BSPC Maarianhaminassa
Itämeren maiden parlamentaarinen kokous Baltic Sea Parliamentary Conference kokosi satakunta parlamentaarikkoa kaikista Itämeren maista kaksipäiväiseen kokoukseen Maarianhaminaan. Itämeren tilaa, turvallisuutta ja yhteistyötä koskevat aiheet olivat tärkeitä, mutta ohjelman olisi voinut suunnitella vähän vähempien ja lyhyempien alustusten varaan, sillä nyt parlamentaarikkojen aidolle keskustelulle jäi aivan liian vähän tilaa.
Kyynikko sanoo, etteivät parlamentaarikkojen puheet mitään muuta eivätkä Itämeren tilaa paranna, sillä kaikki riippuu hallitusten tekemisistä ja tekemättä jättämisestä. Hallitusten liikkeet ovat kuitenkin kansalaismielipiteelle alttiita ja parlamentaarisissa demokratioissa kansanedustajista riippuvaisia, joten näilläkin kokouksilla on oma arvonsa hallitustenkin suuntaan.
Käytin oman puheenvuoroni turvallisuutta koskevassa keskusteluosiossa. Tällä kertaa North Stream kaasuputki ei enää puhuttanut edustajia, ja kun omassa puheenvuorossani totesin sen turvallisuudelle myönteisen keskinäisriippuvuutta lisäävän merkityksen ei se enää saanut ainakaan avoimia vastalauseita. Ympäristöllekin putki on parempi vaihtoehto kuin vastaavan energiamäärän kuljettaminen pinta-aluksissa, mutta Itämeern uhanalaisuuden huomioiden on tietenkin valvottava sitä, että hankkeessa otetaan kaikki ympäristötekijät tiukimman mukaan huomioon ja käytetään myös uusinta ja parasta käytettävissä olevaa teknologiaa riskien minimoimiseksi.
1.9. 2010
Olin lauantaina Tampereella työväenkirjallisuuden päivillä puhumassa otsikolla "minne hävisivät työväenluokka ja työväenkirjallisuus?" Lyhyt vastaus on, ettei luokkayhteiskunta ole mihinkään kadonnut vaan tekee päinvastoin vauhdilla paluuta. Kyse on kuitenkin luokkayhteiskunnan 2.0 versiosta, jossa luokkaerot eivät enää synnytä samankaltaista luokkatietoisuutta kuin ennen ja jossa ei myöskään ole samankaltaista työväenliikettä, johon vähä-osaiset voisivat vaistonvaraisesti samastua. Siksi nykyisenä perinteisen työväenluokan ja sen tunnusmerkit hävittäneenä aikakautena on vaikea enää löytää perinteisen työväenkirjallisuuden tunnusmerkit täyttävää kirjallisuutta.
On kuitenkin väärä johtopäätös, että työväenkirjallisuuskin olisi vain historiallinen ilmiö, tai että sitä voidaan kirjoittaa enää vain pitäytymällä historiallisissa aiheissa siksi, että nykytodellisuuden analyyttinen kuvaaminen on liian vaikeaa. Näinhän ei tietenkään ole. Jos kriteerinä käytetään sitä, että kirjallisuus kertoo yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien oloista, heidän pyrkimyksistään ja törmäyksistä paremmin toimeentulevien ihmisten tai yleensä yhteiskunnallisten valtarakenteiden kanssa ja vielä ottaa kantaa näiden heikompien puolesta, niin tietenkin tällaista kirjallisuutta on runsaasti ja sitä esiteltiin myös kirjailijoiden omasta toimesta Tampereella. On hyvä, että sitä edelleen tehdään ja julkaistaan, vaikka se ei kustannusmaailman pintavirtauksiin aina helposti istukaan.
Avoimeksi jää vielä kysymys, pystyykö tällainen kirjallisuus myös muuttamaan maailmaa samalla tavoin kuin vanha perinteinen työväenkirjallisuus teki yhdessä työväenliikkeen kanssa. Ja jos ei, niin onko vika silloin kirjallisuudessa vai työväenliikkeen perillisissä?
28.8. 2010
Eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Tampereella puolueen puheenjohtaja naulasi avauspuheessaan kolme ehdotonta lupausta ja kynnyskysymystä hallitukseen menolle vaalien jälkeen. Hänen puheensa sisälsi toki kaikin puolin kannatettavia ja oikeita asioita, mutta jotenkin olen vielä niin vanhanaikainen että ajattelen, että olisi ollut parempi ensin esitellä kynnyskysymykset kokouksessa, käydä niistä keskustelu, päättää niistä yhdessä ja sen jälkeen julkistaa ne, jolloin koko porukka olisi kokenut olevansa mukana prosessissa ja sen mukaisesti sitoutunut yhteisiin linjauksiin.
Puheessa sitouduttiin siihen, ettei työeläkkeitä leikattaisi ja myöhemmin se lehdissä täsmentyi toteamukseksi, ettei myöskään eläkeikää nostettaisi. Voi kuitenkin kysyä ovatko nämä kaksi asiaa yhdistettävissä. Kun työeläkejärjestelmä 60-luvun alussa säädettiin ei suomalaisten elinajanodote ollut paljoa 63 vuoden eläkeikää korkeampi. Nyt se on jo noin 80 vuotta ja tulee epäilemättä edelleenkin nousemaan. Tämä ilahduttava asia merkitsee kuitenkin väestönkasvun pysyessä paikallaan sitä, että huoltosuhde eli alle 15 vuotiaiden ja eläkeikäisten suhde työikäisen väestön määrään kasvaa nykyisesti vähän päälle 50:stä jo kymmenessä vuodessa noin 65:een.
Oli eläkejärjestelmä rahastoiva tai ei, niin kulloinkin työssä olevat viime kädessä maksavat työelämän ulkopuolella olevan väestön toimeentulon. Vaikka kaikki pysyisivät töissä 63 vuoteen asti ei se enää riitä ainakaan nykyisillä vero- ja työeläkemaksujen tasolla rahoittamaan nykyisen suuruisia eläkkeitä. Yhtälö toteutuu vain joko nostamalla veroja rajusti, leikkaamalla eläkkeitä tai sitten eläkeikää nostamalla.
Tätä on väistelty mm. sillä, että puhutaan mielummin tosiasiallisen eläköitymisiän nostamisesta kuin eläkeiästä, ja totta onkin että tilanne tasapainottuisi huomattavasti, jos edellinen olisi lähempänä 63 vuoden eläkeikää. Totta on myös, että suuren työttömyyden vallitessa on vaikea hahmottaa miksi työuria pitäisi niin kovasti pidentää, ainakin jos asiaa tarkastellaan vain staattisena nollasummapelinä, mistä tässäkään ei ole kyse. Totta on vielä sekin, että työelämän olosuhteista on tehty monin paikoin aikaisempaa stressaavampia niin, ettei moni enää kerta kaikkiaan jaksaisi. Ja edelleen on totta, ettei kestäviä ja hyviä ratkaisuja synny, ellei niistä kyetä sopimaan laajalla myös palkansaajajärjestöt kattavalla yhteisymmärryksellä.
Siksi ongelman ratkaisu edellyttää, että kaikkiin näihin puututaan samanaikaisesti. Silloin on rohjettava myös sanoa, ettei kansainvälisesti varsin alhainen 63 vuoden eläikeikä voi olla koskematon. Muissa pohjoismaissa eläkeikä on 65–67, ja se voisi olla sitä meilläkin, edellyttäen, että myös muissa suhteissa hivuttautuisimme lähemmäksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallia, josta viime vuosina olemme päinvastoin loitonneet. On myös helppo ennustaa, että yhteiskunta kehittyy joka tapauksessa siihen malliin, jossa myös eläköitymiseen tulee nykyistä enemmän joustovaraa. Tätä voi myös toivoa, edellyttäen että se tarkoittaa työntekijän valintamahdollisuuksien kasvattamista, ei työnantajan.
24.8. 2010
Näin naapurissa
Olin kaksi päivää Ruotsin kauniilla maaseudulla Roslagenissa Pohjoismaiden neuvoston demariryhmän kesäkokouksessa. Pohdimme mm. sitä minne on kadonnut pohjoismaiden asema kansainvälisen kehitys- ja ympäristöpolitiikan edelläkävijäryhmänä. Suomihan on kehityspolitiikassa aina kuulunut jarruvaunuun ja on nyt onnistunut vihreiden hallituskautena profiloitumaan myös ympäristöpolitiikan mustana pilkkuna, mutta myös Tanska ja Ruotsi ovat menettäneet mainettaan paremman globalisaationhallinnan aktiivisina ajajina. Pohjoismaiden maineenpalautus näissäkin suhteissa on iso yhteinen projekti sosialidemokraateille.
Naapurissa seurasin kokoomuksen ulkopoliittisen aivoriihen toilailuja Venäjä-lausuntojensa kanssa. He ovat ansaitusti saaneet löysistä puheistaan niin paljon lunta tupaan, että melkein aloin sääliä heitä. Suomessa on toki sallittua puhua läpiä päähänsä ulkopoliittisistakin asioista, ja on myös äänestäjien kuluttajansuojan kannalta hyvä, että kokoomus näin tekee. Se mikä tässä on vähän pelottavaa on, että asialla ovat olleet Suomen varapääministeri, ulkoministeri ja puolustusministeri. Tämä asiantila on onneksi mahdollista korjata ensi huhtikuussa.
21.8. 2010
Demarit ja persujen haaste
Kun Matti Putkonen selittää SDP:stä eronsa syyksi entisen puolueensa liiallisen vihreyden on kyse enemmän viherkaihista selittäjän silmissä kuin todellisuudesta. Silloinhan olisi loogisempaa siirtyä johonkin nykyisistä epävihreistä hallituspuolueista kuin ydinvoimaa vastustaneeseen perussuomalaisiin. Ydinvoimalobbari Paavo Lipponen näyttää kuitenkin olevan valmis antamaan anteeksi lobbarikollegansa ja entisen tukijansa siirtymisen "käpykaartiin", jos hän saa käännettyä persut ydinvoiman kannattajiksi.
Se että demareilta vuotaa kannatusta persuille ei kuitenkaan johdu ensi sijassa sen enempää ydinvoimasta, liiallisesta viherpiipertelystä kuin maahanmuutostakaan. Vuotoa ei myöskään tukita flirttaamalla maahanmuuttokriittisyydellä, kuten joku strategi on voinut ajatella, vaan tämä vain kiihdyttää sitä. Ongelman ydin on siinä, että aika isosta osasta demareiden perinteisiä kannattajia tuntuu, ettei SDP ole enää työväenpuolue, vaan on jo lähtenyt herrojen kanssa liian pitkälle marjaan. Mutta tähänkään haasteeseen ei vastata sillä, että kaivetaan vanhat tunnukset naftaliinista vaan ainoastaan johdonmukaisella ja uskottavalla politiikalla, jonka tulee alkaa rehellisellä analyysillä siitä, miksi hyvinvointivaltion alasajo ja tuloerojen kasvattaminen alkoi SDP:n pitkällä hallituskaudella.
18.8. 2010
Maahanmuutto
SDP julkisti maahanmuuttotyöryhmänsä raportin torstaina Haminassa. Se ei tapahtunut SDP:n eduskuntaryhmän kokouksessa, vaikka niin ainakin maikkari huolimattomasti uutisoi. Kernaasti näin olisi saanut olla, sillä jo kymmenen päivän päästä koko eduskuntaryhmä olisi voinut käsitellä linjauksia ennen niiden julkistamista.
Valtaosaltaan kannanotto painottaa ihan oikeita asioita maahanmuuton merkityksestä ja maahanmuuttajien kotouttamisesta, työmarkkinoiden pelisääntöjen noudattamisen valvonnasta ja velvollisuuksista turvapaikan tarpeessa olevien pakolaisten vastaanottomisessa. Mikään kannanotossa ei todellakaan oikeuta leimaamaan SDP:tä maahanmuuttokielteisyydellä flirttailevaksi puolueeksi, vaikka aiemmista huonosti harkituista ulostuloista tällainen mielikuva on ikävällä tavalla päässyt syntymään.
Ongelmallinen kannanotossa on vaatimus jatkaa työlupien tiukkaa tarveharkintaa työllisyystilanteen mukaan. Maahanmuuttoa ei kuitenkaan voi tarkastella vain kapeasti suhdanteiden mukaan ja vaihtelevan työvoimakysynnän valossa. Suomeen ei hakeuduta ilman odotusta työpaikasta. Jos ennusteet työvoimapulasta ovat usein osuneet harhaan, niin vähintään yhtä erehtyneitä ovat olleet "tutkimukset" Suomeen hakeutuvista 400 000 virolaistyöntekijästä.
Väittämä, jonka mukaan työttömyystilanteessa ulkomaalaiset vievät työpaikat suomalaisilta on tosi vain jämähtäneessä ja elinvoimattomassa taloudessa, jossa työtä säännöstellään niin kuin se olisi annetun suuruinen kiinteä möhkäle, josta jokaiselle riittää vain tarkoin mitoitettu siivu. Suomi ei onneksi ole tällainen nollasummaperiaatteella toimiva talous.
Tiedot Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta kertovat työperäisen maahanmuuton liittyvän kasvavaan työllisyyteen ja paranevaan ostovoimaan myös kantaväestön osalta. Tämä on tosi Suomessakin. Maahanmuutto lisää työvoiman tarjontaa tehtäviin, jotka eivät täyty nopeasti ja vaivattomasti. Maahanmuuttajat ovat usein myös kantaväestöä alttiimpia perustamaan uusia yrityksiä. Työttömyys vaikuttaa toki maahanmuuttajatyöntekijöiden kysyntään, mutta työlupia on jouduttu myöntämään aloille, joissa on tilastollisesti kantaväestöä työttömänä. Luvat on myönnetty, koska tosiasiallisesti työvoimaa ei ole ollut tarjolla.
Maahanmuuttopolitiikasta ei pidä tehdä puolueiden keskinäisen syyttelyn kenttää. Rasismi on aina tuomittava esiintyy sitä missä tahansa, mutta muutoin on maahanmuuttopolitiikassa hyvä pidättyä muiden kärkevästä arvostelusta ja luottaa siihen, että omat linjaukset ovat sellaisenaan riittävän selviä ja kestäviä.
13.8. 2010
Suomi taas maailmankartalle
Kun ulkoministeri kaksi vuotta sitten asetti korkean tason valtuuskunnan pohtimaan Suomen brändäystä maailmalla pidin sitä turhana höpötyksenä. Suomen kuva maailmalla muodostuu siitä mitä suomalaiset tekevät ja tekemättä jättävät; jos osaamme tehdä hyviä asiota oikein, kuten pitää huolen hyvinvointivaltiomme toimivuudesta, aktiivivsesta kansainvälisestä vastuunkannosta tai osaamisemme jatkuvasta kehittämisestä, teemme samalla parasta mahdollista työtä Suomi-kuvan hyväksi. Mikään kampanjointi ei sen myönteisyyttä lisää kuin täysin marginaalisesti, ei varsinkaan silloin kun Suomi profiloituu koulusurmien kautta tai, kuten nyt viimeksi, idioottimaisen ja tragediaan päättyneen löylykilpailun kautta. Sellainen ylittää aina taatusti kaikki kansainväliset uutiskynnykset ja vielä ihan ilmaiseksi.
Kaikista hölmöilypitoisista kesätapahtumista olen aina pitänyt "saunomisen" MM-kisaa typerimpänä. Hyttysenlistimiskisa tappaa vain hyttysiä, mutta löylykilpailu nyt jo ihmisiä – saunomisesta se on alusta alkaen levittänyt täysin väärää kuvaa, joka ei ainakaan houkuttele ketään täysjärkistä ulkomaalaista tutustumaan siihen nautintoon, jonka saunominen voi parhaimmillaan antaa.
Vaarallinen, ihmisiä ja ympäristöä vaurioittava hölmöily ei toki ole vain suomalaisten erikoisuus. Muutkin kuin suomalaiset ovat hurahtaneet kilpa-autoilun formula-sirkukseen tai ralliautoiluun, joissa molemmissa on kuollut sekä suomalaisia että muunmaalaisia paljon enemmän kuin saunakilpailuissa. Erona on vain se, että näistä uhreista tehdään suuren rahan myötävaikutuksella suorastaan sankarivainajia.
10.8. 2010
Miten kehittää Suomen ulkomaanedustustoverkkoa?
Ulkoministeriön ylläpitämä edustustoverkosto maailmalla koostuu lähes sadasta toimipisteestä, joista 77 on suurlähetystöjä. Se kuulostaa suurelta luvulta silloin, kun puhutaan valtion menoista ja tarpeesta tehostaa toimintoja, mutta pieni se on silloin kun kansalaiset tai suomalaisyritykset odottavat saavansa apua maailmalla. Kaikki viittaa myös siihen, että odotukset Suomen ulkomaanedustustojen palvelujen ja niiden saatavuuden suhteen vain kasvavat koko ajan.
Edustustoverkostoa ylläpidetään Suomen ja suomalaisten edunvalvonnan hoitamiseksi. Sen enempää kehittyvä informaatioteknologia kuin EU:n uusi ulkosuhdepalvelu eivät poista tarvetta hoitaa tehtävää riittävällä pysyvällä edustautumisella tärkeimmissä kohdemaissa. Läsnäoloon kaikkialla eivät voimavarat kuitenkaan riitä eikä se ole tarpeenkaan. Miten siis tehdä ratkaisuja verkon kehittämisestä muuttuvien tarpeiden mukaan?
Elinkeinoelämän vastaus on, ainakin siltä osin kuin sitä edustaa viime viikolla HS:ssa kirjoittanut Sampsa Saralehto, että lähetystöpaikat tulee valita sillä perusteella, mitä hyötyä niistä on suomalaisyrityksille. Saman periaatteen tulee hänen mielestään koskea myös kehitysyhteistyötä. Sen sijaan kansalaisten palveluja voidaan Saralehdon mielestä supistaa, heillä on oma vastuunsa ulkomailla matkustaessaan eikä valtio voi hoitaa matkatoimistojen tehtäviä. Tässä Saralehto on osin oikeassa, mutta niin ovat nekin kansalaiset, joiden mielestä juuri yritysten tulee toimia omalla vastuullaan ja ainakin maksaa saamistaan palveluista.
Edustustoverkon oleellinen supistaminen ei ole mahdollista, mutta sen järkeistäminen on sitäkin tarpeellisempaa, mm. siten, että saatetaan kaikki kokonaan tai osin julkisin varoin ulkomailla edustautuvat suomalaistoimijat parempaan yhteistyöhön, alkaen yhteisistä toimitiloista ja toimistopalveluista.
Yhtä suuria järkeistämismahdollisuuksia kuin suomalaistoimijoiden parempi yhteistyö tarjoaa myös pohjoismainen yhteistyö. . Pohjoismaiden neuvosto on vuosina 2001 ja 2008 hyväksynyt suositukset lähetystöyhteistyön tiivistämisestä mm. siten, että yksi pohjoismaa voisi edustaa myös muita pohjoismaita sellaisessa asemamaassa, jossa kaikilla ei ole mahdollisuutta olla edustettuna. Hallitusten vastausta odotetaan neuvoston syksyn istuntoon, mutta valitettavan vähän näyttää tuloksia olevan esitettävissä.
Pohjoismaiden lähetystöjä ja konsulaatteja on koottu yhteiseen toimipisteeseen joissain pääkaupungeissa. Sekin voi lisätä tehokkuutta ja säästöjä, mutta on vasta vaatimaton alku. Yhteistyötä voidaan lisätä myös raportoinnissa ja pohjoismaiset valtiosihteerit ovat hiljan ohjeistaneet lähetystöjään lisäämään yhteistyötään myös yhteisen raportoinnin merkeissä. Ohje painotti käytännöllisyyttä ja joustavuutta myös siinä suhteessa, että siinä todettiin, että "englanti voi olla raportointikieli jos paikallisesti päädytään siihen ettei skandinaavisen kielen käyttö ole tarkoituksenmukaista".
Kun muillakaan pohjoismailla ei ole voimavaroja eikä tarvetta ylläpitää maailmanlaajuisesti kattavaa edustustoverkostoa, on järkevää päästä pohjoismaiden kesken yhteisymmärrykseen siitä, miten sijoitamme edustustomme niin, että kattavuus on optimaalinen. Se tarkoittaa esim. sitä, että sen sijaan että jonkin alueen samassa pääkaupungissa on neljä pohjoismaista lähetystöä, voisivat pohjoismaat sijoittaa yhteensä neljä lähetystöä saman alueen neljään eri maahan niin, että nämä lähetystöt hoitaisivat myös muiden pohjoismaiden edunvalvontatehtäviä, mahdollisesti myös niin, että tällaiseen lähetystöön on sijoitettu virkamiehiä myös muista pohjoismaista.
Mahdollisuuksia tehokkuusetuja tuovan yhteistyön lisäämiseen nykyiseltä vaatimattomalta tasolta on runsaasti, mutta esteitäkin näyttää riittävän. Vähin mitä pitää edellyttää on, että pohjoismaat riittävän ajoissa ja avoimesti konsultoivat toisiaan edustustoverkkoja koskevista suunnitelmistaan niin, ettei naapurimaan tarvitse lehdistä lukea yhden maan päättäneen sulkea yhteisissä tiloissa toimivan lähetystön.
8.8. 2010
Kansallisia lentoyhtiöitä tarvitaan
Reilu kymmenen vuotta sitten tein kauppa- ja teollisuusministerinä päivän vierailun Varkauteen. Paikallinen demariedustaja oli järjestänyt tiiviin ohjelman, jossa käytiin mm. kaikissa kaupungin suurimmissa yrityksissä. Jokaisessa tapaamisessa isännät painottivat, miten tärkeää oli turvata paikkakunnan säännölliset lentoyhteydet. Kun sitten illalla palasin Helsinkiin, oli lentokoneessa tasan kaksi matkustajaa, minä ja erityisavustajani.
Tämä on tarkoitettu muistutukseksi siitä, että joku julkinen instanssi tavalla tai toisella subventoi kannattamattomia lentoyhteyksiä. Muista joukkoliikennesubventioista se kuitenkin eroaa siinä, että edunsaajat ovat yleensä yrityksiä, ministereitä tai muuten kohtuullisen hyvin toimeentulevia kansalaisia.
En kuitenkaan pidä lentoyhteyksien turvaamista turhana, vaikka liikenteen rahoitustapoja voisi kehittää. Tätä on nyt pakko taas kerran pohtia Fincommin lopetettua lentoyhteydet kolmeen kaupunkiin, joista kaksi jää kokonaan ilman lentoja. Samalla on syytä olla kiitollinen siitä, ettei valtio ehtinyt pahimpina yksityistämisvimman vuosina vielä luopua Finnairin osake-enemmistöstä, vaikka sitäkin vaadittiin. Kansallinen lentoyhtiö on sellaista kansallisvarallisuutta, josta ei pidä luopua ellemme halua lentää ensin Frankfurtiin tai Kööpenhaminaan päästäksemme useimpiin niistä kymmenistä kohteista, joihin Finnairilla on suorat yhteydet Suomesta. Tämäkin on niitä aloja, joilla suomalaisomistus on varmistettavissa vain valtion omistuksen kautta.
3.8. 2010
Soininvaara ja huumepolitiikka
Osmo Soininvaara kerjäsi verta nenästään, kun hän muutama päivä sitten kirjoitti blogissaan huumepolitiikasta otsikolla "Kannattaako hävittyä sotaa jatkaa?". Kirjoituksen avainlause kuului: "Nollatoleranssi on hyvää huumepolitiikkaa, jos se toimii kunnolla, mutta jos se ei toimi, se vain pahentaa tilannetta. " Tämän voin allekirjoittaa. Kun saman lauseen kirjoittaa vaihtaen sanan huumepolitiikka alkoholipolitiikkaan, voi myös jatkaa viittamalla kieltolakikokeilujen tuloksiin. Ymmärrän, että Soininvaaran tarkoituksena on huumeiden käytön ja huumehaittojen – ml. laittoman huumekaupan ympärille syntyneen jättiläismäisen väkivaltaisen rikollisuuden – minimointi. Hänen tarkastelukulmansa oli globaalinen, niin kuin globaalin ongelman kanssa pitää ollakin, eikä hän suosita, että Suomessa kannattaisi noudattaa muuta maailmaa liberaalimpaa huumepolitiikkaa.
Jos Soininvaaran blogissaan esittämä näkemys on hänen omalla sivullaan tuottanut paljon ihan järkevääkin pohdintaa – ehkä siksi, että törkeimmät asiattomuudet moderoidaan pois – niin samaa ei voi sanoa siitä muun median levitettäväkseen ottamasta kirjoittelusta, jossa Soininvaaraa riepotellaan mitä räävittömimmin ja hänen näkemyksiään totaalisesti vääristellen. Saman on tietysti saanut kokea jokainen, joka on yrittänyt harjoittaa huumeiden haittojen vähentämiseksi samankaltaista pohdiskelua.
Itse en tätä aihetta aio enempi käsitellä ja tyydyn vain kiittämään Soininvaaraa asiallisesta ja uskallusta vaatineesta puheenvuorosta. Toivon myös, että vastaväitteiden esittäjät suuntaisivat ne suoraan Soininvaaralle, jolla riittää asiantuntemusta ja kärsivällisyyttä jatkaa keskustelua silloin, kun se tapahtuu asiapohjalla.
31.7. 2010
Iskuja Iraniin?
Kolme vuotta sitten kirjoitin Helsinki International Timesiin kolumnin , jossa käsittelin Irania vastaan suunnattua hyökkäystä pohjustavaa sotaista amerikkalais-israelilaista retoriikkaa. Bushin aikana paineet hyökätä vielä kolmanteen Lähi- Idän maahan olivat kovat ja elleivät amerikkalaisten ongelmat Irakissa olisi olleet intoa jarruttamassa olisi hyökkäyksestä myös saattanut tulla totta, tuhoisin seurauksin.
Sen jälkeen on Yhdysvalloissa presidentti vaihtunut Nobelin rauhanpalkinnonkin saaneeseen Barack Obamaan, mutta tilanne Iranin suhteen jatkuu kireänä. Sisäinen repressio on islamilaistasavallassa vain yltynyt eikä se ole kauheasti edes yrittänyt vakuuttaa muuta maailmaa ydintutkimusohjelmansa rauhanomaisesta luonteesta. Virallisesti agendalla on nyt pakotteiden tiukentaminen, mutta sitä säestää myös huolestuttava sotaretoriikka. Sain linkin amerikkalaisen nettikolumnistin Webster Tarpleyn sivulle, jolla hän vakuuttavan tuntuisesti kirjoitetussa ja dokumentoidussa artikkelissa esittää Obaman nyt vuorostaan valmistelevan yhdessä Israelin kanssa Iranin pommittamista.
Asiallisesti laadittua artikkelia voisi pitää jopa uskottavana, ellei Tarpley olisi tunnettu myös ansioituneena konspiraatioteoreetikkona, joka kertoo syyskuun 11. päivän WTC-hyökkäyksen olleen omin luvin toimineiden amerikkalais-brittiläisten tiedustelupiirien ja sotilaallis-teollisen kompleksin masinoima operaatio. Aikaisemmin Tarpley on myös ollut johtavan amerikkalaisen paranoidipoliitikon Lyndon LaRouchen US Labor Partyn aktiivi. Nyt hän tekee työtä myös osoittaakseen väitteet ilmastomuutoksesta petokseksi. Jälleen yksi esimerkki siitä, minkälaisia rikkaruohoja netin alamaailmassa kasvaa.
Eri asia on, että Iranin tilanteesta ja sitä vastaan suunniteltujen iskujen mahdollisuudesta tulee olla huolissaan. Ei niinkään siksi, että Obama tällaisia suunnitelmia ainakaan vielä virittelisi, vaan ennen kaikkea siksi että Israel saattaa tällaista oma-aloitteista iskua hyvinkin harkita, myös ilman Yhdysvaltain nimenomaista suostumusta, mutta luottaen siihen, ettei amerikkalaisilla olisi kuitenkaan muuta vaihtoehtoa kuin taas kerran asettua suojattinsa tueksi.
27.7. 2010
Onnea pätkätyöläisten puolustajalle!
Palvelualojen ammattiliiton PAM:in tarmokas puheenjohtaja Ann Selin viettää tänään 50-vuotissyntymäpäiväänsä Porissa – paljon onnea! Syntymäpäivähaastattelussaan hän puhuu pätkätyöläisten puolesta, mikä on luontevaa sellaisen liiton puheenjohtajalle, jonka jäsenistöstä yhä kasvava osa tekee työtään ns. epätyypillisissä työsuhteissa, jotka nykymaailmassa ovat jo tyypillisiä.
Suomalaisessa ay-liikkeessä juuri PAM on johdonmukaisimmin ja kiitettävimmin toiminut tämän joskus prekariaatiksi kutsutun työntekijäryhmän aseman parantamiseksi. Tätä korostaessaan Selin oikoo kuitenkin historian mutkia hehkuttaessaan, miten ay-liikkeen perustaisivat tänään juuri pätkätyöntekijät, sillä koko liike "on aikanaan alkanut niistä, jotka ovat kaikkein huonoimmassa asemassa". Näinhän ei asia ole ollut eikä ole tänäänkään, mikä selittää Selinin paradoksia siitä, "että nyt tämä porukka ei näe liiton tarpeellisuutta ja jää ulkopuolelle".
Ay-johtajana Selin ei oikein voi muutakaan sanoa, mutta me muut voimme kuitenkin selvemmin sanoa sen, että juuri kaikista heikoimmassa asemassa olevien työntekijöiden (ja työttömien) ääni on myös ay-liikkeessä heikoin. Siksi kaikki tuki PAM:lle ja muille ammattiyhdistysliikkeessä, jotka haluavat ay-liikkeen voimakkaammin puolustavan juuri kaikista heikoimpia.
22.7. 2010
Suvaitsevaan Suomeen
Heinäkuun alussa Helsingin Pride-kulkuetta vastaan tehty kaasuhyökkäys on kirvoittanut laajaa kommentointia ja syyttelyä. On itsestään selvää, että kaikilla vähemmistöillä (ja enemmistöillä) on oikeus osoittaa värejään ja mieltään, vaikka se ei kaikkia näihin ryhmiin kuulumattomia miellyttäisikään. Kaikki mielenosoitukset eivät osoita välttämättä hyvää makua, enkä suinkaan viittaa iloiseen Pride-kulkueeseen, vaan viimeisimpänä esimerkkinä Vapaa-ajattelijoiden tilaisuuteen, jonka jippona oli Raamattujen vaihtaminen pornolehtiin. Mutta tahallinenkaan provosointi huonoa makua välineenä käyttäen ei anna minkäänlaista perustetta ymmärtää sitä vastaan kohdistettua viha- ja väkivaltakäyttäytymistä.
Kesän tapahtumat ja keskustelu niistä osoittavat, että sellaiseen Suomeen, jossa kaikkea paitsi vihaa ja väkivaltaa tihkuvaa suvaitsemattomuutta osataan suvaita (vaikka kaikesta ei ole pakko pitää) , on vielä pitkä matka.
19.7. 2010
