolustautunut sillä, että pyrki toimimaan eräänlaisena kaksoisagenttina joka tietoisesti antautui yhteistyöhön turvallisuuspalvelun kanssa piiloittaakseen omaa toisinajatteluaan tai suojatakseen todellisten hallituksenvastaista toimintaa. Siksi jälkiselvittelyihin liittyy paljon myös ymmärtämättömyyttä, väärinkäsityksiä ja väärintuomitsemisia.

Päteekö tällaisissakin oloissa kuitenkin George Santayanan sanonta siitä, että ”ne jotka unohtavat menneisyyden ovat tuomittuja toistamaan sen”, vai onko Ernest Renanin tavoin ajateltava, että jokainen kansakunta yhteisönä muodostuu sekä yhteisestä jaetuista muistoista että yhteisestä unohtamisesta”. Johonkin näiden väliin jää Garton Ashin vastaus. Tarina ei kuitenkaan jää tähän.

Miten Englannissa?

DDRn ilmapiiri oli sellainen, että lähes jokaista maahan hakeutunutta englantilaista olisi lähtökohtaisesti epäilty agentiksi. Sitä Garton Ash ei ollut, mutta Spectator-lehteen salanimellä kirjoittaneena journalistina ja DDRn arkea kuvanneen kirjan julkaisseena tutkijana hän oli kommunistivallalle itse asiassa vaarallisempi tapaus, joka lopulta sai porttikiellon maahan.

Ironiaa kuitenkin on, että Garton Ash olisi saattanut olla vakoilija. Nuorena ylioppilaana Garton Ash oli lähipiirissään ilmaissut sen verran kiinnostusta vakoiluun, että sai v. 1976 kutsun käväistä Secret Intelligence Servicen alustavassa työhönottohaastattelussa ja uudelleen keväällä 1979 perusteellisemmassa keskustelussa. Syksyllä samana vuonna Garton Ash kuitenkin ilmoitti ettei halunnut ulkomaantiedustelun palvelukseen. Ratkaisuun vaikutti se, miten Itä-Euroopan matkasuunnitelmistaan kertoneelle Garton Ashille sanottiin, että ”haluamme Sinun mielummin matkustavan meidän valvonnassamme”. Tämä rupesi tuntumaan Garton Ashista vastenmieliseltä ajatukselta.

Kontaktinpito ei kuitenkaan jäänyt tähän. Viisitoista vuotta myöhemmin Oxfordissa professuuria hoitavaa Garton Ashiä lähestyy herrasmies ulkoministeriön olemattomalta osastolta ja kysyy, voisiko professori ajoittain raportoida yliopistossa opiskelevista tai opettavista epäilyttävistä ulkomaalaisista. Professori kieltäytyy.

Kaksi vuotta myöhemmin Stasin arkistoihin tutustunut Garton Ash ottaa yhteyttä Englannin vastavakoiluun MI5:een ja kysyy suoraan, onko hänestä kansiota. Pienen epäröinnin jälkeen hänen keskustelukumppaninsa vastaa, että on, ja lisää ettei häntä ole rekisteröity epäilyksenalaisuutensa vuoksi vaan yhteistyökumppanina, joka on ”avustanut” SIS:iä. Kansion olemassaolon tunnustaminen asianomaiselle on Englannissa jo ennenkuulumatonta, niinpä vastaus jatkokysymykseen, saisiko Garton Ash itse siihen tutustua on ehdoton ei.

Garton Ash on ollut aktiivinen kommunismin vastustaja, mutta hän ei ole yksisilmäinen antikommunisti vaan liberaalin demokratian kannattaja joka ei hyväksy periaatetta, että tarkoitus pyhittää keinot. Edesmenneen Stasin rinnalla englannin tiedustelu- ja vastavakoilupalvelut ovat sekä resursseiltaan että valvomiensa asioiden laajuuden suhteen vaatimattomia laitoksia, jotka toimivat periaatteessa avoimessa, oikeisvaltioksi tunnetussa yhteiskunnassa.

Mutta kuinka pitkälle omien kansalaisten salainen valvonta ylipäätään on sopusoinnussa avoimen oikeusvaltion kanssa? Yksiselitteistä vastausta Garton Ash ei anna, mutta ilmaisee levotomuutensa Englannin käytännön osalta, joka ei tunne esim. Yhdysvaltain Freedom of Information Actin luomia rajoitteita ja oikeuksia salaisen tiedon käsittelyssä.

DDRn totalitarismin ja Englannin parlamentaarisen demokratian välillä on tietenkin ratkaiseva ero. Niiden ryhmien sisällä, johon nämä valtiojärjestelmät on myös tärkeitä aste-eroja. Vaikka DDRn johtoa loppuun saakka voi luonnehtia stalinistiseksi oli jo ero Stalinin kuoleman jälkeen puretun GULAG-valtioiden ja 80-luvun DDRn ja välillä jo sekin aika iso. Samoin ero esim. Englannin salailukäytännön ja pohjoismaisen avoimmuuden välillä on myös selvä, vaikkei yhtä iso kuin edellinen.

Tyypillistä on, että Garton Ashin haastattelemat Stasi-edustajat kaikki halusivat rinnastaa työnsä englantilaisten elinten työhön. Vertailu ontuu jo elinten toimintatapojen ja valtuuksien osalta, mutta vielä enemmän sen suhteen minkälaisiin seuraamuksiin kansalaisten valvonta eri järjestelmissä saattoi johtaa: pitkiin vankeustuomioihin ja karkoituksiin DDRssä, Englannissa lähinnä jonkun sensitiiviseksi määritellyn työpaikan eväämiseen.

Ei silti ole liioiteltua väittää, että paranoian ja konspiraation hiuksenhienoa rajaa käyvässä salaisten arkistojen ja kansalaisten valvonnan hämärässä alamaailmassa on kyse aina aste-eroista.

… ja Suomessa?

Tänä syksynä on ilmestynyt suomalainenkin teos, joka mielenkiintoisella tavalla valottaa myös salaisten arkistojen ja ilmiantamisen maailmaa. Kimmo Rentolan tutkimus kommunisteista, Kekkosesta ja Kremlistä vuosina 1947-1958 on ensimmäisenä hyödyntänyt uutena lähdeaineistona Suojelupoliisin arkistoa mainituilta vuosilta. Vaikka Suomi ei suinkaan vielä ole mikään arkistojulkisuuden mallimaa on kuitenkin hyvä, että meillä myös tällainen yli 30-vuotta täyttänyt aineisto on tutkijoiden käytettävissä.

Rentolan tutkimus ei kuitenkaan nojaa Supon arkistoon vaan toimii nimenomaan siten, että Supon lähteitä verrataan koko ajan muihin lähteisiin, ennenmuuta SKP/SKDLn asiakirjoihin sekä saatavilta olevin osin Moskovan arkistolähteisiin. Yksinomaan Supon varassa toimien historiankuvaus ja tulkinnat jäisivät puutteellisiksi ja yksipuolisiksi – kuten aikoinaan Ilkka Hakalehdon EKn arkistoihin perustunut tutkimus 20-luvun SKPstä.

Rentolan kirjassa kaikki esiintyvät omilla nimillään, niin Supon paljastamat lännen hyväksi toimineet kaukopartiomiehet kuin Neuvostoliitolle palveluksia tehneet pikkuvakoilijat. Näiden nimeämistä Rentola ei pohdi, mutta sen sijaan perustelee sen miksi on katsonut voivansa nimetä SKPn piirissä toimineet Supon tiedottajat samoin kuin suoraan neuvostoelimille vakoilupalveluksia tehneet suomalaiset.

Kirjassa vilahtavien erilaisten pikkuvakoojien ja tiedottajien taustojen ja vaikuttimien erittely ja arviointi ei ole ollut Rentolan laadukkaassa poliittisen historian tutkimuksessa keskeisellä sijalla. Kokonaan tätäkään puolta kirjassa ei silti sivuuteta.

Näyttää siltä, että enimmältä osin näissä Suomeen sijoittuneissa kylmän sodan pienemmissä kahinoissa oli kysymys vähäisistä jalkamiehistä – aivan kirjaimellisesti rajan yli kävelleistä ihmisistä – joista vain harvaa elähdyttivät suuret aatteet ja halu vaikuttaa maailmanhistorian muotoutumiseen. Paljon yleisempi syy toimintaan oli sotavankeus Neuvostoliitossa, pikkukiristys tai rahapalkkio, unohtamatta Suomessa aina merkittävää viinanhimoakaan. Kaksoisagenttitoimintakaan ei ollut ihan tuntematonta.

Suurin osa tästä väestä näyttää olleen etupäässä erilaisia reppanoita ja elämän luusereita, jotka toimittivat mitättömiä asioita. Kun jotkut heistä ja ainakin heidän lähiomaisistaan on edelleen elossa tuntuu kohtuuttomalta, että Renkola on nimennyt heidät kaikki niissäkin tapauksissa, joissa mikään lähdekritiikki tai laajempi historiallinen tarkastelu ei sitä perustele.

Vakoilu- ja agenttitarinat ovat aina olleet populääriä luettavaa. Kun metsää aikaisemmin kaadettiin etupäässä selvän agenttifiktion vuoksi, on painopiste arkistojen avautumisen myötä siirtynyt faktan, tai ainakin faktan ja fiktion sekoituksen suuntaan. Kuinka suureksi avuksi tämä on historiantutkimukselle?

Tässä yhteydessä en tarkastele niinkään sotilas-, teollisuus- tai muuta sellaista vakoilua, jossa on kyse faktatiedon hankkimisesta joko teknisin (satelliitti- ja ilmakuvaus, viestintäsalakuuntelu yms) tai muin keinoin. Otaksun, että tällaisen tiedustelun laajuuden, tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden arviointi on helpompi tehtävä historiantutkimukselle kun senkaltaisen agenttitoiminnan arviointi, jota otsikolla tarkoitetaan ja jossa on kysymys toiseen osapuoleen kohdistuvasta poliittisen tilanteen arvioinnista ja/tai poliittiseen kehitykseen ja päätöksentekoon vaikuttamisesta.

Kun tällaisen tiedustelutoiminnan arkistoja käyttää lähteinä on otettava ensimmäiseksi huomioon, että ne eivät ole tarkoitettu eikä ajateltu tulevan julkisuuteen. Salaisuuden aura saattaa houkutella pitämään tämänkaltaista aineistoa luotettavampana kuin julkisista lähteistä saatavaa. Jo tällaisen tiedon aikalaisvastaanottaja saattaa asettaa sen automaattisesti julkisiin lähteisiin nähden etusijalle, mihin esim. Urho Kekkosella näyttää olleen taipumus. Sama virhe toistuu, jos tietoon myöhemmin käsiksi pääsevä historiantutkija unohtaa aina tarpeellisen lähdekritiikin.

Sen mitä agenttilähteistä saatu tieto kohtuullisella varmuudella kertoo, on se mitä lähteet – yksittäiset agentit tai heidän tietojensa eteenpäin välittäjät – ovat halunneet välittää. Se mitä he ovat välittäneet ei välttämättä ole totta tai ainakaan koko totuus, eivätkä he edes itse ole välttämättä välittämäänsä tietoa todeksi uskoneet. Vääristelyn syy voi olla lähteen halu kuvata todellisuutta toiseksi tai kertoa sellaista, jonka uskoo vastaanottajan odottavan, tai muutoin vain tehdä itsestään agenttina tärkeämmän kuin mitä todellisuudessa on.

Agenttilähteissä saatetaan joskus mennä tahattoman komiikan puolelle. Eräässä Valpon välirauhanaikaisessa puhelinkuunteluraportissa on puhtaaksikirjoitettu sellaisenaan merkityksettömältä vaikuttava keskustelu, jossa joku ilmoittaa Wiikille eräästä tapahtumasta, minkä Wiik ottaa vastaan lakonisella ”vai niin” toteamukselle. Raportin laatija on halunnut tehostaa havaintoa lisäämällä tähän sulkeisiin selittävän lauseen ”Rösten rent bolshevistik”.

KGB eversti muistelee

Ent. lännen kaksoisagenttina toiminut KGB-eversti Oleg Gordievski taas kertoo muistelmissaan miten hän ensi postillaan Lontoossa tapasi lounaalla labourkansanedustaja Ron Brownin. Brownin vuolaat selvitykset menivät täysin harakoille, sillä Gordievski ei ymmärtänyt sanaakaan tämän paksusta skottimurteesta. Silti hänen oli tästäkin keskustelusta lähetettävä täysin mielikuvitukseen perustuva yksityiskohtainen raportti Moskovan keskukseen.

Gordievskin muistelmat kokonaisuudessaan on hyvä esimerkki agenttilähteiden ongelmallisuudesta. Kun länteen loikannut agentti kirjoittaa muistelmansa voi lähteä siitä, että niissä julkaista sellaista, joka olisi ristiriidassa hänen läntisten toimeksiantajiensa intressien kanssa.

Muistelmissaan Gordievski kuitenkin kertoo asioista joissa on itse ollut mukana ja joilla voi siltä osin olla sama arvo kuin muistelmilla yleensä. Tämä ei enää koske hänen yhdessä Inna Rogatshevin kanssa kirjoittamaa ja syksyllä Suomessa julkaistua teosta Sokea peili. Gordievskin muistelmiin nähden ne eivät niistä asioista joiden kanssa hän itse on ollut tekemisessä tuo varsinaista uutta esiin. Gordievski sentään esipuhgeessaan toteaa, ettei kyseessä ole akateeminen tutkimus ja myöntää, etteivät tekijät ole yrittäneetkään tekeytyä kiihkottomiksi ja puolueettomiksi tarkkailijoiksi. Kyseessä onkin ensi sijassa poliittinen pamfletti, jonka ensisilmäyksellä pitkä ja vakuuttava alaviiteluettelo osoittaa kaikissa ratkaisevimmissa kohdissa lähteeksi ”tekijöiden tiedoston” tai heidän käymänsä ”keskustelut KGBn” tai ”läntisten erikoispalvelujen veteraanien” kanssa.

Vaikka Gordievski-Rogatchi ei paras johdatus asiaan olekaan, on sen käsittelemä agenttien problematiikkaa kuitenkin mielenkiintoinen ja relevantti. KGB (ja sen edeltäjäorganisaatiot) jakoivat asiakkaansa agentteihin ja luottamuksellisiin kontakteihin. Edelliset olivat periaatteessa tietoisia, aatteesta, kiristyksestä tai rahasta – vuosien myötä aatteen vuoksi rekrytoitujen osuus koko ajan väheni – Neuvostoliiton tiedusteluelinten toimeksiantoja suorittavia vakoilijoita ja/tai poliittisia vaikuttajia. Luokiteltuaan aikaisemmin periaatteessa kaikki kontaktinsa agenteiksi KGB Gordievskyn mukaan otti 70-luvulla myös jälkimmäisen kategorian käyttöön todettuaan, että suuri osa agenteista ei ollut sillä tavoin ohjattavissa kuin oppikirjojen mukaan olisi tullut olla. Molemmilla kategorioilla oli kuitenkin paksut kansiot ja peitenimi Moskovassa.

Moskovassa tehty luokitus ei välttämättä vastannut sen enempää kohteen subjektiivista käsitystä asemastaan kuin objektiivista arviota hänen suhteestaan KGBhen. Sen ohella, että Moskovaan toimitettujen raporttien luotettavuus voi monin tavoin olla kyseenalainen, eivät ne myöskään kerro toisen osapuolen motiiveista varmaa tietoa.

Otetaan vaikka tapaus Urho Kekkonen. Vaikka itse aktia ei kukaan länsitutkija ole nähnytkään on riittävän monelta taholta tieto siitä, että Kekkonen oli KGBn kirjoissa peitenimellä ”Timo” tunnettu kontakti. Sekin lienee selvää, että itse alan entisenä ammattilaisena Kekkoselle on täytynyt olla liki alusta alkaen selvää, että hänen keskustelukumppaninsa toimivat Neuvostoliiton tiedusteluorgaaneissa.

Luonnollista on, että Kekkosen KGB-kontaktit markkinoivat suhdettaan mahdollisimman korostuneesti neuvostovaltaa palvelevana klienttisuhteena. Tämän käsityksen on myös Hannu Rautkallio sellaisenaan niellyt ja tulkitsee kaikkea käsiinsä saamaa (ja myös saamatonta) senmukaisesta. Suhteen todellinen luonne on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.

254 s., Cambridge University Press 1998

Vain instituutiot

Göteborgin ylipiston valtio-opin professori Bo Rothsteinin kirja on hyvä johdatus pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusteisiin ja toimintaan. Se on erinomainen vastalääke sille uusliberalistiselle vyörytykselle joka Suomessakin asettaa kyseenalaiseksi laajan universaaleja eli kaikkiin kansalaisiin ulottuvia sosiaalipoliittisia tulonsiirtoja toteuttavan hyvinvointiyhteiskunnan mallin. Se osoittaa vakuuttavasti miten ja miksi universaaleihin etuisuuksiin ja palveluihin sekä ansiosidonnaiseen sosiaaliturvaan perustuva sosiaalipolitiikka tasaa tuloerojen ja torjuu köyhyyttä ja syrjäytymistä tehokkaammin kuin tarveharkintaisiin tukiin perustuvat tai vain perusturvaa tarjoavat mallit.

Rothstein kirjoittaa luonnollisesti eniten ruotsalaisista kokemuksista, mutta tekee riittävän laajoja vertailuja sekä muihin pohjoismaihin että kokonaan erilaisen sosiaalipolitiikan maihin jotta hänen tekstinsä on myös sellaisenaan relevanttia suomalaisessa keskustelussa.

468 s. Simon & Schuster 1998

Amerikkalaisen uusvasemmistolaisen muistelmat

Tätä kirjaa ja sen tekijää USAn 60-luvun uusvasemmistolaiset – ne joita vielä on jäljellä – inhoavat siksi, että David Horowitz heidän silmissään on katala luopio.

Horowitz on syntynyt alemman keskiluokan newyorkilaiseen juutalaisperheeseen ja hänen vanhempansa olivat aktiivisia kommunisteja joiden uskoa 50-luvun paljastukset Stalinin hirmutöistä eivät horjuttaneet. David Horowitz ei suoraan seurannut heidän jalanjälkiään, mutta hänestä tuli 60-luvun amerikkalaisen uuden vasemmiston tunnetuimpia edustajia joka loi maineensa uusmarxilaisena analyytikkona ja maineikkaan Ramparts-lehden päätoimittajana.

70-luvulla Horowitz alkoi etääntyä tovereistaan ja orientoitui etupäässä elämäkertakirjoittajaksi julkaisten Peter Collierin kanssa bestsellerlistoille yltäneet laajat kirjat Rockefeller-, Ford- ja Kennedy-dynastioista. Vähitellen hän myös erkaantui entisestä aatemaailmastaan, äänesti vielä v. 1980 vanhasta velvollisuudentunnosta Jimmy Carteria mutta liittyi vuoden 1984 vaaleissa jo näkyvästi Ronald Reagania tukeviin uusliberaalien intellektuellien joukkoihin, joista monet muutkin ovat aloittaneet aatteellisen vaelluksensa enemmän tai vähemmän vasemmalta.

Horowitzin henkilöhistoria ei ainakaan suomalaisesta näkökulmasta vielä perustele, miksi häntä pitäisi henkilökohtaisesti boikotoida ja inhota. Vielä vähemmän se perustelee sitä, miksi tätä hänen muistelmakirjaansa pitäisi väheksyä. Se on joka tapauksessa hyvin kirjoitettu, värikkäitä tapahtumia ja henkilöitä mielenkiintoisella ja tekijänsä käännynnäisyydestä huolimatta tasapainoisella tavalla käsittelevä teos. Tasapainoisuuteen vaikuttaa ehkä sekin, että yksi elämäkerran läpi kulkevista teemoista on se miten Horowitz selvittelee suhdettaan vanhempiinsa ja heidän vanhaan vasemmistolaisuuteensa. Woody Allenin filmeistä tiedämme, miten uuvuttavaa newyorkilaisten juutalaisyhteisön suhteiden setviminen voi olla, mutta Horowitzin muistelmissa se on kuitenkin ymmärrystä lisäävä asia.

Siihen miksi Horowitz vieraantui amerikkalaisesta radikaalivasemmistosta on kirjan valossa hyvin ymmärrettäviä syitä. Keskeisessä asemassa oli suhtautuminen Mustiin panttereihin. Horowitz oli yhteen aikaan varsin lähellä pantterijohtaja Huey P. Newtonia ja avusti panttereiden kouluprojektin toteuttamisessa San Fransiscossa. Hän osoitti myös erään valkoisen naisen panttereiden kirjanpitäjäksi. Nainen katosi epäilyttävissä olosuhteissa ja vähitellen Horowitz vakuuttui – ja keräsi vuosien mittaan asiasta riittävästi todisteita kertoakseen tämän myös julkisesti – että pantterit olivat syyllisiä naisen kuolemaan tämän pidettyä liian tiukasti kiinni rehellisen kirjanpidon vaatimuksista.

Epäilyt johtivat Horowitzin laajemminkin tutkimaan panttereiden toimintaa ja niitä paljon julkisuutta saaneita tapauksia, joissa panttereita syytettiin rikoksista, murhista ja tapoista. Hän päätyi siihen, ettei kyse suinkaan ollut valkoisen valtastruktuurin salaliitosta mustan radikalismin murskaamiseksi kuten panttereita ihailleet uusvasemmistolaiset julistivat, vaan todellisista rikoksista, joihin pantterit ilman poliisiprovakaatioita olivat syyllistyneet.

Vielä enemmän kuin aito sinisilmäisyys panttereiden suhteen Horowitziä kauhistutti se, että monet radikaalijohtajista vastoin parempaa tietoaan ylläpitivät panttereiden sankarimyyttiä ja kyynisesti sulkivat silmänsä heidän todellisilta rikoksiltaan. Vähitellen Horowitz tuli siihen tulokseen, että koko radikaaliliike perustui laajemminkin samankaltaisiin valhemyytteihin.

Horowitzin muistelukset ja analyysi antavat aihetta monenlaiseen kriittiseen itseanalyysiin. Horowitzin tuskaantuminen Robert Scherin ja Tom Haydenin kaltaisiin 60-luvun myyttien epä-älylliseen ja epärehelliseen kultaamiseen syyllisiin ex-radikaaleihin on ymmärrettävää. Vähemmän ymmärrettävää sen sijaan on, miksi Horowitzin odysseia päätyi toiseen äärilaitaan ja kaiken vasemmistolaisuuden ja amerikkalaisittain ymmärretyn liberalismin tuomitsemiseen. Ehkä siinäkin on jotain perin amerikkalaista, sillä eihän USAssa koskaan ole ollut eurooppalaiseen sosialidemokratiaan verrattavaa vahvaa kansanvaltaista vasemmistoa. Ilman tällaiseen ankkuroitumisen mahdollisuutta ns. intellektuelleilla näyttää olevan taipumus harhailla yhteiskunnallisen kartan äärilaidoilla. Hyviä kirjoja se kuitenkin tuottaa. Luin Horowitzin vuosituhannen vaihteen muistelmat yhtä suurella mielenkiinnolla kuin hänen uusmarxilaisia tekstejään 30 vuotta sitten.

779 s. Otava 1998

70-luvun Kekkonen

Juhani Suomen kekkoselämäkerran seitsemäs osa sisältää aikaisempiin osiin nähden uutena piirteenä sen, että mukaan on hiipinyt kirjoittajan varovaista kritiikkiä päähenkilöä kohtaan, jonka toimet eivät aina kaikilta osin olleet ”loppuun saakka harkittuja” tai ”presidentin asemaan sopivia”.

Tätä ei kuitenkaan tule liioitella. Pääsävynä on edelleen Kekkosen tekemisten selittäminen ja tulkitseminen parhain päin sekä presidentin vastustajien ja kilpailijoiden mustamaalaaminen. Osansa saavat niin Virolainen ja Karjalainen kuin kommunistit ja Paavo Lipponen, jonka tiheä esiintyminen teoksen sivuilla selittyy enemmän hänen asemallaan 90-luvun kuin 70-luvun Suomessa.

Rajummat madonluvut Suomi lukee kuitenkin Kekkosen oikeistolaisille vastustajille ja yltää siinä tällaiseenkin tyylinäytteeseen: ”mitä tahansa tasavallan presidentti tekikin tai lausui, heti Junnila kumppaneineen riensi paikalle ikään kuin hajuvietin johdattelema koiralauma kaluamaan jätöstä”.

Oma lukunsa on Max Jakobson, jonka epälojaalisuuden Kekkosta kohtaan Suomi huolellisesti dokumentoi. Tämä ei nytkään ole estänyt Jakobsonia ottamasta kirjaa Helsingin Sanomissa arvosteltavakseen. Tällä kertaa tosin joa asiasta aiemmin noussut kritiikki on pakottanut Jakobsonin ottamaan asian itse esiin. Hän päättyy kuitenkin siihen itselleen onnelliseen loppupäätelmään, että kun kyse ei ole väitöskirjan arvioinnista ei hän ole jäävi ja joka tapauksessa pienessä Suomessa itse asiassa kaikki ovat jäävejä. Näin HSn lukijoilta taas evättiin mahdollisuus lukea arvio jännitteisestä kolmiodraamasta jännitteestä Kekkonen-Jakobson-Suomi, joka kirjassa on aika keskeinen.

Tämänkertainen ajanjakso käsittelee 70-luvun alkupuoliskoa, jolloin NKPn painostus ja sinisalolaisten vyörytys olivat kovimmillaan. Näissä paineissa Kekkonen paimensi monien kommervenkkien kautta ja neuvostoepäluuloista huolimatta EEC-vapaakauppasopimuksen satamaan, mutta se ei olisi tapahtunut ilman Kekkosen toimikautta pidentänyttä poikkeuslakia v. 1973. Jo kaksi vuotta myöhymmin Kekkonen suostui ehdokkaaksi viidennelle kaudelle.

Tapahtumien kulun Suomi selostaa paikoin lähes uuvuttavan tarkasti. Se on kuitenkin perusteltua paitsi tapahtumien oman painon myös monien käytettyjen lähteiden uutuuden vuoksi. Jälleen kerran Suomen perusteellisuus palkitsee lukijan. Niin energisesti kuin Suomi sen torjuukin on näet täysin mahdollista hänen läpikäymänsä ja esittelemänsä aineiston perusteella päätyä myös tulkintoihin, jotka vahvistavat pahimpien suomettajien väitteet Neuvostoliiton sekaantumisesta Suomen sisäisiin asioihin, idänpolitiikan käytöstä sisäpolitiikan lyömäaseena ja johtavien suomalaispoliitikkojen rähmälläänolosta.

Juhani Suomen työ antaa aihetta kuitenkin yhteen vakavaan huomautukseen. On kestämätöntä, että Suomella edelleen on ainoana tutkijana käyttöoikeus, ei vain Kekkosen omaan arkistoon, vaan myös haluamiinsa ulkoministeriön asiakirjoihin. Voisiko ministeri Halonen paneutua asiaan?