Huippukokoukset ja EU:n uskottavuus

 
Olin keväällä 2007 mukana yhtenä EU-troikan jäsenenä EU–Kiina -kokouksessa Wienissä. Jossain vaiheessa vieressäni istuva Javier Solana nykäisi hihasta ja kiinnitti huomioni siihen, ettei kukaan isossa kiinalaisdelegaatiossa näyttänyt tekevän muistiinpanoja. Paremmin ei olisi voinut alleviivata sitä, miten kevyenä kumppanina Kiina EU:ta piti. 
 
Vielä julkisemman viestin EU kokee saaneensa, kun Washingtonista tuli tieto, ettei presidentti Obama ehtisi osallistua ensi toukokuun EU–USA huippukokoukseen Espanjassa. Ymmärrän amerikkalaisten ratkaisun hyvin, eikä EU voi tästä syyttää kuin itseään. Jos se ei halua eikä kykene nykyistä paljon paremmin puhumaan yhdellä äänellä ja vastaamaan asioista muiden toimijoiden edessä, niin miksi kukaan vaivautuisi ottamaan sitä vakavasti? Tässä tapauksessa viesti menee erityisesti Espanjalle, jonka tarve ylläpitää ensimmäisen uuden Lissabonin-sopimusaikakauden puheenjohtajamaana aiemman kiertävän puheenjohtajuuden näkyvyyttä tarjoaisi lapsellisuudessaan huvia, ellei se myös merkitsisi koko unionia heikentävää näkyvää yritystä vetää mattoa alta uusien, koko EU:ta edustavien johtajien ja instituutioiden uskottavuuden alta.
 
Suomi kuului niihin EU-maihin, jotka – toisin kuin mm. Espanja – eivät pitäneet Eurooppa-neuvoston pysyvää puheenjohtajuutta hyvänä ajatuksena. Kun siihen kuitenkin on päädytty pitää toimia myös sen kautta EU:n yhteisen toimintakyvyn ja uskottavuuden vahvistamiseksi.
 
Toinen asia on, ettei EU:n painoarvoa pidä muutoinkaan mitata sillä, kuinka monta usein väkinäistä ja enemmän PR-tarpeita kuin asioiden hoitoa edesauttavaa huipputapaamista se vuosittain saa aikaiseksi. On sinänsä hyvä, että valtion ja hallitusten päämiehillä on riittävästi tilaisuuksia tavata ja oppia tuntemaan toisensa, mutta rituaaleista ei pidä tehdä sellaisia, että niistä kiinnipitämisestä voi olla jopa haittaa jatkuvalle ja joustavalle asioiden hoidolle ja yhteistyölle.
 
9.2. 2010

Jääviydestä

Raha-automaattiyhdistyksen vuotuisten avustusten jakopäätös piti hallituksessa jättää pöydälle, kun meni liian vaikeaksi selvittää kuka minkin avustuskohteen osalta olisi jäävi sen vuoksi, että itse tai lähiomainen istuu avustettavan järjestön hallituksessa, tai kenties siksi, että lähiomainen asuu RAY:n tukemassa palvelutalossa, tai ehken siksi, että on saanut vaalitukea avustettavalta järjestöltä. Jäävittömyyden varmistaminen on saanut tietenkin uuden ulottuvuuden sen jälkeen, kun poliisi alkoi tutkia pääministerin ja häntä rahoittaneen nuorisoasuntosäätiön suhteita.

Jääviyden valvonta on tietysti tärkeätä, mutta on myös sanottava, että jos Vanhanen on menetellyt väärin niin pienin rikkeistä on itsensä jääväämättä jättäminen. Jääviyden toteaminen on usein pitkän päätöksentekoketjun viimeinen muodollisuus, jolla voi välttää muotovirheeseen syyllistymisen, vaikka muutoin olisi asian valmistelussa ollut korvia myöten hunajapurkkia kaapimassa.

Vielä tärkeämpää kuin päätöksentekijän oikea-aikainen itsensä jäävääminen onkin avoimuus kaikkien kytkösten ja päätöksenteon valmistelun suhteen. Kun jääviyssääntöjä nyt arvioidaan niin niitä voisi kehittää siihen suuntaan, että mahdollisuus todellisen korruptioon vaikeutuisi, mutta myös niin, että julkisen intressin julkiseen valvontaan liittyvät muotojääviydet vähenisivät. Tarkoitan tällä sitä, että jos kaupunginjohtaja tai kuntapäättäjä nimetään kunnan edustajana jonkin kuntayhtymän hallitukseen niin voi kysyä, onko mitään järkeä siinä että hänet sen jälkeen todetaan muodollisesti jääviksi käsittelemään kunnan päätöksenteossa kaikkia kyseisen kuntayhtymän toimintaan liittyviä kysymyksiä?

6.2. 2010

Puhemies on eduskunnan valtiollinen luottamusmies

Eduskunnan puhemiehen vaalissa kansanedustajien enemmistö ilmaisi harvinaisella tavalla tyytymättömyytensä tapaan, jolla valittu puhemies on tehtäväänsä hoitanut. Puhemieheltä odotetaan, että hän toimii koko eduskunnan työn tehostajana ja puuttuu niin valiokuntien kuin yksittäisten kansanedustajien menettelytavallisesti tai taloudellisesti kyseenalaiseen käyttäytymiseen aina, jos sellaista esiintyy. Siltä osin kun puhemies on näin tehnyt ei se anna aihetta moitteisiin tai luottamuksen epäämiseen. On myös ollut tarpeen saada parempi järjestys eduskunnan aikaisempaan holtittomaan varainkäyttöön, jollaista eduskunnan 100-vuotisjuhlintaan liittyi, ja tässäkin puhemies on toiminut oikein.
 
Samalla on yhtä selvää, että puhemies on kaikkien kansanedustajien ja koko eduskunnan yhteinen luottamusmies, jonka odotetaan myös puolustavan eduskunnan asemaa ja kansanedustajia silloin kun näitä aiheettomasti arvostellaan tai heidän mahdollisuuksiaan asianmukaiseen työhön heikennetään.
 
Mikä sitten oli syynä edustajien vaaliratkaisuun? Syitä voi jokaisella olla omansa, mutta yhtenä nimittäjänä on varmaan se, mikä ilmeni puhemies Niinistön omassa puheenvuorossa, kun hän antoi juhlallisen vakuutuksensa koko eduskunnan edessä, jossa ilmoitti voimiensa mukaan puolustavansa "Suomen kansan (ja eduskunnan)" oikeutta perustuslain mukaan. Tällainen kiukuttelu on turhaa kansanvaltaan kuulumatonta eduskunnan väheksymistä valtiolaitoksena. 
 
"Laskeskelin juuri, että pärjään huonosti sellaisissa vaaleissa, joissa kansan valitsemat äänestävät. Mutta silloin kun kansa on äänestänyt, olen pärjännyt hyvin. Sillä mandaatilla minä täällä olen - ja pysyn", Niinistö sanoi puhemiesvaalin jälkeen. Samanlaisella mandaatilla eduskunnassa ovat kaikki muutkin edustajat ja se eduskunnan nimissä esiintyvän puhemiehen on myös syytä ottaa huomioon. On ymmärrettävää, ettei eduskunta halua sellaista puhemiestä, jonka toimintaa ohjaa henkilökohtainen imagokampanjointi. Toinen asia on, että tämän viestin olisi voinut kertoa toisellakin tavalla, sillä nyt se kääntyy keskustelupalstoilla asetelmaksi hotellihuonenarisijat vastaan kansan etua valvova säästösankari.
 
 3.2. 2010

Raha ratkaisee

Kehittyvien osavaltioiden Amerikan Korkein oikeus päätti äänin 5–4, että on maan perustuslain vastaista asettaa yritysten ja yhteisöjen ehdokkaille antamalle vaalirahoitukselle minkäänlaista kattoa, koska se rajoittaa näiden sananvapautta. Tällaisiin tuloksiin voidaan päätyä maassa, jossa läpipoliittinen tuomioistuin tekee läpipoliittisia ratkaisuja, mutta ilman mitään poliittista vastuunkantoa.

Presidentti Obama reagoikin tähän välittömästi jo suuressa vuosikatsauspuheessaan kongressille, jossa pyysi kongressia korjaamaan lain nopeasti sellaiseen muotoon, että se poistaa oikeuden epäilyt. Ennen kuin laki saadaan aikaiseksi ja menee uudestaan korkeimpaan oikeuteen toivotaan tietysti, että joku konservatiivituomareista on tullut niin seniiliksi, että presidentti voi nimittää tilalle täysjärkisen. Toki USA:n pitkän historian aikana on Korkein oikeus tehnyt edistyksellisiäkin ratkaisuja ja tulkintoja, kuten rotuerottelun lopettamispäätös vuonna 1954. Mutta oikeidenkaan ratkaisujen ei tulisi olla riippuvaisia tuomioistuimen vaihtelevista kokoonpanoista.

Suomessa ei perustuslakituomioistuinta ole eikä toivottavasti tule. Euroopan Unionin jäsenenä olemme kuitenkin mukana yhteisössä, jossa Euroopan tuomioistuin käyttää aika lailla samankaltaista poliittista tulkintavaltaa, vaikkakaan ei yhtä laaja-alaisesti kaikkeen lainsäädäntöön ulottuen. Näin tuomioistuimen ratkaisuilla on EU-lakien sovellutusta usein laajennettu ja ulotettu sellaisille aloille, joihin lainsäätäjä ei ole sitä tarkoittanut. Tästäkin on aika ajoin yritetty käynnistää keskustelua siinä tarkoituksessa, että luotaisiin parlamentille ja neuvostolle jokin nopeutettu ja yksinkertaistettu – ja komission esityksenanto-oikeuden monopolista riippumaton – mekanismi, jolla ne voisivat muuttaa jotain säädöstä silloin, kun tuomioistuimen siitä antama tulkinta ei vastaa lainsäätäjän tarkoitusta.

31.1. 2010

Serbia halua Eurooppaan

Suuren valiokunnan valtuuskunta vieraili Länsi-Balkanilla. Olen edellisen kerran käynyt Belgradissa viisi vuotta sitten ja ilmapiirin muutos on ollut tällä välin todella huomattava. Viisi vuotta sitten yksi tehtäväni oli patistaa pääministeri Vojeslav Kostunicaa yhteistyöhön ICTY:n kanssa kahden tunnetuimman sotarikoksista etsityn serbin, Karadzicin ja Mladicin luovuttamiseksi Haagin tuomiostuimen eteen. Se että Karadzic sinne sittemmin toimitettiin oli tärkeä edistysaskel, mutta ei Kostunican ansiota. Nyt pienehköä nationalistipuoluettaan oppositiossa johtavan Kostunican kerrotaan saaneen pääministerinä ollessaan tiedon myös Mladicin piilopaikasta, mutta pysyneen siitä hyvin hiljaa.
 
Nyt pari vuotta sitten tapahtuneen hallituksen vaihdoksen jälkeen ICTY:n pääsyyttäjä arvoi Serbian yhteistyön tuomioistuimen kanssa olevan jo lähes täydellistä. Tämä on osaltaan mahdollistanut monta viime kuukausiin ajoittunutta edistysaskelta EU:n ja Serbian lähentymisessä. Vakaus- ja assosiaatiosopimusta unionin kanssa ollaan osittain jo panemassa täytäntöön, serbien pitkään toivoma viisumivapaus EU:n kanssa on toteutettu ja joulukuussa Serbian hallitus oli jo valmis jättämään jäsenhakemuksensa unionille. Hallitus on myös käynnistänyt määrätietoisen uudistuspolitiikan ollakseen valmis nopeasti etenemään jäsenyysneuvotteluissa kun ne alkavat.

Eurooppaan suuntautunutta uudistuspolitiikkaa johtavan presidentti Boris Tadicin kokoon harsimalla Mirko Cvetkovicin johtamalla hallituksella on ollut vain niukka yhden paikan enemmistö, mutta EU-jäsenyydellä on paljon laajempi tuki. Näin erityisesti sen jälkeen kun äärinationalitisesta radikaalipuolueesta irtaantui kolmannes sen edustajista ja muodosti uuden EU-myönteisen maltillisen edistyspuolueen. Gallupeissa kansasta yli 70 prosenttia kannattaa EU-jäsenyyttä, toisin kuin Nato-jäsenyyttä, jolla on vain 30 prosentin kannatus. Se onkin vain yhden pienen puolueen ohjelmassa. 

Ei pidä kuitenkaan luulla, että jäsenyys EU:ssa odottaisi jo nurkan takana. Sisäisten uudistusten tie on pitkä ja maan talous myös suurissa vaikeuksissa. Rikollisuus, korruptio ja vanhan valtakoneiston ihmisoikeusloukkausten perintö painavat myös edelleen, samoin kuin parisataatuhatta sisäistä pakolaista, joista Kosovosta paenneet romanit ovat kaikista surkeimmassa asemassa. Kosovon kysymys, jonka Serbia on vienyt Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen, on myös iso kivi kengässä ja siitä täytyy tavalla tai toisella päästä kaikkien osapuolten hyväksymään yhteisymmärrykseen ennenkuin EU-jäsenyys on mahdollinen. Vielä ei ole näköpiirisssä sitä taikatemppua, jolla tämä ympyrä neliöitäisiin, mutta onneksi juuri kukaan Serbiassa ei enää kuvittele että tähän olisi aseellista ratkaisua.

28.1. 2010

Tammikuun kihlaus ja nykypäivä

Viikonvaihteessa on muisteltu 70 vuotta sitten talvisodan synkimpinä hetkinä julkistettua "tammikuun kihlausta", jossa työmarkkinajärjestöt allekirjoittamassaan yhteisessä julistuksessa tunnustivat toisensa neuvotteluosapuolina, jotka tulisivat neuvottelemaan kaikista toimialansa kysymyksistä tavoitteinaan niiden ratkaiseminen yhteisymmärryksessä. Helsingin Sanomissa kirjoittava Lauri Ihalainen on oikeassa, kun hän toteaa, ettei ole reilua rinnastaa talvisotaa nykyisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, vaikka myös näihin vastaamisessa olisi hänen mielestään edelleen tarvittu "pitkäkestoista, kaikkia koskevaa raamittavaa työllisyystupoa".
 
Minäkin olen sitä mieltä, että suomalaisen sopimusyhteiskuntaperinteen hylkääminen on aiheuttanut suurta vahinkoa, mutta vähemmän varma olen siitä, että se enää kaikilta osin olisi korjattavissa paluulla menneeseen maailmaan. Tammikuun kihlaus oli ääriesimerkki siitä, mihin sodanjälkeinen muuallakin kuin Suomessa vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen yhteistyö perustui: työnantajien ja omistavan luokan pelkoon, että bolshevismi ulkoisena tai sisäisenä vihollisena veisi kaiken, elleivät he ryhtyisi kohtelemaan työntekijöitään säällisemmin. Kommunismin heikentyminen ja lopulta romahdus pari vuosikymmentä sitten poisti monia pidäkkeitä ja on mahdollistanut osittaisen paluun varhaiskapitalismin aikaiseen menoon.
 
Toinen suuri muutos on globalisaatio. Siihen viittaa Ihalainenkin kysyessään, "ovatko elinkeinoelämän päättäjät alkaneet pitää oman firman kansainvälistä menestymistä ainoana tavoitteena. Samalla ajattelussa jää entistä vähemmälle se, miten Suomi pärjää." Tämä on totta, sillä omistajapatruunat, jotka kokivat olevansa jonkinlaisessa vastuussa koko Suomen menestyksestä tai ainakin siitä riippuvaisia, ovat jääneet historiaan. Tilalle ovat astuneet "corporate governance" -opeista (ja niiden mukaisista optioista) motivaationsa ammentavat managerit, jotka useimmiten ovat anonyymien kansainvälisten sijoittajien hyvin palkattuja renkejä.
 
Vahvaa ammatillista järjestäytymistä tarvitaan työelämän kehityksen valossa jopa aikaisempaa enemmän ja työehtosopimuksista kannattaisi myös koko kansantalouden vakaan kehityksen turvaamiseksi edelleen sopia mahdollisimman laajalla pohjalla. On syytä korostaa sopimisen kohteena olevan nimenomaan työelämän asiat. Se että uudelleen palattaisiin aikaan, jolloin työmarkkinajärjestöt sopivat työehtosopimusten ohella niin veroista, eläkkeistä, sosiaalipolitiikasta kuin paljon muustakin – kaikesta muusta paitsi ulkopolitiikasta, kuten SAK:n johtaja saattoi aikoinaan lausua – ei ole sen enempää mahdollista kuin toivottavaakaan. Muodollisesti kolmikannassa tapahtunut sopiminen jätti eduskunnan jokseenkin äänettömäksi yhtiömieheksi, eikä tällaiseen voi olla paluuta. Sekin on todettava, että tupopöydistä ovat puuttuneet kaikista heikommassa asemassa olevat ihmiset. Muutoinhan ei olisi mahdollista, että viime vuosikymmenien aikana erimuotoisen perustulon varassa elävät ihmiset ovat jääneet kauas jälkeen yleisestä ansiotason kehityksestä sillä seurauksella, että köyhyysrajan alle on vajonnut koko ajan enemmän suomalaisia.
 
25.1. 2010

Europarlamentti valokeilassa

Ilkeästi sanoen jokamiehen oikeus 15 minuutin kuuluisuuteen toteutuu Europarlamentin osalta, kun se kerran viidessä vuodessa pääsee kuulustelemaan komissaariehdokkaita. Ilmaisu on ilkeä ja harhaanjohtava siksi, että europarlamentilla on nykyisin paljon ihan aitoa ja kaikkien eurooppalaisten elämään vaikuttavaa lainsäädäntövaltaa. Ei ole myöskään parlamentin oma vika, että se käyttää valtaansa ilman, että siihen kohdistuu läheskään samanalaista julkista seurantaa kuin mitä kansallisten parlamenttien vallankäyttöön. 
 
Komissaariehdokkaiden kuuleminen on hyvä ja tarpeellinen käytäntö eikä olisi pahaksi, jos eduskunnassakin kehiteltäisiin samankaltaisia vallankäytön ja -käyttäjien arviointimenetelmiä. Europarlamentin kuulemiset eivät kuitenkaan esittele vain parlamentin parhaita puolia. Nyt esimerkiksi iso osa ehdokkaiden grillaamisesta keskittyy siihen, että heiltä lypsetään lupauksia parlamentin aseman ja vallan lisäämisestä tulevaisuudessa. Hyvää oli se, miten kuulemiset karsivat yhden potentiaalisen skandaalin, kun Bulgarian onneton ehdokas humanitäärisestä avusta vastaavaksi komissaariksi jouduttiin vaihtamaan vähemmän kompromettoituneeseen ehdokkaaseen. Huonoa taas, miten alastomaan puoluepoliittiseen peliin käsittely vajosi, kun jokaisen ryhmän piti löytää muista ryhmistä heidän ehdokkaansa kyseenalaistavaa huomauttamista. Se kuitenkin osoittaa että eurooppalaiset puolueet ovat nykyisin toimivaa todellisuutta, ainakin europarlamentissa jos eivät sen ulkopuolella, niin hyvässä kuin pahassa.
 
22.1. 2010

Obaman ensimmäinen vuosi

Barack Obaman ensimmäisen presidenttivuoden päättyessä media on täyttynyt arvioista, jotka kaikki kertovat jonkinasteisesta pettymyksestä uuden paljon toiveita herättäneen presidentin aikaansaannosten vähäisyyteen. Minun ei ole tarvetta tähän vähättelyyn ja pettymykseen yhtyä siitä syystä, että pidin alusta alkaen häneen kohdistettuja toiveita ylimitoitettuina ja koin suorastaan piinallisena sen, miten jotkut Suomessakin uskoivat pääsevänsä nousukiitoon vain hihkaisemalla "Yes we can!".
 
Obama ei loisteliaan retoriikan mestarina ole itsekään ihan syytön kohtuuttomiin odotuksiin, mutta ilman niiden herättämistä olisi hän myös voinut jäädä valitsematta. Todellisuudessa Obama on muuttanut Yhdysvaltain politiikkaa, ei toki niin paljon kuin olisin toivonut, mutta ehkä juuri niin paljon kuin on ollut realistisesti mahdollista. Parhaiten hän on onnistunut finanssikriisin hoidossa. Matkalla on ollut myös hapuilua ja esimerkiksi kestävä Afganistan-strategia on edelleen hakusessa. Siksi sen tuen, jota Euroopasta Obamalle haluamme antaa, täytyy olla sellaista että se auttaa Yhdysvaltoja parempiin ratkaisuihin, ei sellaista jossa vain yhdymme Washingtonin päätöksiin.
 
Yhdysvaltain suuri terveydenhuoltouudistus on se, joka voi ratkaista pidetäänkö Obaman presidenttiyttä onnistuneena vai epäonnistuneena. Tältä kannalta demokraattien tappio Massaschusettsin senaattorin vaalissa voi olla todella paha takaisku.
 
20.1. 2010

Osuuskauppa rulettaa

Kaikki eivät voi pidentää työuriaan, vaikka heidän työlleen olisi kuinka paljon kysyntää. Näin on käynyt tänään 52 vuotta täyttävälle Arto Hiltuselle, joka vuodenvaihteessa joutui terveyssyistä jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle SOK:n pääjohtajan virasta. Työkyvyttömyys on tässä tapauksessa harhaanjohtava nimike. Hiltusen tunnetut kyvyt ovat edelleen tallella ja kaukana kilpailijoiden edellä, mutta pääjohtajan vaativan työn jatkaminen olisi ollut hänelle kirjaimellisesti hengenvaarallista.

On ollut upeaa seurata osuustoiminnan menestystä Suomessa, joka sotii kaikkia pörssiohjauksen tehokkuutta ja ihanuutta markkinoivia uusliberalistisia uskomuksia vastaan. Tässä Hiltusen osuus ei ole vähäinen ensin HOK-Elannon ja sitten SOK:n pääjohtajana. Paljon osuustoimintaa on kuitenkin ehditty Suomesta myös tuhota, etupäässä siksi että liike ei ymmärtänyt omia vahvuuksiaan vaan haikaili pörssimaailman peilisaleihin, missä sille kävi huonosti. Hiltunen kuuluu niihin, jotka ymmärtävät osuuskaupan erityisluonteen. Kuten hän HS:ssa sanoo, "S-ryhmän liiketoiminnan tuotto ei mene lontoolaiselle sijoittajalle tai floridalaiselle pankkiirille, vaan se palautuu bonuksina ja investointeina eli hyvinvoinnin kasvattamiseen niille alueille, joilla S-ryhmä toimii".

HOK-Elanto ja S-ryhmä ovat monessa suhteessa edelläkävijöitä yhteiskuntavastuunsa tuntevina kaupantekijöinä. Toki parantamisen varaa aina löytyy monissakin asioissa ja siltäkin kannalta on hyvä, että Arto Hiltunen edelleen voi antaa osaamisensa ja asiantuntemuksensa osuustoiminnan käyttöön vähemmän stressaavissa tehtävissä.

17.1. 2010

Haitin hätätila

Haitin pieni, mutta kymmenen miljoonan ihmisen asuttama saarivaltio, on normaalioloissakin pahimpia paikkoja maailmassa köyhyytensä, rikollisuutensa ja huonon hallintonsa vuoksi. Nyt sinne iskenyt, mahdollisesti 100 000 ihmistä tai enemmänkin välittömästi tappanut maanjäristys on kirjaimellisesti romahduttanut ison osan siitä vähäisestä toimivasta infrastruktuurista, jota maassa on ollut.

Humanitääriset aputoimet käynnistyivät välittömästi ja niihin Suomi ja suomalaiset osallistuvat varmasti ihan kiitettävästi. Kriisi ei kuitenkaan pääty siihen kun rauniot on raivattu, vaan todellinen kansainvälisen solidaarisuuden ja avunantotahdon ja -kyvyn testi alkaa vasta jälleenrakennusvaiheessa, jolloin haasteena on estää Haitin vajoaminen entistäkin surkeampaan ja toivottomaan arkeen.

Haiti itsenäistyi Ranskan vallasta jo vuonna 1804, mutta sen jälkeen Yhdysvallat on myös vuosina 1915–1935 pitänyt maata miehitettynä ainoana intressinään turvata sijoittajiensa saatavat. Ulkomaiset vallankäyttäjät eivät kuitenkaan ole enää olleet Haitin pahin riesa, vaan omat korruptoituneet ja rikolliset vallanpitäjät. Maassa on myös YK:n rauhanturvaajia pahimman anarkian estämiseksi, mutta tähänastisilla resursseilla ja politiikalla ei mitään pysyvää parannusta ole saatu aikaiseksi. Kuten tsunamin jälkeen Indonesian Acehissa, avautuu Haitillakin nyt mahdollisuus katastrofin jälkeen nostaa maa kestävällä tavalla jaloilleen. Osaako kansainvälinen yhteisö haitilaisten kanssa tarttua tilaisuuteen?

14.1. 2010

Ahneista eläkeläisistä

Siitä on jo lähes neljä vuotta, kun Osku Pajamäki julkaisi pamflettinsa Ahne Sukupolvi – suurten ikäluokkien perintö. Luin sen tuoreeltaan, mutta en tehnyt siitä kirjavinkkiä sivuilleni, koska en olisi voinut kirjoittaa siitä yksinomaan kiittävästi. En halunnut millään tavoin hankaloittaa Oskun vaalityötä ja pääsyä eduskuntaan. Siihenhän kirja toki tähtäsi, mutta epäilin silloin, että valittu provokatorinen tyylilaji karkottaa enemmän Oskun vanhempia kannattajia kuin mobilisoi uusia nuoria. Niinhän siinä ikävä kyllä kävikin.
 
Olin ja olen edelleen Oskun kanssa samaa mieltä niistä asioista, joista hän kirjoitti: julkisen omaisuuden myynnistä ja veronalennuspolitiikan turmiollisuudesta, saavutetun edun periaatteen pyhittämisestä, sittemmin prekariaatiksi nimetyn porukan asuttaman pätkätyön maailman synnyttämisestä ja myös kestämättömästä eläkepolitiikasta. En kuitenkaan hyväksynyt sitä, että tämä oikeutettu kritiikki oli epärehellisesti väännetty sukupolvisodaksi, ikään kuin kaikkien näiden asioiden suhteen mielipiteet ja intressit eivät jakautuisi ensi sijassa luokka-aseman ja ideologisten valintojen mukaan.
 
Tämä palautui mieleeni, kun luin HeSa:n viimeviikkoisen jutun eläkkeistä, jossa vastakkain oli asetettu kaksi eri sukupolven edustajaa, Osku Pajamäki ja Suomen työeläkejärjestelmän keskeinen kummisetä, Ilmarisen jo eläköitynyt entinen toimitusjohtaja Kari Puro. Miesten vastauksista oli vaikea löytää mitään todellista vastakkainasettelua.
 
Eläkekeskusteluissa ei yleensä kerrota mikä on eläkehaasteen ydin, eikä sitä tässäkään tehty. Tosiasia on kaikissa yhteiskunnissa ja eläkejärjestelmissä viime kädessä se, että kulloinkin työelämän ulkopuolella olevien ihmisten toimeentulo maksetaan niistä työn tuloksista, joita työssäkäyvä väestö tuottaa. Sillä että eläkejärjestelmä perustuu rahastointiin on selviä etuja puhtaaseen jakoeläkejärjestelmään verrattuna, mutta se ei viime kädessä muuta sitä, että tulevasta työstä kaikki nimellisesti menneen työn eläkemaksuillakin ostetut eläkkeet ja muutkin tulonsiirrot maksetaan.
 
Tämä on helppoa silloin jos yli 65 vuotiaita on väestöstä 10 % ja työikäisiä 70 %, varsinkin jos he vielä kaikki ovat töissä. Jos taas ihmiset elävät pitempään eikä väestö kasva – mikä ei jo seitsemän miljardin ihmisen maailmassa ole toivottavaa eikä mahdollista –  niin päädymme kohtuullisen läheisessä tulevaisuudessa tilanteeseen, jossa yli 65-vuotiaita on 30 % ja työikäisiä 55 %. Sellaista temppua ei silloin olekaan, jolla kaikille 60 vuotta täyttäneille voitaisiin edelleen maksaa eläkettä, joka vastaa 60 % aiemmasta ansiotasosta. 60-prosenttinen eläketurva on edelleen tavoiteltava ja kohtuullinen – pienituloisille vielä vähän suurempikin – mutta jotta se olisi mahdollinen on myös työurien pidennyttävä. Se tarkoittaa tosiasiallisen eläkeiän nousua. Tätä ei yleensä suoraan uskalleta sanoa, vaan puhutaan mieluummin työurien pidentämisestä. Samaan tähtää nyt käyttöön otettu elinaikakerroin. Jotta tämä toimisi on kuitenkin työnteon mahdollisuuksia ja työelämän laatua oleellisesti parannettava.
 
Sellaista väitettä, että suuret ikäluokat pääsevät liian helposti liian hyvälle eläkkeelle, en allekirjoita. Jotkut päätyvät kyllä liiankin hyville eläkkeille, mutta paljon useampi sellaiselle eläkkeelle, jolla on vaikea tulla toimeen –  etenkin kun ikäväestön tarvitsemia palveluja samanaikaisesti ajetaan alas ja kaupallistetaan. Tähänkin asti tähän on ollut yksi hyvä keino, jota tarvitaan myös tulevaisuudessa: oikeudenmukainen verotus, joka tasaa tuloeroja niin työssäkäyvän kuin eläkeläisväestön kesken ja kerää koko väestön tarvitsemien palvelujen ylläpitämiseen riittävät resurssit.
 
11.1. 2010